Nicholas Collon: "Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia on sankaritarina"

Tämä on nyt kolmas kerta, kun johdat RSO:n itsenäisyyspäivän konsertin. Millaisia ajatuksia tämä päivä sinussa herättää?

Itsenäisyyspäivä on hieno juhla, ja sen ilmapiiri on hyvin erityinen. Ohjelma on tänään tietenkin täysin suomalainen. Siihen kuuluu kaksi uudempaa teosta, joista toinen on kantaesitys, sekä tietenkin Sibeliusta. Minulle tämä konsertti on kuin syväsukellus
suomalaisuuteen.

Mitä voit kertoa alkupuolen kahdesta suomalaisesta nykymusiikkiteoksesta?

Lara Poen Kaamos-teos on upeasti orkestroitu, ja hänellä on erinomainen harmonian taju, Hän ei sävellä pelkästään efektejä, vaan täyteläistä tekstuuria. Hänen opettajiinsa
lukeutuu muun muassa George Benjamin. Benjaminille tyypilinen ankaruus näkyy Poenkin musiikissa siten, että jokaisella nuotilla on oma merkityksensä. Olli Mustosen musiikki on tyyliltään tonaalisempaa ja melodisempaa. Hän kirjoittaa loisteliaasti ja kiitollisesti esittäjää ajatellen. Viulukonsertto on kiinnostava ja jännittävä teos, josta tulee varmasti hieno lisä suomalaiseen viulukonserttorepertuaariin.

Konsertti päättyy Sibeliuksen ensimmäiseen sinfoniaan. Se tosiaan on hänen esikoissinfoniansa, ja Sibelius itsekin myöntää, että siinä on paljon Tshaikovskia. Mikä siinä on jo tunnistettavan sibeliaanista?

Se on jo läpeensä sibeliaaninen, rakennetta myöten. Toki nuori säveltäjä tarvitsee vaikutteita, mutta Tshaikovski ei ollut ainoa säveltäjä, jota Sibelius oli tutkinut. Hänhän oli kuullut Tshaikovskin Pateettisen sinfonian Helsingissä 1890-luvulla, ja on melko ilmeistä, että Pateettinen joissakin suhteissa toimi hänen ensimmäisen sinfoniansa mallina. Mutta sinfonian luonnoksissa on kohta, johon Sibelius on kirjoittanut "Berlioz" ja hänen tiedetään kuulleen Helsingissä myös Berliozin Fantastisen sinfonian. Varsinkin viimeisessä osassa on paljon Berliozia - ajatellaan vaikka sen otsikkoa, Quasi una Fantasia. Kun Sibelius tuo alun klarinetin takaisin viimeisen osan alussa, tapahtuu jonkinlainen siirtymä unimaailmasta painajaiseen, mikä viittaa sekin Berlioziin.

Jokainen voi itse tulkita, mitä sinfonian lopussa tapahtuu, sillä teokseen ei ole liitetty tarinaa, niin kuin Berliozilla. Viimeisten pizzicatojen synkkä pessimismi on hyvin erikoinen tapa lopettaa sinfonia. Se tuntuu sanovan, että ensimmäisen osan sankari on
epäonnistunut; Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia on nimenomaan sankaritarina. Paitsi Tshaikovskia ja Berliozia, siinä on näkyvillä myös Wagneria ja hänen saksalaista maailmaansa, jotain sellaista, joka voisi olla peräisin Siegfriedistä. Wagnerin
fantasiamaailmahan onkin hyvin lähellä Kalevalaa, joka oli vielä tässä vaiheessa Sibeliuksen keskeinen innoittaja.

Mutta palatakseni takaisin kysymykseen: kaikesta tästä huolimatta ensimmäisen sinfonian jokainen tahti on täyttä Sibeliusta: sointimaailma, tapa millä hän rakentaa horisontaalisten ja vertikaalisten linjojen välisen suhteen, patarumpujen käyttö, harmoniat jousikudoksen alla... kaikki siinä on tyypillistä Sibeliukselle.

Olet kertonut, että Sibelius on ollut sinulle hyvin tärkeä jo kouluvuosista lähtien, kauan ennen kuin osasit aavistaakaan, että olisit jonain päivänä suomalaisen orkesterin ylikapellimestari! Mutta miten Suomeen ja suomalaiseen elämäntapaan tutustuminen on muuttanut suhdettasi Sibeliukseen?

Se on muuttanut suhdettani paljonkin, joskaan siihen ei niinkään ole vaikuttanut Sanomatalon ympäristössä tallailu, vaan se, että olen tänä aikana johtanut niin paljon Sibeliusta suomalaisen orkesterin kanssa. Täällä muusikot todellakin tuntevat Sibeliuksen kuin omat taskunsa. Muualla Sibelius aiheuttaa usein hämmennystä, ja nimenomaan ensimmäinen sinfonia on hyvä esimerkki. Se on itse asiassa varsin vaikea soittaa, koska tempot eivät ole itsestään selviä, ja jos soittajat eivät kuuntele toisiaan, se hajoaa hyvin helposti. Sibeliuksen ominaispiirteet täytyy tuntea, muuten tämän sinfonian esittäminen on yhtä kamppailua.

Rakastan esittää Sibeliusta RSO:n kanssa. Se ei johdu ainoastaan siitä, että soittajat tuntevat musiikin niin hyvin, vaan siitä että he vielä siitä huolimatta työskentelevät Sibeliuksen parissa niin mielellään. Sibeliuksen musiikkia voi lähestyä hyvin eri tavoin, ja orkesteri tuntuu hyväksyvän minun lähestymistapani. En ole koskaan tuntenut, että orkesteri olisi halunnut sanella: näin se tehdään (jos taas johtaa wieniläistä orkesteria, saa aivan takuulla opetuksen siitä, miten wieniläistä musiikkia pitää esittää). Suomalaisilla on ihana asenne: tämä on heidän musiikkiaan, mutta he ovat hyvin avoimia muidenkin näkemyksille.

Sibelius jättää paljon kysymysmerkkejä. Verrataanpa vaikka Benjamin Britteniin, joka kirjoittaa kaiken tarvittavan nuotteihin: ei hänen musiikissaan tarvitse juurikaan ihmetellä, mitä hän on mahtanut tarkoittaa. Mutta Sibelius on aina monitulkintainen, ja siksi jokaisen kapellimestarin on muodostettava hänestä oma näkemyksensä.

haastattelu Lotta Emanuelsson