Onni alkaa avioerosta
Ennen eronnut nainen oli tuomittu yksinäisyyteen ja koko perhe leimattu häpeällä. Exän kanssa ei oltu missään tekemisissä eron jälkeen eikä edes lasten juhlissa voinut näyttäytyä samaan aikaan.
Ajat ovat muuttuneet. Jos ennen oli häpeällistä ylipäätään erota, nykyään tuntuu nololta, jos eroa ei saada suoritettua sovinnolla.
Missä määrin eroamme kulttuurillemme ominaisella tavalla?
Katolisissa maissa avioero on tullut lailliseksi vasta viime vuosikymmeninä. Esimerkiksi Italiassa 70-luvulla, Espanjassa 80-luvulla ja Irlannissa vasta 90-luvulla.
Suomessa.
Myös Suomessa vielä 80-luvulla oli avioeroon oltava lain mukaan virallinen syy. Erotarina oli traaginen usein sen takia, että syy eroon syynä oli alkoholismi, perheväkivalta, mielenterveysongelmat tai uskottomuus. Sosiaalinen häpeä piti huolta siitä, että silti onni päättyi avioeroon. Eronnut nainen oli tuomittu yksinäisyyteen. Tämä näkyy myös vaikkapa 60-luvun naistenlehdissä, joissa annettiin vihjeitä naisille siitä, kuinka kestää surkeassakin avioliitossa.
Koska avioeroja tai eron jälkeistä elämää ei käsitelty julkisessa puheessa, ei oikein ollut eroamisen kulttuuriakaan. Se on syntynyt vasta aivan viime vuosikymmeninä.
Kun ihminen jäsentää kokemuksiaan ja maailmaansa, hän tarinallistaa sen. Tarina on aina subjektiivinen, mutta samalla yllättävän arkkityyppinen. Koska kokemuksen hahmottaminen niin monimutkaisena kuin se todellisuudessa on, on vaivalloista ja aikavievää, tarttuu ihminen tuttujen tarinoiden kaavoihin. Ja niitähän on tarjolla. Mallia haetaan melko suppeasta kokoelmasta kulttuurimme metatason tarinoita.
Toimittajan kommentti
Tämän jutun tekeminen lähti fraasista "kuuntelin sydämeni ääntä". Se toistui lehdissä ja etenkin naisilta kuulemissani erotarinoissa niin usein, että aloin pohtia, mistä siinä onkaan kyse. Minkälaisesta auktoriteetista tässä "sydämessä" on kyse? Onko tällä, toki elintärkeällä, elimellä todellakin sellaista "sananvaltaa" meihin, että teemme ratkaisujamme sen "äänen" ohjaamana? Vai voisiko olla, että tämä selitys on tällä hetkellä vain yksi lukuisista kulttuurisesti relevanteista, ja joissakin piireissä jopa yksi tärkeimmistä syistä erota. Kuka tai mikä valintojamme lopulta ohjaa?
Kulttuurilla ja kulttuurin tuottamalla puheella tuskin on täysin mitätön osuus tässä. Tämä samainen sydämen äänen kuunteleminen ei nimittäin olisi kelvannut eron syyksi vielä 80-luvulla. Eikä se varmaan kovin monen mieleen olisi tullutkaan.
Seitsemänkymmentäluvulta lähtien naisen asema muuttui jopa murroksenomaisella tavalla. Samoin alkoi muuttua myös suomalaisten häpeään ja syyllisyyteen verhottu suhde avioeroihin. Muutos suurten ikäluokkien ja 70-luvulla syntyneiden välillä on valtava. Siinä, missä erot ovat aiemmin olleet poikkeuksetta riitaisia draamoja, riittää tämän päivän erotarinoiden syyksi kovinkin epädramaattinen ”erilleen kasvaminen.” Myös erotarinoiden roolijako tuntui ennen noudattavan klassista Hollywood-elokuvaa, jossa mies oli uskoton roisto ja nainen uhri. Tämän päivän psykopuhe tuottaa toisenlaisia roolijakoja ja oma itse kerrotaan henkisen kasvun kokeneeksi, tai selviytyjäksi.
Arja Hemminki on tutkinut julkkisten eropuhetta naistenlehdissä, ja on verrannut sitä tavallisten pohjalaisten erotarinoihin.
Ero kuvataan Hemmingin mukaan yhä useammin kasvutarinana. Myös selviytymistarinoita kerrotaan. Sinkkuaika eron jälkeen kuvataan unelmien täyttymyksenä: ”Vihdoin minulla on aikaa itselleni”. Mutta erotarinoita löytyy myös romanssin kaavan mukaisina. Julkisessa eropuheessa naiset alkavat ”sädehtiä” ja ”kukoistaa” avioeron jälkeen kuin ruususen unesta suudelmalla herätetty prinsessa.
naiset alkavat ”sädehtiä” ja ”kukoistaa” avioeron jälkeen kuin ruususen unesta suudelmalla herätetty prinsessa
Ennen oli matkaoppaita, käytösoppaita ja kasvatusoppaita. Uusimpana tähän perheeseen ovat tulleet ”ero-oppaat”. Terapiassa käyminen ei ole enää häpeä sekään ja se näkyy myös suomalaisten erokulttuurissa. Avioero kerrotaan Arja Hemmingin mukaan nykyään lähes aina kasvutarinana, käännekohtana elämässä, jolloin ihminen oppii tuntemaan itseään paremmin.
Psykologisoiva tunnepuhe on ilman muuta osa myös naistenlehtien tarjoamaa tarinankerrontatapaa. Puhutaan tunnelukoista, ja tiedostetaan lapsuudenkodissa opitut roolimalleit sekä lapsena opitut keinot saada vanhempien hyväksyntää. Toisaalta toistellaan latteuksia, kuten "kuuntelin sydämeni ääntä", "kasvoimme erilleen", "hän ei ollut se oikea" tai "elämä vain meni näin". Mistä nämä kertovat muusta kuin siitä, että todellinen syy eroon on liian mutkikas tiivistettäväksi yhteen lauseeseen.
Julkisen puheen perusteella tällä hetkellä vallitsee onnellisen eron ihanne: "Lapset ovat sopeutuneet tosi hyvin”, ”Me vietämme exän uuden puolison kanssa joulut yhdessä”.
Tämän on huomannut myös parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow. Hän on vetänyt eroryhmiä kahdeksan vuotta ja tänä syksynä häneltä ilmestyi ero-opas ”Erosta eteenpäin” (WSOY). Stolbow tapaa eroryhmissä julkisesta eropuheesta ahdistuneita vastaeronneita, jotka kokevat syyllisyyttä siitä, että eivät ole kyenneet suorittamaan eroa sovinnolla ja ”hyvin”. Stolbow muistuttaa, että surun, katkeruuden ja vihan tunteiden läpikäyminen voi, ja saakin viedä aikaa. Hän suhtautuu myös kriittisesti väittämiin, että lapset olisivat sopeutuneet hyvin. Hän huomauttaa, että jos lapsi ei reagoi eron keskellä, hän todennäköisesti suojelee vaikeassa tilanteessa olevia vanhempiaan vaikenemalla.
Hemminki muistuttaa, että moni avioero on tragedia edelleen. Eikä hän ole törmännyt vielä yhteenkään erotarinaan, joka muistuttaisi komediaa tai farssia.
Ja näin siis avioero tapahtuu tarinoiden tasolla. Eri asia onkin sitten se, pystyykö seuraavassa liitossa todellakin toteuttamaan uutta havahtunutta ”minäänsä”.
Marianna Stolbowin eroryhmät: http://liberamente.fi
Arja Hemmingin väitöskirja naistenlehtien ja pohjalaisten eropuheesta: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/41126/978-951-39-5156-6_2010.pdf?sequence=1
