Inhimillinen tekijä: Pitääkö niiden joka paikkaan päästä?
TV1 perjantaina 24.10.2014 klo 22.00 - 22.50, uusinta sunnuntaina 26.10. klo 17.10
Yle Areenassa vuoden ajan.
Miten asenteet vammaisia kohtaan ovat muuttuneet vai ovatko muuttuneet lainkaan?
Rita, Olli ja Eeva
Rita Järvinen syntyi 1950-luvulla ja vammautui, kun hän sairastui nelivuotiaana polioon.
Etenevä lihassairaus hankaloitti Olli Nordbergin elämää lapsesta asti ja kolmikymppisenä hän lopulta otti pyörätuolin avukseen. Hän näki, kuinka 70-luvun pikkupaikkakunnalla vammaiset ikään ja vammaan katsomatta suljettiin laitoksiin. Nuoretkin saatettiin laittaa vanhainkoteihin.
Eeva Airikkala on 25-vuotias sosionomiksi opiskellut nuori, joka on ollut syntymästään asti liikuntarajoitteinen. Hän on saanut käydä alusta asti vammattomien kouluja ja kulkea ympäristössä, jossa esteettömyys on otettu Ritan ja Ollin nuoruusaikoja huomattavasti paremmin huomioon. Hänelläkin on kerrottavaa yhteiskunnan asenneongelmista.
Töitä on vammaisena vaikea saada. Ihmisillä on edelleen ennakkoluuloja vammaisia kohtaan.
Ritalla karu lapsuus
Ritan lapsuudesta kului kuusi vuotta sairaalassa. 50-luvun sairaala, jossa hoitajat pitivät polio-osastolle joutumista rangaistuksena, oli lapselle kova ja julma paikka. Rita joutui hengityskoneeseen, joka tuohon aikaan oli tilaa vievä laite. Hän ei päässyt kuuden vuoden aikana kuin pari kertaa käymään kotona.
Hoitajat olivat kylmiä ja ilkeitä. Eräskin piirsi alusastiaa käyttävästä Ritasta pilapiirroksen, jota näytti kaikille. Lapsilla ei oletettu olevan mitään tunteita ja poliolapsiin ei kiinnitetty huomiota, sillä heidän uskottiin kuolevan pian joka tapauksessa.
"Isä oli tukenani. Hän kävi minua katsomassa ja treenasi kanssani hengityskoneesta pois opettelemista. En päässyt kokonaan koneesta eroon, käytän sitä edelleen aina nukkuessani sekä jos haluan rentoutua, " Rita kertoo.
Kun Rita vihdoin pääsi sairaalasta kotiin, yksikään koulu ei suostunut ottamaan hengityskonetta käyttävää oppilasta. Jälleen isä auttoi Ritaa ja opetti tätä tehdastyönsä ohella kotona. Rita pääsi opinahjoon vasta kolmikymppisenä, kun meni miehensä tukemana aikuislukioon.
Olli tapasi kannustavan esimerkin
Nuorena Olli Nordberg näki tulevaisuutensa varsin synkkänä, kunnes tapasi 22-vuotiaana kuntoutuskurssilla pyörätuolissa kulkevan valtiotieteilijän Jouko Lehtiön.
"Tajusin, että hän kulkee autolla, hänellä on tyttöystävä, hän on korkeasti koulutettu ja aktiivinen. Näin, että minullakin voi olla edessä vaikka mitä kivaa. Lehtiön mallin innostamana lähdin järjestötoimintaan mukaan ja vaikuttamaan itse asioihin."
Olli työllistyi myöhemmin Kynnys ry:lle. Hän tekee Turussa paljon töitä sen eteen, että vammaisten näkökulma otetaan huomioon kun tehdään päätöksiä.
Eeva kasvanut pärjäämään
Eeva Airikkala on usein ollut ainoa vammainen ympäristössään, aina päiväkodista lähtien. Tästä on ollut seurauksena itsenäisyys.
"Vanhempani ovat aina kasvattaneet minut niin, että vammani merkitystä ei ole liioiteltu. Minulta on odotettu sisarusteni lailla osallistumista kotitöihin ja muuhun. Minulle myös sanottiin, että en saa käyttää vammaani hyväkseni ja pyytää apua asioihin, jotka pystyn itsekin tekemään. Yksin pärjääminen meni jossain vaiheessa vähän ylikin, kun pelkäsin olevani taakka muille. Asetin itselleni kovia vaatimuksia."
Ihmisten asenteellisuuteen Eeva törmää usein. Hänen "reippauttaan" on ihasteltu Eevan mielestä perusteettomasti.
"Ihastellaan sitä, että asun tavallisessa asunnossa, ulkoilutan koiraani itse ja käyn kaupassa itse. Mikseivät nämä asiat voisi olla minulle mahdollisia? Kun tällaista ylistetään, samalla tullaan sanoneeksi, että minulta ei itse asiassa odoteta minkäänlaisia taitoja," Eeva sanoo.
Vammaispalvelulaki paras saavutus
Vammaisliike sai alkunsa 40 vuotta sitten samoihin aikoihin muun yhteiskunnallisen liikehdinnän kuten nais- ja ympäristöliikkeiden kanssa. Oli uutta, että vammaiset itse alkoivat vaatia oikeuksiaan. Perustettiin muun muassa Kynnys ry, vammaisten ihmisoikeusjärjestö. Sinne työllistyivät aikanaan myös Rita ja Olli.
Heidän mielestään vammaispalvelulaki on näiden vuosikymmenien paras saavutus. Vammaisille pitää taata samanlaiset esteettömät mahdollisuudet koulutukseen, palveluihin ja liikkumiseen kuin muillekin kansalaisille.
"Toki tässä on vielä paljon tekemistä. Henkilökohtaisten avustajien tulo -90-luvulla oli iso muutos. Omassa elämässäni avustaja mahdollistaa minulle sen, että voin käydä töissä ja että ylipäätään pääsen kotoa liikkeelle mieheni lähdettyä aamulla töihin", Rita sanoo. Rita ja Olli kertovat tarinansa myös Heini Sarasteen ja Matti Laitisen kirjoittamassa kirjassa Elämän kynnyksellä - vammaisliikkeen synty (Into 2014).
Pitääkö vammaisten päästä Turun linnaankin?
Olli kehuu, että vammaisten oman aktiivisuuden ansiosta Turussa on otettu jo melko hyvin huomioon pyörätuolia käyttävät ihmiset. Muutama vuosi sitten saatiin Turun linnakin esteettömäksi.
"Kun linnan esteettömyyttä alettiin ajaa, kuulin erään korkean virkamiehen tuhahtavan, että pitääkö niiden nyt linnaankin päästä. Lausahdus kuvaa hyvin asenteita pinnan alla. Mutta niin vain saimme linnankin tältä osin nykyaikaan."
