Sankarit pukeutuvat valkoiseen – Saturday Night Fever teki Travoltasta kerralla ikonin
Kaikkien aikojen diskoelokuva Saturday Night Fever oli alun perin halpatuotanto, jossa jokainen yksityiskohta meni nappiin ja josta tuli uskomaton yllätyshitti.
John Travolta halusi ehdottomasti mustan puvun. Travolta oli nähnyt mustiin pukeutuneen latinotanssijan, joka oli hänestä ollut kaikkien aikojen coolein ilmestys. Ja hän oli päättänyt vakaasti ettei antaisi puvustajan puhua itseään ympäri: Tony Maneron puku olisi musta.
"Sankarit pukeutuvat valkoiseen", tuumasi puvustaja, ja loppu on historiaa.
Kaikkien aikojen diskoelokuvan 40-vuotisjuhlan kunniaksi tehty dokumentti Saturday Night Fever – 40 vuotta huumaa esittelee tuotannon, jossa jälkikäteen katsoen jokainen yksityiskohta osui ihmeellisellä tavalla nappiin.
Ikään kuin onnekkaiden sattumien summana tästä vaatimattomasta halpistuotannosta, jonka piti olla vain elokuvan Grease lämmittelyä, tuli huimaava kansainvälinen menestys ja moderni klassikko. Elokuvan miespääosassa tyköistuvassa puvussaan poseeraavasta John Travoltasta popkulttuurin ikoni, yhtä tunnistettava ja ajaton kuin James Bond konsanaan.
Puhumattakaan Bee Geesin musiikista, kappaleista jotka kirjoitettiin muutamassa tunnissa. "Bee Gees kirjoittaa hittibiisejä niin kuin toiset postikortteja", totesi Rolling Stone -lehti ja luonnehti kappaletta Stayin' Alive: "kuin virtaviivainen musta Mercedes jonka tuhkakuppi on täynnä kokaiinia".
Toki Travolta oli jo ennestään tunnettu Amerikassa, suositun saippuaoopperan komea nuori miestähti, jota tuhannet teinitytöt piirittivät myös Saturday Night Feverin kuvauspaikoilla Brooklynissä.
On helppo kävellä kadulla itsevarman näköisesti, kun paikalla on 30 000 hurraavaa fania.
John Travolta
Mutta Saturday Night Fever oli elokuva, jolla Travolta kirjaimellisesti ansaitsi supertähteytensä. Se oli suuressa määrin työvoitto: Travolta treenasi tanssia kuukausien ajan viisi, kuusi päivää viikossa. Travoltan kuuluisa soolo – kokokuvassa, ei sijaisnäyttelijöitä – saa tänäkin päivänä nuorten tanssioppilaiden suut loksahtamaan auki, kuten dokumentissa nähdään. Tanssiopettaja tosin kieltää heitä edes yrittämästä Travoltan hurjimpia liikkeitä.
40-vuotisjuhladokumentin vetää kasvo, joka on Britanniassa ja Amerikassa kaikille tv-katsojille tuttu. Bruno Tonioli on italialainen tanssija ja koreografi, joka on ollut alusta asti yksi huippusuositun Tanssii tähtien kanssa -kisan tuomareista (Britanniassa Strictly Come Dancing, Amerikassa Dancing with the Stars). Ja hän on juuri oikea mies näyttämään, mistä Lauantai-illan huumassa on kysymys.
Nimittäin myös Saturday Night Feverin tarinan keskiössä on tanssikilpailu, ja nimenomaan paritanssikilpailu. Jos John Travoltan Tony on elokuvan suvereeni tähti, hänen tanssiparinsa, Karen Lynn Gorneyn esittämä Stephanie, on ratkaiseva tekijä, jonka varassa elokuvan draaman kaari rakentuu ja joka nostaa sen eksploitaation yläpuolelle.
Se oli synkkää aikaa New Yorkissa. Mutta pimeästä tuli tämä ilmiö.
Elokuvan lähtökohta on brittiläisen toimittajan Nik Cohnin vuonna 1976 julkaistu "reportaasi" Brooklynin diskokundien karusta elämästä – täytenä totena lehteen painettu ja silkkaa sepitettä, kuten kirjoittaja on tunnustanut. Tästä tekstistä ovat peräisin Tonyn ja hänen kavereidensa elämän katupoikamaiset peruskuviot, väkivalta, rasismi sekä hauras keskenkasvuinen naisviha, joka kyllästää 2001 Odyssey -diskon lauantai-illat.
"Se on Taksikuski, jossa tanssitaan", John Travolta tiivistää. Saturday Night Fever sijoittuu samaan 70-luvun New Yorkiin, jossa Travis Bickle ajoi taksiaan. Virttyneeseen, likaiseen, maailman rikkaimpaan metropoliin, joka kävi kirjaimellisesti vararikon partaalla. Paheiden ja rikoksen kaupunkiin täynnä "rottien pyörittämiä pornoluolia, joihin pääsymaksuna oli henkirikos", kuten eräs Twitter-koomikko parodioi NYC-rappioromantiikkaa.
Nik Cohnin kuvitelmassa Brooklynin italialaispojat elävät ikään kuin uutta 50-lukua. Folkin, britti-invaasion ja hippien vuosikymmen ei ole heille edes muisto, Bob Dylan ei sano mitään ja David Bowiesta tiedetään, että mies on "puoliksi hintti".
Tämä on kyräilevien jengien, nahkatakkien ja stilettien aikaa, ja kosmopoliittinen Manhattan voisi yhtä hyvin olla valtameren takana. Näköalat ovat suppeita, elinajanodote lyhyt. Ja henkilöt aika kaksiulotteisia.
Mutta toisin kuin Cohnin sensaatiojuttu, sen pohjalta tehty elokuva on kasvutarina. Tony on jenginsä ja tanssilattian kuningas, mutta hän ei mahdu kaveriporukan nurkkakuntaisiin raameihin. Tanssi ei ole hänelle pelkän pätemisen vaan aidon, vakavan kunnianhimon asia ja näköala maailmaan. Juuri se erottaa hänet lopulta vanhoista piireistään.
Ja siihen tarvitaan myös Stephanie.
Karen Lynn Gorney oli elokuvaa tehtäessä jo 32-vuotias, aivan liian vanha esittämään uskottavasti 20-vuotiasta tyttöä. Se on sivuseikka, sillä hänessä on tärkeämpää aikuismaista uskottavuutta.
Stephanie on nainen, jota tyttöjen jumaloiman Tonyn on tavoiteltava. Hän on Tonylle äitihahmo, treenipari, esikuva ja ihastus, täydellinen vastakohta tytöille, joita kovat pojat ylenkatsovat ja käyttävät hyväkseen.
Saturday Night Fever on nimittäin karkea, väkivaltainen ja paikoin todella vastenmielistä katsottavaa. Tappeluita, kiroilua ja huutoa, kömpelöä seksiä auton takapenkillä, pohjanoteerauksena pillereistä sekaisin olevan nuoren naisen joukkoraiskaus.
Kaiken tämän keskellä kehkeytyy Tonyn ja Stephanien herkkä, pakahduttavan latautunut ja intiimi tango hustle -tanssi ja elokuvan ainoa suudelma. Kahden rinnakkaisen tapahtumakulun kontrasti on järkyttävä.
Ja se myös johtaa suoraan elokuvan kliimaksiin, joka ei olekaan (spoiler alert) tuomaripelillä saatu, ansioton tanssikilpailun voitto vaan sitä seuraava painajaismainen yö. Yö, jonka aikana Tony joutuu tekemään päätöksen elämänsä suunnasta ja jonka jälkeisenä aamuna hän valuu Stephanien asunnolle nöyränä anomaan anteeksiantoa.
Nik Cohn yritti sepittää lehtijutun, joka maistuisi katu-uskottavalta ja sai aikaan hieman kyseenalaisen katupoikafantasian. John Travolta, ohjaaja John Badham ja koko loistava työryhmä, joka dokumentissa pääsee ääneen, tekivät siitä kengännauhabudjetilla ja suurella sydämellä jotain todella aitoa.
Teemalauantai 5.10.2019: Fever Night!
Klo 20.00 Saturday Night Fever – 40 vuotta huumaa Areena 30 vrk
(Saturday Night Fever – The Ultimate Disco Movie, Britannia 2017) Kaikkien aikojen diskoelokuvaa muistellaan 40-vuotisjuhladokumentissa, jossa ovat mukana Lauantai-illan huuman kaikki keskeiset tekijät John Travoltaa myöten. Luvassa jännittävä matka elokuvan todelliseen syntytarinaan, joka on harvalle tuttu. Ohjelman juontaa Bruno Tonioli. Ensiesitys.
Klo 21.15 Lauantai-illan huumaa (12) Areena 14 vrk
(Saturday Night Fever, USA 1977) 1970-luvun diskokuumeen levittäjä, nyt jo klassikko. Elokuva nuoresta miehestä, joka etsii viikonloppuisin tietä menestykseen New Yorkin diskojen tanssikuninkaana. Pääosissa John Travolta ja Karen Lynn Gorney. Ohjaus John Badham. Musiikki Bee Gees.
Väliaikanumerona nähdään Teeman elokuvafestivaalin You Should Be Dancing! -tanssivideo vuodelta 2015 sekä The Bee Geesin musiikkivideo Stayin' Alive.
P.S. Kuka Bruno Tonioli?
Kuten sanottu, dokumentissa diskokuumeen jäljillä kulkeva Bruno Tonioli on Amerikassa ja Britanniassa tv-yleisölle eloisasta esiintymisestään tuttu tanssituomari. Tonioli on itse nähnyt 70-luvun lopun New Yorkin diskoskenen, ja 80-luvulla hän työskenteli koreografina mm. Tina Turnerin, Elton Johnin, Freddie Mercuryn, Duran Duranin ja Bananaraman kanssa.
