Seitsemän aavetta -podcastin jakso Living history novellina

Pohdon autiosaaresta löytyy muinainen koru, jonka kuvan Lauri tatuoi käsivarteensa. Hän lähtee ihastuksensa kanssa telttailemaan saareen ja etsimään korun löytöpaikkaa. Öisellä saarella herää Laurin lisäksi jotain muuta. Anu Kaaja kirjoitti novellin Pohdon saarella käydystä muinaisesta taistelusta. Kirjoituksen pohjalta tehtiin Setisemän aavetta -podcastin jakso Living History.

Living history

"Mä oon ollu hengenvaarassa vaan kerran. Se liittyy yhteen historialliseen kaksintaistelutapaukseen. Mä en vieläkään tiedä mitä ajatella siitä jutusta. Tai siis… kaikki oikeastaan alkoi siitä kun otin yhden tatuoinnin.

Olin siis päättänyt antaa itselleni lahjan sen kunniaks että olin viimeinkin saanut miehen henkilötunnuksen. Samana päivänä kun mun uus passi tuli, niin näin uutisen et Suomessa oli jokin aika sitten tehty merkittävä muinaislöytö, sellainen merovingiaikainen koru, joka esitti kolmipäistä kotkaa.

Siinä jutussa oli valokuva ja mä kokeilin piirtää sen pohjalta mallin tatuointiin. Päätin, että se on sellainen, joka suojelee mua kaikelta paskalta tästä lähtien. Mua on aina ärsyttänyt se miten kaikki viikinkikuvasto on äärinationalistien kaappaamaa, puhumattakaan sitten kotkista – kyllä kai nyt muitakin ihmisiä voi rautakausi tai petolinnut kiinnostaa.

Mä varasin ajan mun hovitatuoijalta ja se naputteli sen kuvan mun ihoon. Mä olin laskenut et se ehtii hyvin parantua ennen meidän turnajaiskeikkaa.

Mä siis harrastan historiallista miekkailua. Tosi monet luulee, että historiallisen miekkailun harrastajat on jotain roolipelaajia. No, osa meistä onkin, mut mä en kyllä oo. Mulle se on ihan puhdasta urheilua, käyn treeneissä kolme kertaa viikossa ja sen lisäks vielä salilla tai lenkillä.

Mua ei kiinnosta mikään näytteleminen, mutta kun meidän seuran johtaja kysy mua mukaan taistelunäytöksiin, niin mä päätin lähteä. Siinä kun ei sinänsä esitetä mitään roolia, vaan tehdään yhdessä ennalta sovittu koreografia.

Mun eka elävöittämiskeikka oli Laukon kartanolla. Meidän seura on tehnyt näitä jo pidempään, ja oisin päässyt mukaan jo edellisenä kesänä, mut mulle tehtiin just sillon mastektomia – eli rintojen poisto – joten tää vuosi oli eka kerta.

Englanniksi elävöittäminen on living history tai re-enactment, jälkimmäistä termiä käytetään lähinnä jos esitetään jotain isoja taisteluita uudelleen. Mut ei meillä ihan sellaiseen oo resursseja eikä väkeä. Me pystytään tarjoamaan pari näyttävää kaksintaistelua ja sitä varten mä olin treenannut.

Muutama pitkämiekkataistelupari oli jo aiempien keikkojen jäljiltä, mutta sen lisäksi tarvittiin messerin eli lyhyemmän yhdenkäden miekan osaajia. Mun pariksi valikoitui Eeli. Se oli vähän kiusallista, koska mä olin huomannut katselevani sitä. Ihastuksia nyt helposti tulee kun viettää paljon aikaa yhdessä, mutta kyllä mä osaan sellaiset yleensä hoitaa pois alta.

Täytyy vaan käyttäytyä asiallisesti. Se tässä kuitenkin on vähän hankalaa kun Eeli on aika spontaani eikä oikein pidä etäisyyttä.

Me tultiin sinne kartanolle jo päivää aiemmin torstaina, jotta ehdittäis treenata ja ottaa vähän promokuvia. Erikoista tässä oli se, että se koru, josta teetin mun tatskan, oli löytynyt just Laukon kartanon alueelta, Pohdon saaresta, joka on siinä ihan vieressä. Kun Eeli kuuli tästä niin se ehdotti, että mennään sinne ja ollaan yö ulkona. Siellä saarella oli käyty joku kuuluisa kaksintaistelu. Eeli tiesi tästä jo ilman Wikipediaa – välillä sen nörttilevelit yllättää mutkin.

Jostain syystä mä suostuin siihen juttuun, vaikka meille ois ollu varattuna huoneet sieltä itse kartanosta. Pakattiin Eelin kanssa makuupussit ja -alustat, trangia ja ruokaa mukaan ja soudettiin saareen. Me käytiin katsomassa sitä paikkaa, josta se koru oli löytynyt yhden kiven alta. Eeli oli silleen, että olikohan se joku suojeluskoru ja että mitähän sille edelliselle omistajalle on käyny. Siinä kohtaa sitä mun tatuointia alkoi jotenkin pistää ja poltella, mut ajattelin, että johtui vaan siitä et se oli vielä sen verran tuore.

Me oltiin otettu mukaan treenimiekat ja -maskit, että voitiin käydä läpi sitä kuvioo. Siinä oli aika paljon muistamista, viistoista osaa, aluksi erilaisia pistoja, hyökkäyksiä ja vastatekniikoita, käsivarsilukkoja ja lopuksi paini. Ei se kovin realistista ole, että on niin monta vaihetta. Kyllä toinen jo siinä vaiheessa hoitaisi homman tai toinen tajuaisi paeta. Mutta tää olikin esitys.

Saari oli aika pieni ja täynnä metsää. Me treenattiin puiden keskellä mikä oli aika haastavaa. Ennen kun tuli pimeä niin me lopetettiin, laitettiin maskit ja miekat pyyhkeen päälle kalliolle kuivumaan ja käytiin järvessä uimassa. Sellanen pulahdus vaan, että hiki lähti. Kuivatessa laitoin siihen tatuointiin rasvaa, mutta polttelu jatkui ja kuva näytti olevan jotenkin koholla.

Järveltä alkoi nousta sumua. Alettiin laittaa iltapalaa siinä. Päätin mennä nopeasti kuselle ja katsella samalla sitä saarta vielä vähän. Aika pieni se oli, mutta puut peitti Eelin nopeesti näkyvistä. Sit olikin jo hämärää.

Keskellä saarta metsä oli jotenkin tosi tiheä. Äkkiä mun tatuointia taas pisti ja korvissa humisi. Sit mun jalka osui johonkin isoon. Kumarruin katsomaan. Keskellä mustikanvarpuja oli joku outo punaruskea möntti. Se näytti vähän lihalta ja oli suunnilleen mun käsivarren kokonen. Ihan kuin se ois ollut jossain suomaassa upoksissa ja noussut pintaan. Siitä näkyi vaan toinen pää, ja sen keskellä pilkotti vähän jotain vaaleaa. Luu? Mitä jos se oikeasti oli käsi? Päätin kaivaa sen toisen reunan esiin, ja siirtelin sammaleita. Näin, että se kapeni, ihan niin kuin ranne, mut siinä kohtaa päätin et juoksen hakemaan Eelin katsomaan, ja haen samalla kännykän mukaan, että voin ottaa kuvia.

Olen ihan sataprosenttisen varma, että me tultiin samaan kohtaan, mutta sitä kättä ei enää näkynyt. Ehkä joku eläin vei sen, Eeli sanoi. Ai mikä eläin? Mä kysyin. No joku piisami. Syökö piisamit ihmiskäsiä? No, me päätettiin että nukutaan yön yli ja etsitään aamulla uudestaan. Pimeässä ja sumussa ei tehnyt myöskään mieli soutaa maihin.
Eelin tekemä puuro oli jäähtynyt, mutta me syötiin se silti. Toivottavasti et luule, että keksin omiani, sanoin Eelille. En tietenkään, se sanoi. Sit se kertoi, että sen kaksintaistelutarinan mukaan novgorodilainen Pohto sivalsi Laukon lääninherralta Matti Kurjelta sen oikean käden irti jo ennen kuin taistelu alkoi. Me mentiin nukkumaan, mut mä makasin aika pitkään hereillä ja mietin sitä kättä ja koko juttua.

Aamuyöstä heräsin rapinaan. Oli edelleen sumuista ja melko pimeää. Avasin silmät ja näin kallioilla Eelin, joka oli laittanut päähänsä harjoitusmaskin ja piteli kädessään miekkaa. Se heitti mun messerin mulle. Saanko edes pestä hampaat ennen treeniä, kysyin, mutta Eeli heitti mulle myös maskin niin lujaa, että oli pakko nousta ottamaan se kiinni ettei se tippuis järveen. Tuskin sain maskin päähän kun Eeli jo ryntäsi mua päin ja mun piti väistää. En ehtinyt ajatella mitään, keskityin vain torjumaan. Hyvin äkkiä tajusin, että Eeli ei noudattanut meidän koreografiaa, vaan improvisoi menemään ihan omaa taistelua.

Mulla oli täysi työ puolustautua ja vasta vähän ajan päästä huomasin, että Eeli piteli miekkaa vasemmalla kädellä vaikka se on normaalisti oikeakätinen. Oikea käsi sillä oli selän takana. En todellakaan tiennyt että Eeli oli noin hyvä toisellakin kädellä. Hyppäsin puun taakse turvaan. Sitten näin miten miekan terä oli sivalsi puuta, siis oikeastaan leikkasi. Ei se ollut mikään harjoitusmiekka. Se oli terävä.

Eeli mitä helvettiä? Lopeta nyt! Huusin sille, mutta se ei sanonut mitään, vaan puski mua kohti järveä. En nähnyt sen kasvoja maskin verkon takaa. Samassa Eelin toinen käsi putosi selän takaa, tai siis oikeastaan sen hiha. Se oli pelkkä hiha. Toi tyyppi ei ollut Eeli, sillä ei ollut toista kättä.

Jäin tuijottamaan liian pitkäksi aikaa. Miekan terä osui mun käteen, kuului repeävä ääni. Kaaduin, huomasin kaatuneeni oikean Eelin päälle. Se makasi makuupussissa siinä mihin oli nukahtanutkin ja jostain syystä heräsi vasta nyt. Käsi tykytti kivusta.

Tuntematon astui mun eteen miekka kädessä. Se katsoi jotain, mutta maskin läpi en nähnyt että mitä. Se pysähtyi ja tuijotti meitä hetken, ihan hiljaa. Sitten se kääntyi, lähti kävelemään metsään, katosi puiden sekaan. Eeli nousi istumaan mun viereen. Kuka toi oli? Se kysyi. Ei mitään hajua, sanoin.

Katsoin kättäni, hiha oli revennyt niin, että tatuointi oli tullut esiin. Sen yllä olevasta haavasta valui verta, mut jotenkin fysiikan lakien vastaisesti se ei valunut sen kuvan päälle ollenkaan, vaan kiersi sen. Se viilto oli onneks vaan naarmu. Mä laitoin siihen pyyhkeen siteeksi.

Me käytiin yhdessä saari läpi ja löydettiin Eelin maski ja vaatteet heiteltynä metsään. Ketään ei näkynyt missään, meidän vene oli paikoillaan, sumu oli hälventyny ja järvenselkä ihan tyyni.

Me käveltiin vielä sen kohdan ohi missä olin nähnyt sen oudon lihanpalan edellisenä päivänä. Hetken mielijohteesta aloin kaivaa siltä kohdalta maata, ja aika pian näkyviin tuli luita. Käsivarren luut, sormet.

Ehkä se tyyppi oli se Matti Kurki, joka haluaisi että sen käsi viedään sen ruumiin luokse, Eeli ehdotti. No ei kyllä sellaiselle miekkailijalle tarvi antaa toista kättä käyttöön, jos se yhdelläkin tekee tuollaista jälkeä, totesin. Samassa jostain kävi tosi kylmä tuuli. Vedin mullat takaisin luiden päälle niin että ne peittyi taas."

Anu Kaaja, kirjailija

Tarina kuunneltavassa muodossa podcastissa Seitsemän aavetta. Kuuntele jakso Living history!

Anu Kaaja on suomalainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen suosikkiaaveensa on Matthew G. Lewisin Munkki-kirjan verinen nunna, joka ilmestyy joka yö lausumaan samaa runoa ja koskettelemaan uhriaan mätänevillä sormillaan.

Living history on yksi neljästä Kaajan Seitsemän aavetta -podcastia varten kirjoittamasta novellista. Elli Salo sekä Suvi Tuuli Kataja dramatisoivat podcastin käsikirjoituksen novellien pohjalta.