Kaksi tuntia vuosilukuja, sotia ja kuninkaita – Kansallisteatterin Koiramäen Suomen historia on kaikkea muuta kuin tylsä historian oppitunti!
Kansallisteatterissa nähdään virkistävä, humoristinen ja sopivasti sivistävä esitys Ruotsin vallan ajasta. Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia on siirretty teatterilavalle taitavasti ja kunnianhimoisesti. Esityksestä nauttivat niin lapset kuin aikuisetkin.
Irene Ahon ohjaama kuvaelma käy läpi maamme vuosia Ruotsin vallan alaisena. Tarina alkaa 1500-luvulta ja päättyy 1800-luvun alkuun. Alussa on Kustaa Vaasa, lopussa Kustaa IV Adolf.
Dramaturgi Eva Buchwald on kirjoittanut tarinan kokijaksi ja kertojaksi tytön nimeltä Alix. Kunnaksen kirjassa ei tällaista hahmoa ole.
Aksa Korttilan raikkaasti näyttelemä koiratyttö Alix on jättänyt historianläksyt tekemättä. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, ja niinpä opettaja patistaa tytön lukemaan laiskanläksyä sillä aikaa, kun muu luokka pääsee retkelle.
Palkinnoksi opettaja lupaa Alixille, että kirjan sivuilla piileskelee aarre.
Alix pänttää tuskastuneena paksua opusta, kunnes tapahtumat alkavat elää hänen ympärillään, ja tyttö tempautuu ajasta toiseen.
Dramaturginen ratkaisu on hyvä. Alix sitoo irralliset kohtaukset yhteen ja tuo kerrontaan selkeän näkökulman. Muutenkin Buchwald ja Aho ovat saaneet Kunnaksen tekstin siirrettyä näyttämölle eloisasti ja toiminnallisesti.
Annukka Pykäläisen lavastus on värikäs ja täynnä kiinnostavaa seurattavaa. Merja Levon puvustus on kerrassaan upea, ja erikseen täytyy mainita Petra Kuntsin ja Minttu Minkkisen suunnittelemat lystikkäät, koiramaiset peruukit!
Alixin aikamatka alkaa, kun Kustaa Vaasa pelmahtaa näyttämölle. Kuningas on juuri päättänyt perustaa pienen kylän nimeltä Helsinki, kilpailijaksi vauraalle Räävelin kaupungille, eli Tallinnalle.
Tyttö päätyy Nuijasodan taistoihin ja Turun torille, jossa Mikael Agricola kauppaa tuoretta Abckiriaansa. Hän miekkailee nuoren tyttökuningas Kristiinan kanssa, ihastelee kolmen Kaarle-kuninkaan tanssia, ajautuu apulaiseksi kasvitieteilijä Pehr Kalmille ja näyttelijäksi Kustaa III:n tähdittämään näytelmään.
Alixin ihmetys on suuri, kun menneisyys onkin täynnä jännitystä, tunteita ja seikkailuja.
Minun on helppo samastua historian läksyjen kanssa ähkivään Alix-tyttöön, koska olin juuri se lapsi, joka ei koulussa oppinut historiaa. Vaihtuvat kuninkaat sekä sotien ja rauhojen vuosiluvut eivät vaan koskaan painuneet muistiini.
Taipumus on selvästi hypännyt suvussa ylitseni. Isäni kun oli innostunut historiasta, ja myös teini-ikäinen esikoispoikani suhtautuu varsinkin sotahistoriaan palavalla kiinnostuksella.
Omassa päässäni rajapyykit ja vuodet eivät pysy edelleenkään!
Koiramäen Suomen historia oli juuri sopiva kertauskurssi Ruotsin vallan ajasta.
Alixin ihmetys on suuri, kun menneisyys onkin täynnä jännitystä, tunteita ja seikkailuja.
Parasta näytelmässä ovat huvittavat historialliset tyypit, joita Kansallisteatterin näyttelijät selvästi nautiskellen antautuvat tulkitsemaan.
Ihastuin varsinkin Marja Salon ja Heikki Pitkäsen moniin roolihahmoihin. Salon räkäisesti rätkättävä Tyttökuningas Kristiina on valloittava tyyppi, samoin Pitkäsen kepeästi tanssahteleva ja keikaroiva Kustaa III.
Lopussa, kun Alix-tyttö innosta tuhisten selittää opettajalleen oppimaansa, nousee liikutuksen kyynel silmäkulmaan. Aksa Korttila onnistuu välittämään Alixin vilpittömän uteliaisuuden ja ilon oppimastaan.
Koiramäen Suomen historian keskeinen väite ja lupaus on, että historia on hauskaa. Esitys todistaa väitteen todeksi ja lunastaa komeasti lupauksensa.
– Yksi parhaista esityksistä, kuiskaa teatterissa mukana ollut 7-vuotias poikani.
Suotta huolehdin, pysyisikö lapsi kärryillä nimiä, paikkoja ja vuosilukuja vilisevässä tarinassa.
Ehkä tuo ainainen ”ymmärtämisen” vaatimus onkin meidän aikuisten pulma. Lapsi katsoo teatteria vapaammin.
Juttelimme esityksestä kotimatkalla, ja parasta antia myös lapselle olivat näytelmän hahmot. Hänen suosikkejaan olivat kolme tanssivaa Kaarle-kuningasta, tyttökuningas Kristiina palvelijoineen, sekä lattianrajassa rullannut pikkuinen Hämähäkki Heikki.
Eniten poikani kuitenkin tykkäsi tutkija Pehr Kalmin Pohjois-Amerikasta muassaan tuomasta lemmikki-opossumista.
– Se oli hauskaa kun opossumi pelästyi ja muuttui ihan jäykäksi, hehkutti lapsi.
Ja nauratti häntä tietysti myös opossumin hädissään päästämä kaamea löyhkä.
Kriittisiä pointteja poika nosti esiin vain kaksi. Vaasa-laivan kaatuminen ei ollut hänen mielestään hyvä, laivan olisi pitänyt upota ”taakse ja hitaasti”. Tiukempi palaute koskee käsiohjelmaa, jossa on aukean verran tarroja näytelmän hahmoista.
– Miksi käsiohjelmassa ei ole opossumi-tarraa, ihmetteli lapsi moneen kertaan.
Ratkaisu oli hänestä käsittämätön. Myös Hämähämäkki Heikki -tarran poika olisi halunnut.
Itse jäin miettimään tämänkin historiatulkinnan kuningas- ja miesvaltaisuutta. Kuopuksen mielestä Kansallisteatterin esitystä voisi kuvata sanoilla ”paljon kuninkaita eri kohtauksissa”.
Ihan relevantti kuvaus.
Kerran taidemuseovierailun jälkeen poikani totesi, että ”taide on kuvia ukkeleista”.
Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia. Ohjaus Irene Aho. Dramatisointi. Eva Buchwald. Lavastus Annukka Pykäläinen. Pukusuunnittelu Merja Levo. Musiikki ja musiikin toteutus Timo Hietala ja Risto Kupiainen. Valosuunnittelu Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu Ville Leppilahti. Koreografia Irene Aho ja Ninu Lindfors. Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi. Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Aksa Korttila, Petri Liski, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Marja Salo ja Paula Siimes Tanssija Ninu Lindfors. Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 7.3.2019.
