Ilahduksia jotka koin mielen avulla, päässä

Ilahduksia jotka koin mielen avulla, päässä

Tilanteen niin vaatiessa ihmisen on syytä ilahtua vähemmästäkin. Isojakin iloja taipaleella toki eteen sattuu. Tähän olen kuitenkin kirjannut pienempiä ilahteita, sekä - aluksi - viisi hyvin vaatimatonta oivallusta, mielen avulla psyykkisesti saatuja.

Oiv.:

1) Kaurakeksin rouskuttajalle ei kannata puhua. Sei kuule.

2) Huonoon mieleen auttaa, kun lukee Nalle Puh rakentaa talon, tai Fedja-setä, kissa ja koira. (https://areena.yle.fi/1-4506930)

3) Sammakoilla on hirmu pienet kainalot.

Mutta jos sammakoilla olisi puvun housut, niihin tulisi hirmu helposti polvipussit. Kannattaisikin olla Jersey-kangasta ne housut, ainakin polvien kohdalta. Tai sitten kannattaisi seisoa sen sammakon aina suorana kuin Mannerheim, eikä kyykyssä niin kuin tavallisesti.

4) Hammaslangan katkeaminen on tapahtuman vaatimattomuuteen nähden yliharmittava hetki.

5) Punainen kreppipaperi oli iso juttu 1960-luvulla. Ainakin Pohjois-Karjalassa. Ja Beatles ja, steariinikuvat.

Il.:

Pihalla oli aurinkoisena pakkaspäivänä läpikuultavan kirkasta jäätä, noin 7-10 senttiä paksua.

Ja sinne jään sisään oli säilöytynyt lipi-litteä kauppakuitti! Se oli siellä kuin tuulelta ja ajalta piilossa. Hyvin näkyi tekstikin jäänsisä-kuitista.

Sitä katselin auringonpaisteessa pitkään, ja tuli lohdullinen ja appelsiinintuoksuinen olo. Ei koe sellaista usein! Siis kauppakuittea läpinäkyvän jään sisällä.

En muista, missä oli Korovjev. Netistä sen näkisi heti. Mutta hausempi muistella itse.

Autosta pamahti joku liitosputki irti pakosarjasta. Nyt kottero räyhyy ja röyryää kuin kiivastunut Ferrari tai syöksyyn tuleva Stuka. Yli 160 desibeliä melua siinä, helposti.

Upeeta! En korjuuta ikinä! Saa mopokansa maistaa omaa lääkettään tuoppikaupalla.

Jos maratonin matkaa rutkasti lyhennettäisiin, niin se helpottaisi tuhansien juoksijoiden elämää vuositasolla.

Paljonkohan sellainen kolmeveturinen ja satavaunuinen, puolitoista kilometriä pitkä, rautalastia kuljettava tavarajuna painaa?

Ja paljonkohan sen lähettäminen lasteineen (osina) lentopostikirjeitse Amerikkaan maksaisi?

Jos lähettäisi sen jollekin tuntemattomalle sen, olisi kyllä suuri ihme ja yllätys hänelle, kun niitä lentopostipaketteja alkaisi tulla, ensin kymmenittäin, sitten tuhatmäärin. Viikosta toiseen. Monta vuotta!

Korostuskynä olisi kyllä kätevä. Kirjoittaisi normaalikynällä jotain ensin, sitten viivaisi tekstin korostuskynällä, ja nyt kun lukisi ääneen sen tekstin, niin se luenta tulisi väkisin esmes vaikka liettuanjiddišin korostuksella.

Jos rumpukapulat riippuisivat katosta pitkien, jäykkien vieterien päässä, ulottuen kahden metrin korkeudelle rumpujen yläpuolelle, ja jos bassorummussa ja haitsussa olisi lyijykengillä-hyppimä-jäykät pedaalit, niin vahvinkaan rumpali ei jaksaisi soittaa kuin minuutin, joskus harvoin puolitoista. Kappaleista tulisi väkisin tosi lyhyitä.

Mutta rumpaleilla olisi sairaan paksut pohkeet ja hauiit.

Japanilaisissa taloissa on hauska paikka nimeltä tokonoma. Kauneita esineitä on siihen pantu esille kauniisti. Rauhoittava on sellainen tokonoma heillä. Mukava on minusta sellaista kuvasta katsella.

(https://en.wikipedia.org/wiki/Tokonoma#/media/File:Kannonin_Tottori16s4470.jpg)

Mutta pystypitkulaisen seinäkirjoitustaulun edessä olevan kori-kukkasysteemin olisin asettanut enemmän oikealle. Lautaset ja kattotiili (tai mikälie) sen sijaan on laitettu hyvin. Ei tartte niitä siirrellä.

Minulla on pieni akku. (UL 1.3-12 [12V 1.3AH/20HR]) Olen sen hankkinut joitakin vuosia sitten jotakin rojektia varten. Se on muovipussissa, ja mukana on kumista tehty, keskireiällinen kartiopollukka jollaisia käytän johtojen läpivientiin, kun sijoitan rojektin metalli- tai muovirasiaan, niin että läpivienti on ulospäin siisti kuin 1957 BSA Golden Flash 650* . Mutta olen täysin unohtanut, mikä rakentelu mielessä olen sen hankkinut. Niin että kyllä tulee hyvä mieli, kun muistan että mikä rojekti se oli, ja tajuan, että mulla on siihen jo valmis akku ja kuminen kartiopollukka johtojen läpivientiä varten!

(* https://en.wikipedia.org/wiki/BSA_motorcycles#/media/File:57_Goldflash_650_-_Gold_RHS_002.jpg)

Jos olisi kiinteistövälittäjä se itse, ja menisi siihen tyhjään asuntoon, jota esitellä. Ja laittaisi oven niin ettei se mene lukkoon.

Ja sitten tulisi mieleen sen esittelyasunnon makuuhuoneen lattialla kokeilla, että miten litteäksi mahtuu, mahallaan ollen. Ja yrittäisi oikein imeytyä siihen lattiaan, otsa lattiassa, kädet lattialla jalkojen lähellä, kämmenpuolet ylöspäin, ja koettaisi visualisoida olevansa rausku.

Ja niin keskittyisi siihen, että ei olisi huomannut, että asuntoa katsomaan oli tullut pariskunta ja kaksi niiden tuttavaa. Ja ne ääneen ihmettelisivät, että ”onkohan se elossa”.

Ja ne alkaisivat kiskoa itseä pystyyn. Ja olisi itse silmät kiinni ja ihan velttona niiden reuhtoessa ja raataessa, kun koettaisi miettiä sopivaa hätävalhetta, minkä sanoa niille.

Mutta ei keksisimitä sanoa niille, ja pitäisi vain silmät kiinni.

Ja joutuisi antamaan niiden kauhealla vaivalla ja äherryksellä hilata itsen pystyyn.

Ja sitten avaisi silmänsä ja huikkaisi ohimenevästi että ”kiitos”. Ja ihan saman tien alkaisi muina henkilöinä esitellä sitä asuntoa, että tässä on paljon potentiaalia. Eikä selittäisi sitä litteänä mahallaanmakuuasiaa mitenkään ikinä.

Niin siitä kyllä riittäisi kivaa muisteltavaa viidelle ihmiselle pitkäksi aikaa!

Toivoo:

Nimim. ”Yksi monten puolesta”.