Henkinen ja aineellinen jälleenrakennus sodanjälkeisessä Suomessa vei aikansa. Oli puutetta ja köyhyyttä, ja se heijastui lasten ja nuorten koulutusmahdollisuuksien kapeutena. Lyhytelokuvassa Lahja nuoruudelle vuodelta 1952 kerrotaan pyrkimyksistä saada alkuun vähävaraisten nuorten opiskelun turvaavat opintorahastoyhdistykset, jotka keräsivät varoja muun muassa pääsylipuilla.
Kaikki nuoret eivät olleet yhtä onnekkaita kuin ohjelmassa esitelty runoilija Kaarlo Sarkia. Poikkeuksellisen lahjakkaan, mutta vähävaraisesta kodista lähteneen Kaarlo-pojan elämä sai ratkaisevan käänteen opettajastaan ja tukijastaan, jota kannusti auttamistahto.
Maassamme oli aloitettu yhdistystoiminta, jonka tarkoituksena oli estää lahjakkaiden nuorten koulutuksen jääminen pelkästään sattuman varaan. Pyrkimyksenä oli saada jokaiseen kuntaan oma opintorahastoyhdistys, jonka tehtävänä oli mahdollistaa lahjakkaiden vähävaraisten nuorten koulutus. Asian onnistuminen oli aatteellisten yhdistysten käsissä. Jos maamme kaikki aatteelliset yhdistykset suostuisivat korottamaan huvitilaisuuksien pääsylippujen hintoja ja luovuttamaan näin saadut varat kuntansa nuorten hyväksi, olisi monen varattoman nuoren opiskelu turvattu.
Useilla tahoilla suhtauduttiin suopeasti nuorten auttamiseen. Nurmijärvellä nuorisotyölautakunnan koolle kutsuma kansalaiskokous päätti yksimielisesti perustaa opintorahastoyhdistyksen. Kannatusta löytyi myös valtion nuorisotyölautakunnassa sekä Suomen nuorisojärjestöjen edustajistossa. Sosiaaliministeriö ja opetusministeriö lähettivät asiaa koskevan aineiston kunnille valmisteltavaksi lautakunnissa.
Poliittisten päättäjien näkemys asiasta tuli ohjelmassa esille kiintoisalla tavalla, kun Yleisradion ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoman johtama Pienoisparlamentti keskusteli opintorahastoyhdistyksistä. Näkemyksensä ilmaisivat muiden muassa kansanedustajat Hertta Kuusinen, Väinö Leskinen, Esa Kaitila ja Viljami Kalliokoski.
Teksti: Teuvo Niiranen
