Kun uudet lämmitysmenetelmät levisivät Suomeen ja puulämmitys väheni, kaakeliuunit tulivat tarpeettomiksi. Tuhansia lyötiin rikki ja vietiin kaatopaikalle. Olisi viety enemmänkin, ellei olisi sellaisia naisia kuin Camilla Ståhle.
Elettiin 1970-lukua ja parikymppinen Camilla Ståhle käveli Helsingin Ruoholahdessa. Alueella purettiin vanhoja puutaloja. Taideteollisessa oppilaitoksessa opiskellut nainen oli kiinnostunut rakennuskulttuurista ja kurkisti työmaalle.
Keskellä hävityksen kauhistusta purettavassa talossa seisoi ehjänä kaunis kaakeliuuni.
Ståhle kysyi vastaavalta mestarilta mitä uuneille tehdään – entisöidään varmaankin? Vastaus kylmäsi: uunit lyödään rikki ja heitetään kaatopaikalle.
– Minä sanoin, että älkää nyt ihmeessä, antakaa minun purkaa se!
Jos tuot yhden kossupullon, niin saat sen.
Nuorella opiskelijalla ei ollut rahaa eikä taitoa kaakeliuunin purkamiseen, mutta pelastamisen tahto oli vahva.
– Mestari sanoi, että "jos tuot yhden kossupullon, niin saat sen".
Tästä se alkoi. Camilla Ståhle alkoi kiertää ympäri Suomea ja yritti pelastaa purkutalojen kaakeliuuneja.
– Kyllä meinasi joskus itku tulla. Tulin paikalle vähän myöhässä ja näin, että joku oli jo lyönyt alas puolet uunista.
Ståhle arvioi pelastaneensa 1970-luvulla ainakin sata vanhaa kaakeliuunia.
Kyllä meinasi joskus itku tulla.
Mutkien kautta kiinnostus kaakeliuuneihin poiki Ståhlelle myös ammatin, niin muurarina kuin entisöijänäkin. Uunimuuraukseen hänet perehdytti kaakeliuunimuurari Franz Herbert Grimme.
Vuosikaudet parivaljakko muurasi yhdessä kaikenlaisia uuneja. 1990-luvun alussa Camilla perusti oman yrityksen, jossa oli parhaimmillaan 13 työntekijää.
1990-luvun lama kaatoi yrityksen, mutta Ståhle sai pian ison työtarjouksen Kemiön saaresta. Ståhle entisöi Björkbodan ruukinkartanon kaakeliuunit sekä suunnitteli huoneiden värimaailmaa ja koristemaalauksia.
Projekti tuli valmiiksi, mutta Ståhle jäi.
– Ihastuin Kemiön saareen. Täällä asun edelleen.
Vaikka muuraustyöt ovat polviproteesin takia jääneet vähemmälle, kaakeliuuneja Ståhle entisöi edelleen. Hän iloitsee siitä, että kaakeliuunien arvo ja rooli osana rakennuskulttuuria on jälleen ymmärretty.
Jo 1930-luvulla alkanut kaakeliuunien ajattelematon tuhoaminen on kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Uuneja on enää hyvin vähän jäljellä.
Uunit alkavat pian loppua ja jos niitä on, hinnat ovat liiankin korkeita.
Eikä ostoksille enää kannata mennä pelkkä viinapullo kainalossa.
– Uunit alkavat pian loppua ja jos niitä on, hinnat ovat liiankin korkeita. Onneksi monet firmat ovat ryhtyneet valmistamaan kaakeliuuneja vanhojen mallien mukaan.
Niin kauan kun uuneja Ståhlelle riittää, hän saa tarjota asiakkailleen sitä mitä haluaa: lämpöä ja kauneutta.
