Bachin soolosellosarjat paljastavat käyrätorvesta uusia puolia - muttei toisinpäin
Jukka Harju piipahtelee RSO:n soolokäyrätorven paikalta solistin ja kamarimuusikon tehtävissä säännöllisesti, mutta harvoin hän joutuu luottamaan osaamiseensa niin yksin kuin Alban uutuuslevyllä, jolla Harju soittaa kolme Johann Sebastian Bachin soolosellosarjaa. Ikonisen ja kevyesti moniäänisen sello-ohjelmiston versiointi vaatii sekä taiteellisten että soittoteknisten ratkaisujen löytämistä käyrätorven mukavuusalueen ulkopuolelta - mutta Jukka Harjun tapauksessa siitä seuraa hyviä asioita ainakin käyrätorvelle jos ei Bachille.
Käyrätorvella on soitettu Bachia ennenkin, mutta siihen liittyvät hankaluudet muusikko kohtaa aina uusina. Keskeisin haaste on hengityspaikkojen löytäminen keskeltä Bachin pitkiä sävelketjuja, ja sen Harju ratkaisee suvereenisti. Hidastuksilla ja pikku tauoilla hän muotoilee musiikkia niin, että hengitykselle löytyy aina luonteva hetki. Jopa ensimmäisen sonaatin preludissa hengitykset jäsentävät musiikkia perustellusti, olkoonkin että vastaava fraseeraus tuskin tulisi sellistin mieleen. Asiaa tietysti auttaa Harjun suvereeni hengityskontrolli, joka mahdollistaa pitkät jatkumot ilman sointiongelmia.
Moniäänisyyden indikointi on sitten astetta hankalampaa - käyrätorvella pariäänet ja soinnut on pakko murtaa. Luontevimpia ovat nopeiden osien nopeat etuheleet, sellaiset kuin C-duuri-sarjan bourréessa, ja voin vain kuvitella, mitä huulenkiristelyvirtuositeettia sellainen vaatii. Loistavasti Harjulta onnistuvat myös ne kohdat, joissa sellistikin luo moniäänisyyttä illuusioilla, kuten urkupisteillä tai arpeggioilla. Niinpä esimerkiksi d-molli-sarjan courante kuulostaa hämmentävän luontevalta. Sen sijaan seuraava sarabande menee levyllä pahasti rikki, kun Harju joutuu katrkomaan melodialinjan moniäänissä, jotka sellolla soitettuina ovat hitaan musiikin arvokkaita ankkuripaikkoja. Toisaalta juuri sen sarabanden viiltävä loppu on levyn uljaimpia ja koskettavimpia kohtia.
Sävelten sitomisen ja erottelun Harju pystyy torvellaan toteuttamaan musiikinmyötäisesti, lukuun ottamatta alakeskirekisterin nopeita sävelketjuja, joiden kielitys saa aikaan lievästi häiritsevää tuhinaa jopa Harjun kaltaisella virtuoosilla.
En voi sanoa, että Harjun käyrätorvi avaisi soolosellosarjoihin uusia näköaloja siinä määrin kuin vaikkapa Hopkinson Smithin luuttusovitukset tai persoonallisten huippusellistien tulkinnat - paitsi kenties sointivärien ja tunnelmien suhteen. On mahtava saada preludien huippukohtiin kunnon vaskiuljautta, mutta vielä vaikuttavampaa on se surumielinen, tummanpehmeä inhimillisyys, jolla Harju sävyttää d-molli-sarjaa. Muuallakin Bach ohjaa käyrätorvea niin, että siitä paljastuu sävyjä ja kuviointeja, joiden en luullut olevan mahdollisia - ja siksi levy kannatti tehdä.
J.S. Bach: Soolosellosarjat nro 1 G-duuri, 2 d-molli ja 3 C-duuri. - Jukka Harju, käyrätorvi. (Alba, ABCD 517)
Kuuntele Kare Eskolan Uudet levyt 29.9.2022.
