Pikku Kakkosen Satuaarteiden sadut 11-20
Lue tai kuuntele Pikku Kakkosen Satuaarteita Areenasta. Lukijoina ovat näyttelijät Emilia Pokkinen, Sampo Sarkola, Jaakko Loukkola ja Eriikka Väliahde.
Kerron sinulle sadun PUHELIAASTA KILPIKONNASTA.
Olipa kerran kilpikonna, joka oli tosi puhelias. Kilpikonna asui lammessa, ja milloin se ei nukkunut lammen pehmeässä liejussa, se puhua pälpätti taukoamatta. Lammella asuvat kalat, sammakot, etanat ja kovakuoriaiset olivat jo aikapäiviä sitten kyllästyneet kilpikonnan juttuihin. Mutta se ei kilpikonnaa haitannut. Jos kukaan ei jaksanut sitä kuunnella, niin se puhui sitten itsekseen!
Eräänä päivänä kilpikonnan kotilammikolle muutti sorsapariskunta. Herra ja rouva Sorsa olivat ystävällisiä ja osoittautuivat erittäin hyviksi kuuntelijoiksi. Niinpä heistä tuli kilpikonnan parhaita ystäviä.
Sorsat viihtyivät uudessa kotilammessaan hyvin. Lampi oli kaunis ja se sijaitsi suojaisassa paikassa vuorten lomassa. Lammen ympärillä kasvoi vihreää ruohoa ja kauniita keltaisia ja punaisia kukkia. Sorsille riitti myös paljon etanoita ja kovakuoriaisia syötäväksi. Välillä herra ja rouva Sorsa tosin väsyivät kuuntelemaan kilpikonnan jatkuvaa puhetulvaa, mutta siihen auttoi muutaman päivän lomareissu, jolta he palasivat aina virkistyneinä takaisin. Ja kun sorsapariskunta kertoi tarinoita lomamatkoiltaan, malttoi kilpikonnakin pysyä hetken hiljaa ja kuunnella.
Eräänä päivänä herra ja rouva Sorsa kuitenkin huomasivat, että lammen vesi oli muuttunut liejuisemmaksi ja vedenpinta oli tavallista matalammalla. Lampi oli alkanut kuivua.
- Lampi on kohta niin kuiva, että emme voi enää uida siinä, sanoi rouva Sorsa.
- Totta puhut. Meidän on pakko etsiä itsellemme uusi lampi, myönsi herra Sorsa.
Kun sorsapariskunta kertoi muuttoaikeistaan kilpikonnalle, tuli tämä hyvin surulliseksi.
- Enkö minä voisi lähteä teidän mukaanne? kilpikonna kysyi.
Kilpikonnan ehdotus tuntui sorsapariskunnasta täysin mahdottomalta toteuttaa. Eihän kilpikonna pystynyt lentämään niin kuin sorsat.
Lampi jatkoi kuivumistaan ja sorsien muuttopäivä läheni. Kilpikonna kävi päivä päivältä epätoivoisemmaksi ja lopulta se oli niin surullinen, että itkeä vollotti kaiken aikaa. Mutta vaikka se kuinka itki, ei lammen pinta noussut sen kyynelistä yhtään korkeammalle.
- Minun käy kilpikonnaa kovasti sääliksi, rouva sorsa sanoi. – Sille ei ole ainoatakaan juttelukaveria, kun me lähdemme.
Silloin herra Sorsa keksi idean.
- Mehän voisimme kantaa kilpikonnan mukanamme! Sillähän on vahvat hampaat ja jäykkä niska. Jos se tarttuu hampaillaan tiukasti keppiin ja riippuu siinä, niin voimme kantaa sen välissämme.
Ja niin sorsat kertoivat ideansa kilpikonnalle.
- Loistava idea! kilpikonna riemuitsi.
Sorsat olivat kuitenkin vähän huolissaan siitä, pystyisikö puhelias kilpikonna pitämään suunsa kiinni koko pitkän lentomatkan ajan. Mutta kilpikonna vannoa vakuutti pystyvänsä olemaan tarpeen vaatiessa myös ihan hiljaa.
Seuraavana aamuna herra Sorsa kävi etsimässä sopivan pitkän ja vahvan kepin. Kilpikonna puri keppiä tiukasti hampaillaan ja sorsat tarttuivat nokallaan kepin kumpaankin päähän.
- Oletko valmis matkaan? kysyi herra Sorsa.
- Muista sitten pitää suusi kiinni, sanoi rouva Sorsa.
Kilpikonna räpytteli innokkaasti molempia silmiään näyttääkseen, että oli ymmärtänyt asian. Ja niin herra ja rouva sorsa levittivät siipensä ja nousivat lentoon. He nousivat aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Kilpikonna, joka ei koskaan aikaisemmin ollut lentänyt, ihaili taivaalta avautuvia upeita maisemia. Se katseli keltaisia peltotilkkuja, vihreitä metsiä ja sinisenä hohtavia järviä.
- Kvaa, kvaa, kyselivät herra ja rouva sorsa aina silloin tällöin, sillä sorsat pystyivät ääntelehtimään nokkaansa avaamatta. Kilpikonna räpytteli silmiään näyttääkseen, että sillä oli kaikki kunnossa. Matka sujui sen mielestä oikein mainiosti.
Jonkin ajan kulutta näkyviin tuli kylä.
- Noustaan ylemmäs. Kylässä voi olla metsästäjiä, jotka yrittävät saada meistä sorsapaistia, sanoi herra Sorsa.
- Kvaa, kvaa, vastasi rouva sorsa.
Sorsien huudot kuullessaan eräs kylän lapsista vilkaisi taivaalle ja näki kummallisen näyn.
- Katsokaa, sorsat kantavat kilpikonnaa! lapsi huusi kavereilleen.
Ja pian kaikki kyläläiset töllistelivät taivaalle, osoittelivat kilpikonnaa sormellaan ja nauroivat.
- Voi katsokaa, miten hassua, sorsat kantavat kilpikonnaa! kyläläiset huutelivat toisilleen.
Sellainen käytös alkoi kovasti ärsyttää kilpikonnaa. Herra ja rouva Sorsa huomasivat kuinka kilpikonna heidän välissään alkoi pikkuhiljaa tulistua ja kihistä raivosta. Sorsat yrittivät saada kilpikonnan rauhoittumaan ja pitämään suunsa kiinni… mutta turhaan. Suutuspäissään kilpikonna avasi suunsa ja huusi:
- Senkin pölvästit!
Ja sillä samalla hetkellä kilpikonna lähti putoamaan. Se jatkoi putoamistaan kunnes tömähti erääseen puutarhaan. Sorsat jatkoivat matkaansa, eivätkä voineet palata hakemaan ystäväänsä, sillä he pelkäsivät joutuvansa kyläläisten sorsapaistiksi.
- Kunpa vain olisin kerrankin osannut pitää suuni kiinni, kilpikonna huokaisi.
Ja niin se jäi asustelemaan puutarhaan etanoiden, kovakuoriaisten, sammakoiden ja rupikonnien kanssa, eikä se ollut enää yhtään niin puhelias kuin aiemmin.
Sen pituinen se.
Lukija Emilia Pokkinen, dramatisoija Heli Rantala, äänisuunnittelija Teuvo Lehtinen
Puhelias kilpikonna
Kerron sinulle sadun NUPPU-NALLESTA.
Olipa kerran pehmonalle nimeltä Nuppu. Hän ei ollut mikä tahansa nalle, vaan Nuppu kuului eräälle Iiro-nimiselle pojalle. Nuppu oli Iirolle kovin rakas, sillä Iiro oli saanut Nupun jo yksivuotiaana. Siitä lähtien Iiro ja Nuppu olivat nukkuneet vierekkäin, eikä Iirolla uni tullut silmään, jos Nuppu ei ollut kainalossa.
Nyt Iirosta oli tullut jo aika iso poika. Hän oli täyttänyt seitsemän vuotta ja oli menossa ensimmäiselle luokalle kouluun. Kouluun menoa oli kovasti valmisteltu ja äit ja isä olivat hankkineet repunn, penaalin ja kyniä, sekä Iiron huoneeseen oli hommattu koulupöytä ja tuoli. Iiron huone näyttikin ihan koululaisen huoneelta.
Iiro katseli uudistunutta huonettaan iloisena ja ylpeänä, mutta sitten hänen silmänsä osuivat Nuppu-nalleen. Siellä se istua nökötti sängyn päällä niin kuin aina ennenkin. ”Miten minulla voi olla pehmonalle?” mietti Iiro. ”Minähän olen koululainen. Ei kai koululaisilla enää mitään pehmoja ole? Eikös se pienten lelu?” Ja kovin nuhjuiselta Nuppu näyttikin. Korva lerpatti, kun Iiro oli sitä pienenä niin paljon pureskellut. Käsikin oli kerran irronnut ja jouduttu ompelemaan paikoilleen. Nallen turkkikin oli kovin kulunut. Eihän tuollainen vanha lelu enää oikein sopinut Iiron uudistuneeseen huoneeseen.
Ja niin Iiro ilmoitti äidilleen, että nyt Nuppu viedään ullakolle. Sinne vauvalelujen joukkoon.
Äiti sanoi, että pehmoleluja voi olla koululaisillakin, ihan isoillakin koululaisilla ja vaikka aikuisillakin, mutta Iiro oli päätöksensä tehnyt. Nuppu kuului lapsuuteen ja Iiro oli nyt koululainen. Tästä lähtien hän tekisi vain koululaisten juttuja.
Tuli nukkumaanmenon aika. Iirolle luettiin iltasatu ja kaikki sujui aivan niin kuin ennenkin. Ainoa muutos oli, että Nuppu ei enää ollut siinä vieressä. ”Hyvä”, ajatteli Iiro. ”Nythän tässä on paremmin tilaa nukkua ja kääntyillä. Ei ole nalle tilaa viemässä.”
Iiro kääntyili ja vääntyili sängyssään, eikä uni ihan heti tullutkaan silmään.
Oli aika tuulinen ilta ja tuuli paukutti peltikattoa. ”Mitenköhän se Nuppu mahtaa siellä ullakolla pärjätä?” ajatteli Iiro. ”Aika kova meteli…”
Alkoi sataa. Rankkasade rummutti kattoa. ”Toivottavasti katto ei vuoda”, ajatteli Iiro. ”Silloinhan Nuppu voi vaikka kastua.”
Sää muuttui aina vain myrskyisämmäksi. Puut huojuivat ikkunan takana, ja katto suorastaan rämisi. Ja eikös sitten salamakin välähtänyt. Heti perään tuli kamala jyrinä. Oikein kunnon elokuun ukkosenilma.
Iiro ajatteli Nuppua koko ajan, eikä saanut unta. ”Nuppuhan pelkää ukkosta!” hän muisti. ”Ainahan Nuppu on tullut minun kainalooni, kun on ollut ukonilma!”
Ja niin Iiro rynnisti kiireesti herättämään isän ja äidin. ”Nuppu pitää pelastaa ullakolta! Ei se pärjää ilman minua!”
Äiti ja isä ymmärsivät tilanteen vakavuuden ja kiireellisyyden. Niinpä äiti lähti heti hakemaan Nuppua. Pian Nuppu palasikin tuttuun paikkaan Iiron kainaloon. ”Ei hätää, kaikki on kunnossa”, kuiskasi Iiro Nupulle. Ja Iiro ja Nuppu nukkuivat yönsä vieretysten niin kuin aina ennenkin.
Sen pituinen se.
Lukija Sampo Sarkola, käsikirjoittaja Kaarina Lehtisalo, äänisuunnittelija Teuvo Lehtinen
Nuppu-Nalle
Kerron sinulle sadun TUHKIMOSTA.
Olipa kerran tyttö, jota kutsuttiin Tuhkimoksi. Tuhkimon äiti oli kuollut, ja isä oli mennyt uudestaan naimisiin. Myöhemmin isäkin oli kuollut ja Tuhkimo oli jäänyt asumaan äitipuolensa ja kahden sisarpuolensa kanssa.
Äitipuoli ja sisaret olivat hyväsydämiselle ja kauniille Tuhkimolle kateellisia. Siksi he kohtelivat Tuhkimoa ilkeästi. Tuhkimo joutui asumaan pienessä, kylmässä huoneessa ja tekemään kaikki likaiset ja raskaat työt. Sisaret saivat uusia vaatteita, mutta Tuhkimo joutui kulkemaan rumassa, rikkinäisessä mekossa.
Maassa, jossa Tuhkimo asui, hallitsi kuningas ja kuninkaalla oli yksi poika. Kuningas toivoi, että prinssi löytäisi itselleen vaimon. Ja niinpä kuningas päätti järjestää suuret juhlat, joihin kutsuttaisiin kaikki maan neidot. Jos hyvin kävisi, prinssi löytäisi neitojen joukosta tulevan puolisonsa.
Tuhkimon sisarpuoletkin saivat kutsun juhliin ja kumpikin heistä toivoi salaa pääsevänsä prinssin puolisoksi. Sisarpuolet alkoivat jo hyvissä ajoin valmistautua juhlaa varten ja Tuhkimon piti auttaa sisariaan. Hän harjasi heidän hiuksiaan ja sovitti hienoja pukuja heidän ylleen.
Kun Tuhkimo katseli sisartensa kauniita mekkoja, hänenkin teki mieli päästä juhliin. Ujosti hän pyysi lupaa päästä mukaan.
- Mitä sinä siellä tekisit, senkin resupekka, ryysyläinen? sisaret ja äitipuoli nauroivat.
Ja kun suuri juhlapäivä koitti, sisaret ja äitipuoli lähtivät hevosvaunuillaan kuninkaanlinnaan ja jättivät Tuhkimon yksin kotiin tiskaamaan tiskejä ja pesemään pyykkiä. Silloin Tuhkimo purskahti itkuun. Hän painoi kasvot käsiinsä ja itki lohduttomasti. Aikansa itkettyään Tuhkimo nosti katseensa ja näki edessään punaiseen mekkoon pukeutuneen vanhan naisen.
- Mitä sinä itket? nainen kysyi.
- Sitä, että sisareni ja äitipuoleni lähtivät juhliin ja jättivät minut tänne aivan yksin.
- Haluaisitko sinäkin mennä juhliin? nainen kysyi.
- Haluaisin, mutta eihän minulla ole edes juhlamekkoa, Tuhkimo huokaisi ja purskahti uudelleen itkuun.
- Älähän enää itke tyttö-kulta. Minä olen hyvä haltijatar ja jos nyt teet niin kuin minä neuvon, pääset ehkä vielä tanssiaisiin. No niin, tuohan minulla kasvimaan suurin kurkku.
Tuhkimo ihmetteli haltijattaren pyyntöä ja taisipa vähän tirskahtaakin tämän toiveen kuullessaan, mutta teki silti työtä käskettyä.
- Hae seuraavaksi hiirenloukku kellarista, haltijatar neuvoi. Ja niin Tuhkimo haki. Loukussa oli kaksi hiirtä.
Silloin haltijatar heilautti taikasauvaansa ja taikoi kurkusta hienot hevosvaunut. Hiiristä hän taikoi hevoset ja uuninpankolla loikoilevasta kissasta ajurin.
- Tässä on sinulle vaunut, joilla voit matkustaa juhliin, haltijatar sanoi ja hymyili tyytyväisenä.
- Kiitos kovasti, Tuhkimo sanoi. – Mutta enhän minä voi mennä tanssiaisiin tämän näköisenä.
- Ai niin, sinun juhlamekkosi! haltijatar naurahti ja heilautti taas taikasauvaansa. Tuhkimo sai ylleen maailman kauneimman puvun ja jalkoihinsa sirot lasikengät.
- No niin, nyt olet valmis tanssiaisiin, mutta muista palata kotiin ennen keskiyötä. Silloin taika raukeaa ja vaatteesi muuttuvat taas vanhoiksi ja rikkinäisiksi, haltijatar varoitti. Tuhkimo kiitti hyvää haltijatarta ja riensi juhliin.
Kun Tuhkimo saapui kuninkaanlinnaan, kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Niin upea näky hän oli! Myös prinssi huomasi Tuhkimon kaikkien vieraiden joukosta ja ihastui häneen heti ensi silmäyksellä. Myös Tuhkimo huomasi ihastuvansa lempeään ja hauskaan prinssiin ja he tanssivat yhdessä koko illan. Tuhkimolla oli juhlissa niin hauskaa, että hän unohti ajan kulun.
Yhtäkkiä kello löi kaksitoista. Silloin Tuhkimo muisti haltijattaren sanat. Hän juoksi nopeasti tiehensä ennen kuin taika ehtisi raueta. Prinssi säntäsi Tuhkimon perään ja yritti saada hänet kiinni. Tuhkimo juoksi niin lujaa, että toinen hänen lasikengistään tipahti lattialle. Prinssi pysähtyi poimimaan lasikengän käteensä ja sillä aikaa Tuhkimo, jonka vaatteet olivat jo muuttuneet takaisin ryysyiksi, ehti kadota näkyvistä.
Seuraavana päivänä kuningas ilmoitti, että prinssi menisi naimisiin sen tytön kanssa, jonka jalkaan lasikenkä sopii. Kuningas määräsi, että kaikkien valtakunnassa asuvien naisten piti koettaa kenkää. Prinssi ja hänen palvelijansa kiersivät talosta toiseen, mutta lasikenkä ei näyttänyt sopivan kenellekään. Se oli jokaiseen jalkaan aivan liian pieni.
Lopulta prinssi saapui myös Tuhkimon kotiin. Tuhkimon äitipuoli käski tyttäriään kipristää varpaitaan, jotta kenkä olisi mahtunut jommankumman jalkaan. Mutta vaikka sisarpuolet kuinka yrittivät sulloa kenkää jalkoihinsa, ei se mahtunut lähimainkaan. Piilossa pysytellyt Tuhkimo seurasi toimitusta oven takaa ja kysyi saisiko hänkin koettaa kenkää. Äitipuoli ja sisaret suuttuivat Tuhkimon ehdotuksesta. Mutta prinssi polvistui Tuhkimon eteen ja koetti kenkää tämän jalkaan. Se sopi täydellisesti! Silloin Tuhkimo otti taskustaan toisen lasikengän ja laittoi senkin jalkaansa.
Prinssi ja Tuhkimo päättivät mennä naimisiin ja seuraavana kesänä vietettiin upeita häitä. He elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.
Sen pituinen se!
Lukija Emilia Pokkinen, dramatisoija Heli Rantala, äänisuunnittelija Teuvo Lehtinen.
Tuhkimo
Kerron sinulle sadun VIIMEISESTÄ LEHDESTÄ.
Olipa kerran vaahteranlehti. Se kasvoi isossa puussa, vanhassa vaahterassa. Lehti oli kasvanut koko kesän, liehunut ja lepattanut tuulen mukana, kahistellut kylkiään kavereiden kanssa.
Tuli syksy ja vaahteranlehti alkoi muuttua, niin kuin kaikki sen kaveritkin. Vihreä väri muuttui keltaiseksi, muuttui oranssiksi, muuttui punaiseksi.
Tuli tuuli ja sade, tuli syysmyrsky. Lehdet alkoivat putoilla puista. ”Jihuu! Kivaa! Lennetään!” huusivat lehdet ja heittäytyivät tuulen syliin. Tuuli kieputti niitä ympäriinsä kuin karusellissa ja laski ne lopulta lempeästi maahan vaahteran juurelle.
Mutta yksi vaahteranlehti piti sitkeästi kiinni. Se roikkui oksassa viimeisillä voimillaan. ”Tule jo! Hyppää!” huusivat sen kaverit. ”Ei! En minä halua! En!” vastasi viimeinen vaahteranlehti. ”Tule! Tai jäädyt talveksi kiinni puuhun!” huusivat muut vaahteranlehdet.
Lehti mietti hetken. Miltä tuntuisi kokea talvi? Miltä tuntuisi olla puun ainoa lehti? Kuorrutettu kimaltavilla jääkiteillä? Olisihan se ihmeellistä!
Mutta mikä oli vaahteranlehden tehtävä? Sen tehtävä oli kasvaa keväästä kesään ja lopulta syksyllä muuttua kauniin hehkuvaksi ja sitten leijailla alas, maatua, ja ravita maata, jotta seuraavana keväänä kasvit taas kasvaisivat ja kukkisivat.
”Täältä tullaan!” huusi viimeinen vaahteranlehti ja leijaili muiden lehtien joukkoon. Silloin pihalle, vaahteran juurelle, juoksi paljon lapsia. ”Katsokaa miten ihania!” sanoivat lapset. Ja pieni tyttö poimi juuri pudonneen lehden. ”Niin kauniin punainen”, sanoi tyttö. Sen pituinen se.
Lukija Sampo Sarkola, käsikirjoittaja Kaarina Lehtisalo, äänisuunnittelija Teuvo Lehtinen.
Viimeinen lehti
Kerron sinulle sadun PEUKALO-LIISASTA.
Olipa kerran nainen, joka halusi oman lapsen, mutta ei oikein tiennyt miten sellaisen saisi. Eräänä päivänä nainen meni hyvän haltijattaren luo kysymään neuvoa tilanteeseensa.
- Ei hätä ole lainkaan tämännäköinen, hyvä haltijatar sanoi ja pudotti naisen kämmenelle pienen siemenen.
- Laita siemen kukkaruukkuun ja kastele sitä, niin saat nähdä ihmeen.
- Hyvä on, nainen sanoi ja kiitti haltijatarta vaikka ei oikein ymmärtänytkään miten pieni siemen liittyi haaveeseen saada lapsi.
Nainen meni kotiinsa ja istutti siemenen multaan. Pian siitä kasvoi suuri ja kaunis, tulppaania muistuttava kukka. Kukan terälehdet eivät kuitenkaan vielä avautuneet vaan kukka pysyi nupulla. Nainen kasteli kukkaansa ja silitteli hellästi sen kauniita punakeltaisia terälehtiä. Kun nainen eräänä päivänä suukotti kukkaa, paukahti se yhtäkkiä auki. Kukan sisällä istui pikkuruinen tyttö.
Nainen ei ollut koskaan nähnyt mitään niin suloista. Tyttö oli sievä ja vain lapsen peukalon mittainen. Niinpä nainen alkoi kutsua tyttöä Peukalo-Liisaksi.
Nainen teki tytölle sängyn saksanpähkinän kuoresta. Patjakseen tyttö sai violetteja orvokinlehtiä ja peitokseen ruusunlehden. Päivisin tyttö leikki pöydällä, johon nainen oli laittanut lautasen ja siihen vettä. Tulppaanin terälehti veneenään Peukalo-Liisa souteli lautasella ja lauleli suloisella äänellä.
Mutta eräänä yönä, kun Peukalo-Liisa nukkui sängyssään, hyppäsi rupisammakko sisään huoneen avonaisesta ikkunasta. Rupikonna huomasi Peukalo-Liisan ja ihasteli tämän kauneutta.
- Siinäpä on kelpo vaimo minun pojalleni, rupikonna pohdiskeli. Se tarttui saksanpähkinänkuoreen ja kantoi Peukalo-Liisan mukanaan.
Rupikonna vei tytön joelle, jossa se asui yhdessä poikansa kanssa. Kun poika näki kauniin tytön, se ei saanut aikaiseksi kuin epämääräistä kurnutusta: Kur- kur kro- kro- kro -kur.
- Ole vaiti, äiti-sammakko komensi poikaansa.
- Muuten tyttö herää ja säntää tiehensä. Meidän pitää viedä tyttö joen keskelle lumpeenlehden päälle. Siellä hän on kuin saaressa eikä pääse pois. Sillä välin me valmistamme mutaan hienon pesän, jossa te voitte yhdessä asua.
Aamulla kun Peukalo-Liisa heräsi, hän huomasi olevansa kaukana kotoa. Ympärillä näkyi pelkkää vettä, eikä tyttö päässyt lumpeenlehdeltä mihinkään. Silloin hän alkoi itkeä.
Puolenpäivän aikaan rupisammakko tuli poikineen hakemaan Peukalo-Liisan sänkyä sammakon ja tytön uuteen kotiin.
- Kas, tässä on minun poikani. Hän on sinun tuleva miehesi ja teidän ihastuttava yhteinen asuntonne valmistuu tuota pikaa tuonne mutapohjaan.
- Kur-kur-kro- kro- kro-kur… sanoi sammakko. Sitten sammakot tarttuivat tytön saksanpähkinävuoteeseen ja veivät sen mukanaan.
- Tulemme hakemaan sinut sitten, kun asunto on valmis! sammakkoäiti huusi.
Peukalo-Liisa istahti lumpeenlehdelle ja purskahti itkuun. Se ei missään nimessä halunnut muuttaa liejuun asumaan eikä ryhtyä hölmön rupikonnan vaimoksi.
Vedessä uiskentelevat kalat olivat kuulleet sammakkoäidin sanat ja ne päättivät auttaa Peukalo-Liisaa. Niinpä kalat nakersivat lumpeenlehden varren poikki. Heti virta tarttui lumpeenlehteen ja kuljetti Peukalo-Liisan kauas pois sammakoiden luota.
Aurinko paistoi lämpimästi ja linnut lauloivat, kun Peukalo-Liisa purjehti lumpeenlehdellään. Lehden ympärillä liihotteli valkoinen perhonen, joka sekin halusi auttaa suloista tyttöä. Peukalo-Liisa sitoi huivinsa perhosen kaulaan ja tarttui itse kiinni huivin toisesta päästä. Niin perhonen kuljetti Liisaa entistä nopeammin.
Yhtäkkiä lumpeenlehdelle pörähti musta kovakuoriainen. Nähdessään tytön se tarttui oitis tämän vyötäröön ja kuljetti mukanaan korkealle puuhun. Kovakuoriainen oli kovin ylpeä kauniista ja erikoisesta löydöstään ja esitteli sitä innoissaan muille kovakuoriaisille. Tyttökovakuoriaiset eivät kuitenkaan olleet innoissaan Peukalo-Liisasta.
- Hyi olkoon, hänellähän on vain kaksi koipea eikä kuutta niin kuin meillä. Eikä hänellä ole tuntosarviakaan. Ja mikä tuo tuollainen kapea vyötärö on olevinaan? Yök. Sinun löytösi näyttää aivan ihmiseltä.
Lopulta kovakuoriaisen omakin into laimeni, kun kaikki muut pitivät tyttöä niin rumana. Niinpä kuoriainen kuljetti Peukalo-Liisan päivänkakkaralle ja jätti hänet siihen istumaan.
Peukalo-Liisaa harmitti. Se uskoi olevansa niin ruma, ettei kelvannut edes kovakuoriaisille.
Koko kesän tyttö eleli yksin metsässä. Hänellä oli sammalesta tehty peti ja ruoakseen hän söi kukkien mettä. Peukalo-Liisa tunsi kuitenkin olonsa hyvin yksinäiseksi. Ainoaa lohtua hänen yksinäisyyteensä toivat linnut, jotka tuottivat hänelle iloa laulullaan.
Kesän jälkeen tuli syksy ja syksyä seurasi kylmä talvi. Taivaalta satavat lumihiutaleet tuntuivat siltä kuin joku olisi kaatanut lapiollisen lunta tytön niskaan. Niin pieni hän oli. Kuihtuneeseen lehteen kääriytyneenä Peukalo-Liisa käveli metsän laidalla avautuvalle pellolle. Sieltä hän löysi kiltin peltohiiren, joka johdatti tytön kotiinsa. Peltohiiren koti oli lämmin ja sen ruokavarasto oli täynnä herkullisia jyviä.
- Voit jäädä minun luokseni talveksi asumaan. Mutta vastalahjaksi saat pitää kotini siistinä ja kertoa minulle kauniita satuja. Peukalo-Liisa teki niin kuin hiirimuori toivoi ja jäi tämän luokse asumaan.
Eräänä päivänä peltohiiri sanoi Liisalle:
- Minä haluan, että sinä tutustut naapuriini. Hänellä on suurempi koti kuin minulla ja upea, musta samettiturkki. Naapurini on hyvin rikas ja viisas. Jospa hän huolisi sinut vaimokseen, niin sinulla ei olisi enää hätäpäivää.
Peukalo-Liisa ei kuitenkaan missään nimessä halunnut miehekseen hiiren naapuria, sillä tämä oli maan alla asusteleva kontiainen. Kontiainen kuitenkin kutsui Peukalo-Liisan ja hiiren luokseen vierailulle ja halusi esitellä heille uusia, vastakaivettua käytäviään.
Yhdellä kontiaisen käytävistä makasi kuollut lintu.
- Älkää tuosta välittäkö, kontiainen tokaisi.
- Onneksi minä en ole syntynyt pääskyseksi. Eihän niillä ole muuta tekemistä kuin viserrellä kesät pitkät ja kuolla sitten talvella nälkään ja kylmyyteen.
Peltohiiri nyökytteli päätään kontiaisen puheille, mutta Peukalo-Liisa oli toista mieltä. Kun kontiainen ja hiiri jatkoivat matkaansa, Peukalo-Liisa jäi linnun luo. Hän silitti linnun poskea ja suuteli sen otsaa.
- Ehkä juuri tämä lintu lauloi minulle niin kauniisti kesällä ja auttoi kestämään yksinäisyyden, Peukalo-Liisa pohti.
Yölläkään Peukalo-Liisa ei saanut käytävässä makaavaa pääskystä mielestään. Tyttö keräsi hiiren pesästä pehmeää pumpulia ja heiniä ja vei niitä linnun ympärille. Sitten hän painoi päänsä linnun rintaa vasten.
Silloin Peukalo-Liisa säpsähti, sillä hän oli tuntenut linnun rinnassa hitaasti sykkivän sydämen. Lintu ei ollutkaan kuollut. Se oli vain vaipunut horrokseen! Nopeasti Peukalo-Liisa haki lisää lämmikettä linnun ympärille.
Seuraavana yönä Liisa hiipi taas linnun luo ja tällä kertaa lintu oli herännyt kokonaan.
- Kiitos, että olet lämmittänyt minua, pääskynen kuiskasi.
Peukalo-Liisa toi pääskyselle vettä ja lintu kertoi, että se oli satuttanut siipensä eikä ollut siksi päässyt lentämään talveksi lämpimiin maihin niin kuin muut pääskyset.
Peukalo-Liisa hoivasi pääskystä koko talven. Ja kevään tullessa pääskynen nousi taas siivilleen.
- Lähde minun mukaani. Vien sinut ihanaan vihreään metsään, pääskynen sirkutti. Ajatus houkutti Peukalo-Liisaa, mutta hän kuitenkin kieltäytyi, sillä ei halunnut pahoittaa hiirimuorin mieltä.
Muutaman viikon kuluttua peltohiiri kutsui Peukalo-Liisan luokseen.
- Viisas ja harkitsevainen kontiainen on vihdoinkin päättänyt pyytää sinua vaimokseen, hiiri sanoi. – Nyt aletaan valmistella häitä!
- Mutta, en minä halua kontiaisen vaimoksi! Peukalo-Liisa sanoi kauhuissaan.
- Höpsistä. Totta kai sinä haluat! Sen parempaa miestä et löydä mistään. Häät vietetään syksyllä, sillä kuten hyvin tiedät, kontiainen ei tykkää ollenkaan kesästä eikä auringonpaisteesta.
Kesä kului nopeasti ja häihin oli aikaa enää vain muutama viikko. Murheen murtamana Peukalo-Liisa meni ulos hyvästelemään kukat ja auringon.
- Hei sitten ihana aurinko, hei sitten kaikki tuoksuvat kukat. En kai näe teitä enää koskaan, Liisa sanoi ja itki.
- Kvivit, kvivit, kuului silloin Liisan pään yläpuolelta. Se oli sama pääskynen, jota Liisa oli talvella auttanut!
Liisa kertoi linnulle, kuinka kurjalta hänestä tuntui mennä naimisiin kontiaisen kanssa ja muuttaa maan alle asumaan.
- Talvi on taas tulossa ja minä olen lähdössä lämpimiin maihin. Tule minun mukaani! Lennetään kaukaiseen maahan, jossa on aina kesä.
Tällä kertaa Peukalo-Liisa suostui ilomielin linnun ehdotukseen. Tyttö istahti linnun selkään ja tämä nousi lentoon. Taivaalla oli kylmää ja tuulista matkustaa, mutta Peukalo-Liisa käpertyi linnun höyhenten alle suojaan ja pysyi siten lämpimänä.
Lopulta he saapuivat kaukaiseen, lämpimään maahan, jossa aurinko paistoi kirkkaampana kuin pohjoisessa ja kukat tuoksuivat vieläkin ihanammin. Pitkän lentomatkan jälkeen pääskynen pysähtyi erään vanhan linnan luo. Sen pihassa kasvoi sitruunapuu ja paljon kauniita kukkia.
- Linnan räystään alla on minun kotini, pääskynen visersi.
- Valitse sinä linnan puutarhasta kaunein kukka, niin minä vien sinut sille.
Peukalo-Liisa naurahti heleästi ja osoitti pihalla kasvavia valkoisia kukkia.
- Nuo valkoiset ovat kaikkein kauneimmat, tyttö sanoi.
Pääskynen lensi kukkien luo ja laski Peukalo-Liisan kukan suurelle terälehdelle.
Mutta mitä ihmettä! Keskellä kukkaa istui pieni mies, joka ei ollut Peukalo-Liisaa suurempi. Mies hohti valkoisena ja oli läpikuultava kuin lasi. Miehen päässä oli soma kultakruunu ja hänen selästään kasvoivat sirot siivet.
Peukalo-Liisa ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Ja kun mies näki Peukalo-Liisan, ihastui hänkin heti ensisilmäyksellä. Mies nosti kultakruunun päästään ja laski sen Peukalo-Liisan hiuksille.
- Mikä sinun nimesi on? mies kysyi.
Tyttö kertoi miehelle nimensä ja mies kertoi olevansa kukkien prinssi. Sitten prinssi kysyi tulisiko Peukalo-Liisa hänen vaimokseen.
Peukalo-Liisa vastasi prinssille myöntävästi ja samalla hetkellä puutarhan jokaisesta kukasta nousi esiin pieni nainen tai mies. He toivottivat Peukalo-Liisan tervetulleeksi ja antoivat hänelle lahjoja. Parhaan lahjan Peukalo-Liisa sai kärpäseltä, joka ojensi tytölle valkoisen siipiparin. Siivet kiinnitettiin tytön selkään ja niin hän pääsi lentelemään kukasta kukkaan.
Pääskynen istui pesässään ja lauloi kukkakansalle kauneimmat laulunsa. Peukalo-Liisasta tuli kukkien prinsessa ja hänelle annettiin uusi nimi. Siitä lähtien tyttöä kutsuttiin Kukka-Maariaksi.
Kuukaudet kuluivat. Kukkien prinsessa ja prinssi elivät onnellisina kukkakansansa keskellä. Vain pääskynen oli onneton, sillä pian se joutuisi lentämään kotiin pohjoiseen ja hyvästelemään tytön. Mutta pääsisihän sekin taas seuraavana talvena takaisin ystäviensä luo!
Sen pituinen se.
Lukija Emilia Pokkinen, dramatisoija Heli Rantala, äänisuunnittelija Teuvo Lehtinen.
Peukalo-Liisa
Kerron sinulle sadun AVAIMESTA.
Olipa kerran avain. Eikä se ollutkaan ihan mikä tahansa avain, vaan erään Veikko-nimisen pojan avain. Veikko oli jo seitsemänvuotias ja hän tarvitsi oman avaimen, kun tuli koulusta kotiin.
Avain oli oikein tarkka tehtävissään. Aina, kun Veikko tarvitsi sitä, se ojentautui Veikon housuntaskusta Veikon käteen. Ja jos joskus lukko tuntui tiukalta ja hankalalta avata, niin avain pinnisti ja ponnisti ja sai väännettyä lukon auki.
Vaikka avain oli työssään taitava, niin joskus se haaveili vähän toisenlaisesta elämästä. ”Onhan tämä aika tylsää elämää”, ajatteli avain. ”Enhän minä näe maailmasta mitään muuta kuin Veikon kotioven ja hiekkaisen taskunpohjan!” Niinpä avain alkoi haaveilla pienestä matkasta. Eräänä päivänä se sai tilaisuutensa.
Veikko oli aika taitava kiipeilijä. Hän roikkui kiipeilytelineissä ja kiipesi kotipihan puissa kuin pikkuinen apina. Ja kerran, kun Veikko tapansa mukaan roikkui puunoksasta pää alaspäin, avain huomasi tilaisuutensa tulleen. Se hyppäsi alas Veikon housuntaskusta! Eikä Veikko huomannut mitään.
Nurmikko! Pudonneita syksyn lehtiä! Omenoita! Pikkuisia ahkeria hyönteisiä! Avain ihasteli luontoa ympärillään. Vihdoinkin se oli vapaa!
Avain viihtyi oikein hyvin nurmikolla eikä ollenkaan tiennyt, että Veikkoa harmitti aika lailla, kun hänellä ei enää ollutkaan omaa avainta.
Avain vain nautti luonnosta, kuulaista syyspäivistä ja kirkkaista tähtiöistä.
Mutta ei kulunut kauaakaan, kun avainta rupesi maassa makaaminen vähän kyllästyttämään. ”Eihän minulla ole oikein mitään järkevää tekemistä. Kylmäkin tässä tulee”, puheli se itsekseen. ”Kohta on vielä kylmempää, sillä talvi on tulossa”, sanoi ohi mönkivä koppakuoriainen. ”Voi hyvänen aika!” kauhisteli avain. ”Talvi! Joudunko minä lumen peittoon? Enhän minä sitten näe enää yhtään mitään!” Silloin avainta alkoi vähän kaduttaa koko karkumatka. Voi, kuinka se kaipasi Veikon lämpimään käteen! Ja suojaisaan taskuun. Nyt avain oli ulkona kylmässä, ilman seuraa. Sen ympärillä makaavat lehdet olivat vaiteliaita, sillä ne olivat syksyn lehtiä, eikä niitä enää huvittanut jutustella niin kuin kesällä.
Mutta annas olla: heti seuraavana päivänä avain näki Veikon ja Veikon isän. Heillä oli molemmilla haravat käsissään. Reippaasti Veikko ja hänen isänsä alkoivat haravoida pihaan pudonneita lehtiä. ”Hei! Minä olen täällä!” huusi avain, mutta Veikko ei kuullut, sillä ihmiset eivät kuule avainten puhetta. ”Veikko! Ota minut taskuun!” kiljui avain, mutta Veikko ja hänen isänsä eivät huomanneet avainta. Ja niin avain joutui lehtikasan alle. ”Voi ei”, ajatteli avain. ”Tämäkö on minun kohtaloni? Kohta joudun kompostiin lehtien kanssa…”
Mutta silloin tapahtui jotakin ihmeellistä. Veikko, joka oli aika vauhdikas poika, otti ja hyppäsi lehtikasaan, sillä olihan se mukavan pehmeä! ”Tämä on viimeinen tilaisuuteni”, ajatteli avain. Ja niin avain vierähti esiin lehtien alta, aivan Veikon eteen.
Veikko ei ollut uskoa silmiään: ”Isä! Mä löysin mun avaimen!” riemuitsi Veikko. Ja yhtä iloinen oli avainkin. Se pääsi takaisin Veikon lämpimään käteen ja turvalliseen taskuun.
Sen pituinen se.
Lukija Sampo Sarkola, käsikirjoittaja Kaarina Lehtisalo, äänisuunnittelija Teuvo Lehtinen.
Avain
Kerron sinulle sadun KAUPUNKILAISHIIRESTÄ JA MAALAISHIIRESTÄ.
Olipa kerran maalaishiiri, joka asusteli pellon laidalla. Sillä oli pieni, mutta mukava ja lämmin korsista rakennettu pesä. Maalaishiiri oli onnellinen, kun se sai elellä yksinkertaista ja rauhallista elämää luonnon helmassa.
Kerran maalaishiiri kutsui kaupungissa asuvan serkkunsa luokseen kyläilemään. Maalaishiiri tarjosi vieraalleen herkkuja, joita se oli kerännyt ruokavarastoonsa suoraan luonnosta. Keittiön pöytä notkui vehnänjyvistä, pähkinöistä ja auringon kuivattamista omenanviipaleista.
Mutta maalaishiiren herkut eivät maistuneet hienolle kaupunkilaishiirelle. Se vain pyöritteli ruokia lautasellaan ja nyrpisti kuonoaan.
Ruokailun jälkeen maalaishiiri esitteli serkulleen metsää, peltoa ja järvenrantaa, mutta kaupunkilaishiirtä vain kyllästytti moinen maisemakierros.
Illan pimetessä kaupunkilaishiiri sanoi serkulleen:
- Täällä maalla on tosi tylsää. Kaupungissa sen sijaan sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Minä asun hienossa talossa, jossa juhlitaan usein ja ruokaa on joka puolella! Sen kuin vain ottaa. Unohda tämä mälsä maalaiselämä ja muuta minun kanssani kaupunkiin!
Maalaishiiri kuunteli kiinnostuneena serkkunsa puheita ja päätti lähteä kokeilemaan, miltä elämä kaupungissa oikein maistuisi.
Seuraavana aamuna hiiret söivät aamupalaksi kauranjyviä ja lähtivät sitten matkaan. Maalaishiiri ihmetteli ja kummasteli kaikkea matkalla näkemäänsä: ihmisiä, joita vilisi joka puolella ja erityisesti suurta junaa, jolla serkukset matkustivat.
Matkalaiset saapuivat kaupunkiin vastaa myöhään yöllä. Talossa, jossa kaupunkilaishiiri asui, ovet ja ikkunat olivat jo lukossa ja hiirten piti nakertaa seinään kolo päästäkseen sisälle.
Heti ensimmäiseksi kaupunkilaishiiri vei serkkunsa ruokasaliin. Huoneen keskellä oli suuri pöytä kukkuroillaan erilaisia herkkuja, sillä talon väki oli juuri viettänyt juhlia. Hiiret kipusivat pöydälle ja ryhtyivät nuuhkimaan herkkuja.
- Anna mennä. Syö vatsasi täyteen! kaupunkilaishiiri kehotti.
Herkkuja oli niin paljon, että maalaishiiri ei osannut edes päättää mistä se aloittaisi. Kun se lopulta tarrasi käpälillään mehevään juustonpalaan, huoneen ovi yhtäkkiä avautui ja joukko ihmisiä asteli sisään. Hiiret hyppäsivät nopeasti pöydältä alas ja kipittivät piiloon. Maalaishiiren sydän jyskytti tuhatta ja sataa ja serkkukin näytti vapisevan pelosta. Huoneeseen saapuneet ihmiset napsivat pöydältä herkkuja, puhua pälpättivät ja nauroivat taukoamatta. Kesti kauan ennen kuin huone oli taas tyhjillään ja hiiret uskaltautuivat takaisin pöydälle.
- Uusi yritys! kaupunkilaishiiri virnisti ja nappasi käpäliinsä mehukkaan viinirypäleen.
Juuri kun hiiret olivat iskemässä hampaitaan ruokiin, tapahtui jotakin aivan hirveää. Kissa hiipi avonaisesta ovesta huoneeseen ja syöksyi kohti pöytää. Hiiret piipittivät kauhusta ja säntäsivät juoksuun. Ne ehtivät juuri ja juuri pakenemaan astiakaapin taakse turvaan ennen kuin kissa saavutti ne.
Pitkän ajan kuluttua kissa vihdoinkin luovutti hiirien suhteen ja tassutteli ulos huoneesta. Silloin maalaishiiri sanoi serkulleen:
- Kaupunki ei ole kyllä minun paikkani! Ruokaa täällä on yllin kyllin, mutta ei ole kivaa olla koko ajan peloissaan ja juosta karkuun. Minä elän mieluummin omaa rauhallista ja yksinkertaista elämääni maalla.
Seuraavana aamuna maalaishiiri hyppäsi junaan ja matkusti maalle. Ja se oli hyvin onnellinen päästyään takaisin omaan, pieneen pesäkoloonsa.
Sen pituinen se.
Lukija Emilia Pokkinen, dramatisoija Heli Rantala, äänisuunnittelija Teuvo Lehtinen
Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri
Kerron sinulle sadun NUKKUMATIN APULAISISTA.
Kuten kaikki tiedämme, lentää Nukkumatti joka ilta talojen yllä, ja sirottelee ilmaan unihiekkaa. Unihiekka nukuttaa lapset heti, ja aikuisilla unihiekan vaikutusaika on pikkuisen pidempi.
Jälleen oli koittamassa ilta, ja Nukkumatin piti lähteä jokailtaiselle lennolleen. Nyt oli vain käynyt niin ikävästi, että Nukkumattia aivastutti, ja hänelle nousi kova kuume. Nukkumatin apulaiset, Nukkupekka ja Nukkumikko olivat sitä mieltä, ettei Nukkumatin pitäisi lähteä sairaana lentelemään.
-Kuulehan nyt Nukkumatti, ethän sinä voi lähteä kuumeisena lentelemään. Entä jos sinä nukahdat itse, ja törmäät johonkin, Nukkupekka sanoi.
-Niin juuri, sinun pitää nyt jäädä kotiin lepäämään, Nukkumikko jatkoi.
-Mutta enhän midä voi jäädä lebäämään-atshiu. Sittenhän labset eiväd pääse-snif- nuggumaan gogo yönä.
-Jätä homma meidän huoleksemme. Me menemme levittämään unihiekkaa tänä iltana.
-Niingö? Uskallanko midä jäddää homman deille-atshiu?
-Luota meihin.
Ja niin Nukkumatti meni, ensimmäistä kertaa ikinä, itse nukkumaan sinä iltana. Yleensähän Nukkumatti pääsee itse nukkumaan vasta aamulla. Juuri ennen nukkumaanmenoa hän vielä antoi viimeiset ohjeet:
-Muistakaa, ensin menette Kiinan kautta Eurooppaan, ja sieltä sitten lopuksi Amerikkaan. Älkääkä sitten ottako sitä säkkiä, missä lukee isolla SUPER-UNIHIEKKAA.
-Selvä homma, luota meihin.
Ja sitten apulaiset alkoivat valmistautua illan työhön. Ensimmäiseksi he menivät varastolle hakemaan unihiekkaa.
-Mitä se Nukkumatti sanoikaan unihiekasta, Nukkupekka kysyi?
-Odotas…niin, jotain superhiekasta. Kas tuossahan sitä on iso säkillinen.
-No sehän kävi kätevästi. Otetaan se mukaan ja lähdetään. Mihinkäs meidän piti lähteäkään?
-Hmm…Amerikasta taisi olla puhe…ja sitten Kiinaan.
-Niinhän se oli. Mennään.
Ja niin apulaiset lähtivät matkaan. Apulaiset eivät olleet ottaneet huomioon, että maapallolla on monta eri kellonaikaa samaan aikaan. Kun toisella puolella maapalloa herätään aamulla, niin toisella puolen ollaan menossa nukkumaan. Ja tietysti apulaiset aloittivat kierroksensa väärältä puolelta maapalloa. Kun he menivät Amerikkaan, siellä aurinko oli juuri nousemassa.
-Kuulehan, täällä on aika valoisaa, totesi Nukkumikko.
-Niin…kai se on normaalia. Eikös Amerikassa tehdä kaikki päinvastoin?
-Niin se taitaa olla.
Ja niin Nukkumatin apulaiset levittivät unihiekkaa aamulla Amerikkaan, ja näin kaikki juuri heränneet ihmiset rupesivat uudestaan nukkumaan. Ja niin he jatkoivat kierrostaan, täysin väärässä järjestyksessä, levittäen erikoisvahvaa super-unihiekkaa ympäri maapalloa, ihan väärään aikaan. Kun he lopulta olivat kiertäneet koko maapallon, he tulivat tyytyväisenä takaisin.
-Kyllä Nukkumatti on nyt varmaan meihin tyytyväinen, sanoi Nukkumikko.
-Kyllä varmasti, sanoi Nukkupekka.
Ja kun he tulivat takaisin, Nukkumatti oli heitä vastassa, ja näytti tosi vihaiselta.
-Jaahas, mitenkäs kierros -atshiu- medi?
-Tosi hyvin, apulaiset kertoivat innostuneena.
-Jaa eddä hyvin? Midä kuulin juuri uutisista, että kaikkialla maailmassa ihmiset nukkuvat keskellä päivää. Meniddekö te edsin Kiinaan, niin kuin midä käskin?
-Ööh, tuota…mentiinkös me ensin Kiinaan?
-Öh, Kiinaan kai. Vai mikä se toinen maa on, mikä alkaa K:lla?
-Amerikka!
-Niin juuri, me mentiin ensin Amerikkaan.
-Voi deidä dunareida, te kiersidde maapallod -atshiu- väärässä järjesdyksessä. Ette de kai de vain oddaneet sitä isoa säkillistä superunihiekkaa?
-Ööh, eikös meidän pitänyt juuri sitä ottaa?
-Voi ei, nyt ne eiväd herää modeen päivään -atshiu. Super-unihiekka on darkoiteddu vain dosi vaikeisiin dabauksiin, aikuisille, joilla on udivaikeuksia -snif.
-Voi ei, niinkö se menikin.
-Nyd deidän pitää meddä uudelle kierrokselle. Teidän bidää oddaa-atshiu-iso säkillinen herädyspulveria, ja heräddää kaikki ihmiset. Sidden kun tulette dakaisin, saaddekin lähteä heti uudestaan nukuttamaan koko maapallon. Mudda dällä kerdaa-atshiu-oikeassa järjestyksessä.
-Mutta siihenhän menee meiltä ikuisuus?!
-Nyd madkaan siidä -atshiu!
Ja niin apulaiset lähtivät. Tällä kertaa heillä oli mukanaan Nukkumatin heille piirtämä kartta, ja heidän piti ensin käydä herättämässä kaikki ihmiset, ja sitten tulla takaisin, ja mennä heti perään nukuttamaan kaikki uudestaan. Tällä kertaa he osasivat tehdä kaiken oikein, ja kun he lopulta pääsivät takaisin, he olivat niin väsyneitä, etteivät itse tarvinneet enää unihiekkaa, vaan nukahtivat saman tien.
Sen pituinen se.
Lukija Sampo Sarkola, käsikirjoittaja Ville Nummenpää, äänisuunnittelija Teuvo Lehtinen.
Nukkumatin apulaiset
Kerron sinulle sadun LUMIVALKOSTA JA RUUSUNPUNASTA.
Olipa kerran nainen, joka asui pienessä mökissä metsän laidalla. Naisen pihassa oli puutarha ja siellä kasvoi kaksi ruusupensasta. Toisessa pensaassa kasvoi valkoisia kukkia ja toisessa punaisia kukkia. Naisella oli myös kaksi tytärtä, jotka olivat yhtä kauniita kuin pensaissa hehkuvat ruusut. Niinpä heidän nimensä olivatkin Lumivalko ja Ruusunpuna.
Tytöt olivat ahkeria ja kilttejä ja he rakastivat toisiaan ja äitiään ylitse kaiken. Silloin kun tytöillä oli vapaa-aikaa kotiaskareistaan, oli heillä tapana leikkiä metsässä. Yksikään metsän eläimistä ei tehnyt koskaan tytöille mitään pahaa tai pelännyt heitä. Jänikset, kauriit, oravat, hirvet ja linnut söivät tyttöjen kädestä ja juoksentelivat yhdessä heidän kanssaan. Tytöt olivat metsässä kuin kotonaan. Jos yö yllätti heidät kesken leikkien, he saattoivat jäädä metsään nukkumaan. Eikä tyttöjen äitikään ollut heidän takiaan huolissaan.
Eräänä talvi-iltana, kun kaikki kotiaskareet oli tehty ja äiti luki tytöilleen kirjaa takkatulen ääressä, kuului ovelta kolkutusta.
- Ruusunpuna, käyhän avaamassa ovi. Siellä on varmaan joku suojaa kaipaava matkamies, äiti sanoi.
Avattuaan oven Ruusunpuna kiljaisi ja perääntyi huoneen nurkkaan. Oven takana ei ollutkaan matkamiestä vaan karhu.
- Älkää pelätkö, karhu sanoi tytöille ja äidille. – En tee teille mitään pahaa. Tahtoisin vain hiukan lämmitellä.
Äidin kävi karhuparkaa sääliksi ja niinpä hän pyysi karhun sisälle takkatulen lämpöön. Äiti puhdisti karhun turkista lumet ja kutsui tyttärensäkin tervehtimään karhua. Hetken karhua tarkkailtuaan Lumivalko ja Ruusunpuna huomasivat, että se olikin ihan kiltti. Tytöt kipusivat vuorotellen karhun selkään ja ryhtyivät leikkimään sen kanssa. Siitä lähtien karhu tuli joka ilta mökkiin lämmittelemään, leikkimään ja nukkumaan.
Mutta kun lumi suli maasta ja vihreät silmut puhkesivat puihin, karhu sanoi Lumivalkolle:
- Tänään minä lähden, enkä tule koko kesänä takaisin.
- Minne sinä menet? Lumivalko kysyi.
- Menen metsään vartioimaan aarteita, joita kääpiöt havittelevat itselleen. Katsos, talvisin kääpiöt asuvat maanalaisissa luolissaan eivätkä pääse maanpinnalle koska se on jäässä. Mutta keväällä, kun aurinko sulattaa maan, kääpiöt nousevat esiin ja vievät kaikki aarteet, jotka käsiinsä saavat.
Lumivalko ja Ruusunpuna olivat surullisia siitä, että karhu joutui jättämään heidät. Lähtiessään karhun turkki tarttui mökin ovenkahvaan ja siihen tuli pieni repeämä. Lumivalkosta näytti aivan siltä kuin karhun nahan alta olisi loistanut puhdasta kultaa.
Joitakin päiviä myöhemmin äiti lähetti tyttärensä metsään keräämään polttopuita. Hetken puita kerättyään tytöt näkivät metsässä pienen, valkopartaisen kääpiön, jonka pitkä parta oli jäänyt kiinni kaatuneen puunrungon alle.
- Mitä te siinä töllistelette! kääpiö kivahti.
- Tulkaa mieluummin auttamaan minua. Olen nimittäin jäänyt jumiin, niin kuin varmaan hyvin huomaatte.
Tytöt yrittivät kaikin voimin nostaa puuta ja repiä partaa irti, mutta parta ei hievahtanutkaan. Lopulta Lumivalko otti laukustaan sakset ja leikkasi parran poikki.
Kun kääpiö huomasi olevansa vapaa se nappasi selkäänsä säkin, joka oli täynnä jalokiviä. Sitten se katsoi tyttöjä ja murahti:
- Hölmöt tytöt! Menitte sitten leikkaamaan minun hienon partani poikki!
Aikansa kääpiö moitti tyttöjä ja katosi sitten metsään.
Muutaman päivän kuluttua Lumivalko ja Ruusunpuna lähtivät järvelle kaloja onkimaan. Kun he saapuivat järven rannalle, he näkivät tutun kääpiön, joka näytti jälleen kerran olevan pinteessä.
- Mitä te siinä oikein tuijotatte? Auttakaa minua, ennen kuin tuo ilkeä kala vetää minut järveen!
Kääpiölle oli sattunut sellainen onnettomuus, että hänen partansa oli takertunut ongensiimaan ja nyt kala veti siimaa kaikin voimin kohti järvenpohjaa. Tytöt yrittivät irrottaa partaa siimasta, mutta se oli jo niin sotkussa, että ei lähtenyt irti. Eihän siinä sitten auttanut muuta kuin ottaa sakset esiin ja leikata parrasta pala poikki, niin että se lyheni entisestään.
Siitäkös kääpiö hermostui!
- Senkin pässinpäät! Katsokaa nyt miltä minä näytän! Enhän minä kehtaa näyttää naamaani enää missään, kun partani on tällainen naurettava nysä!
Sitten kääpiö nosti syliinsä säkillisen kultarahoja ja häipyi tiehensä.
Eipä kulunut aikaakaan kun äiti lähetti tyttärensä kaupunkiin asioille. Matkalla kaupunkiin tytöt kuulivat yläpuoleltaan hirmuista huutoa. He katsoivat taivaalle ja näkivät siellä kotkan, joka kantoi kynsissään heidän vanhaa tuttavaansa kääpiötä. Ruusunpuna nousi Lumivalkon selkään ja sai tarrattua kiinni kääpiön vaatteista. Hän taisteli kotkaa vastaan kunnes se irrotti kyntensä saaliistaan.
- Senkin moukat! Ettekö olisi voineet olla yhtään varovaisempia? Te revitte minun hienot housuni rikki! kääpiö tiuskaisi, otti selkäänsä säkillisien kultaa ja livahti taas tiehensä.
Tytöt olivat jo tottuneet tökeröön ja kiittämättömään kääpiöön ja jatkoivat vain matkaansa kaupunkiin.
Kun tytöt myöhään illalla palasivat takaisin kotiin, he huomasivat jälleen kerran kääpiön. Tällä kertaa kääpiö ei näyttänyt olevan pulassa. Päinvastoin. Se oli kaatanut kaikki aarteensa kalliolle ja ihaili nyt niiden kimallusta auringonlaskussa. Tytöt eivät saaneet silmiään irti kauniista aarteista vaan jäivät tuijottamaan niitä.
- Mitä te siinä taas toljotatte? kääpiö huusi ja hänen kasvonsa muuttuivat kiukusta punaisiksi.
Mutta samalla hetkellä kuului matala murahdus ja karhu juoksi esiin metsästä. Kääpiö pelästyi karhua ja huusi hädissään:
- Kiltti karhu, älä vain minua syö. Saat kaikki aarteeni. Eikä minussa sitä paitsi ole mitään syötävääkään. Sen sijaan nämä tytöt tässä ovat suuria ja pulskia. Syö mieluummin heidät.
Mutta karhu ei kuunnellut kääpiön höpinöitä vaan huitaisi tätä käpälällään. Kääpiö kaatui kalliolle eikä siitä enää noussut.
Karhua pelästyneet tytöt olivat lähteneet juoksemaan pakoon, mutta karhu huusi heidän peräänsä:
- Lumivalko! Ruusunpuna! Ei teidän minua tarvitse pelätä!
Silloin tytöt tunnistivat karhun äänen ja jäivät odottamaan sitä. Kun karhu saapui heidän luokseen, putosi sen turkki yhtäkkiä maahan ja komea, kultapukuinen mies seisoi heidän edessään.
- Minä olen prinssi, mies sanoi ja kumarsi.
- Tuo ilkeä kääpiö taikoi minut karhuksi. Mutta nyt taika on rauennut.
Lumivalko ihastui ystävälliseen prinssiin ja meni tämän kanssa naimisiin. Ruusunpuna meni naimisiin prinssin veljen kanssa. He jakoivat keskenään kaikki aarteet, jotka kääpiö oli varastanut. Myös tyttöjen äiti sai elää onnellisena lastensa luona suuressa ja kauniissa linnassa.
Kotimökistään äiti nappasi kuitenkin mukaansa molemmat ruusupensaat ja istutti ne ikkunansa alle.
Joka vuosi pensaisiin puhkesi kauniita valkoisia ja punaisia ruusuja.
Sen pituinen se.
Lukija Emilia Pokkinen, dramatisoija Heli Rantala, äänisuunnittelija Teuvo Lehtinen.
Lumivalko ja Ruusunpuna
Kerron sinulle sadun ARASTA ORAVASTA.
Olipa kerran orava nimeltä Ossi. Ossi oli nuori orava, ja sillä oli metsässä paljon samanikäisiä kavereita. Ossi leikki mielellään kavereidensa kanssa, mutta yksi asia sitä harmitti. Se ei uskaltanut hypätä suuresta kuusesta toiseen kuten muut kaverit.
”Hyppää jo!” huusivat muut. Kaverit olivat toisessa puussa ja käskivät Ossia hyppäämään.
Ossi katseli kahden puun välissä olevaa hurjaa pudotusta. ”Voisinko minä hypätä? Mutta minä en ole kovin hyvä hyppäämään… Mitä jos minä putoan?” Ossi ajatteli. ”Hyppää! Hyppää!” huusivat kaverit. ”En minä uskalla!” huusi Ossi takaisin. Ja sitten se kapusi alas puusta ja juoksi kipin kapin kotiin. Niin paljon sitä harmitti, kun se ei voinut olla yhtä rohkea kuin muut.
Kotona äiti huomasi, että joku asia painoi Ossia ja niin piti Ossin kertoa, mitä oli tapahtunut. ”Sinä teit ihan oikein”, sanoi äiti. ”Hyppääminen ei olisi ollut rohkeutta, vaan uhkarohkeutta. Ei pidä tehdä sellaista, jos ei ole varma siitä, että osaa. Se oli viisas päätös.”
Mutta Ossista ei siltä tuntunut. Nyt kaverit pilkkasivat Ossia, sanoivat pelkuriksi. Naapurin Pekkakin sanoi, että: ”Mikäs orava se sellainen on, joka ei hypätä osaa…”
Onneksi Ossin äiti keksi Ossille muuta tekemistä. ”Anna sinä kavereiden hyppiä, kerätään me jo talven varastoa.” Ja niin Ossi ja Ossin äiti keräsivät ahkerasti koko syksyn ajan marjoja, siemeniä, sieniä, tammenterhoja ja käpyjä.
Sinä vuonna kävi niin, että talvi tuli kovin aikaisin. Tuli kovasti lunta, ja kylmäkin oli. Muilla metsän oravilla talvivarastojen kerääminen oli pahasti kesken. ”Voi sentään, mitä me nyt teemme”, tuskailivat naapuruston oravat. Silloin Ossi ja hänen äitinsä päättivät auttaa ystäviään. ”Ei hätää”, sanoi Ossi. ”Meillä on niin paljon, että siitä riittää muillekin.”
Ja niin metsän oravat jakoivat Ossin ja Ossin äidin ruokavarastot ja kaikille riitti ruokaa koko talveksi. Kukaan ei enää koskaan pilkannut Ossia siitä, että se oli pikkaisen arka hyppäämään. Sillä kaikkihan tiesivät, että Ossi oli metsän ahkerin ja reiluin orava!
Sen pituinen se.
Lukija Sampo Sarkola, käsikirjoittaja Kaarina Lehtisalo, äänisuunnittelija Teuvo Lehtinen.
Pikku Kakkosen Satuaarteet
tuottaja Teija Ryösä
toimittaja Petra Stolt
tuotantokoordinaattori Anne Kristo
äänisuunnittelija Teuvo Lehtinen
