Lennart Meren kansatieteellinen dokumenttielokuva Vesilinnun kansa esitteli uralilaisten kansojen elämää ja perinteitä vuonna 1970. Elämä kaukana Itämereltä oli eksoottista, mutta Meren tarkka katse löysi sieltä paljon tuttua. Harvinaislaatuista materiaalia sisältävä elokuva esitettiin Suomessa kaksiosaisena tv-dokumenttina vuonna 1974.
Nimitys Vesilinnun kansa oli virolaisen kirjailijan, tutkijan ja dokumentaristin Lennart Meren itsensä laatima, hän tarkoitti sillä itämerensuomalaisia kansoja. Näiden Itämeren ympärille asettuneiden suomalais-ugrilaisten kansojen mytologiassa oli vesilinnullla erityinen asema: sen mukaan maailman oli luonut vesilintu, ja osa niistä, esimerkiksi joutsenet, olivat pyhiä. Nimestä huolimatta elokuvassa matkataan kuitenkin Itämerta edemmäs, Volgan kautta aina arktiseen Siperiaan asti kohti uralilaisen kantakielen alkukotia.
Meri tunnettin miehenä, joka oli syvästi kiinnostunut sukukansoistamme. Kokemus, opinnot ja kiinnostus saivat hänet lähtemään vuosina 1968–1988 lähes vuosittain pitkille kuvausretkille silloisen Neuvostoliiton vaikeimmin saavutettaville seuduille. Matkansa hän teki milloin yksin, milloin tutkijoista, kirjailijoista ja taiteilijoista koostuneen retkikunnan kanssa.
Tuloksena oli kansatieteellistä kirjallisuutta sekä viisi heimokansoista kertovaa elokuvaa. Ne olivat Vesilinnun kansa (1970), Linnunradan tuulet (1977), Kalevan äänet (1985), Toorumin pojat (1989) ja Shamaani (1977/1997). Elokuvat saivat osakseen runsaasti myös kansainvälistä huomiota.
Vesilinnun kansa -elokuvassa matka vie kamassien, nenetsien, hantien, ostjakkien, komien, marien ja karjalaisten luo. Käsikirjoitus ja ohjaus on Meren, suomalaisena selostusäänenä kuulemme Oke Jokista.
Tässä elokuvassa yritämme mekin päästä uralilaisen kieliryhmän lähteille, seurata suomalais-ugrilaisten ja samojedien heimojen aineellista ja henkistä kehitystä sekä selvitellä niiden tuhatvuotisia vaellusteitä oletetusta alkukodistaan Itämeren ja Tonavan äärille.
Lennart Meri (1970)
Oivaltavasti leikattu dokumentti tuo meille nähtäväksi monia, äkkiseltään yllättäviäkin yhtäläisyyksiä kaukaisten sukulaistemme kanssa. Ostjakit kalastavat tutunnäköisellä veneellä ja komit hiihtävät suomalaistyyppisillä suksilla. Marimiehet punovat virsut niinipuun kuoresta, naisten valkoiset juhla-asut puolestaan muistuttavat suuresti etelävirolaisia kansallispukuja. Rakennusten koristeluissa ja asujen kirjo-ompeluissa on säilynyt ikivanhoja tunnusmerkkejä, jotka kertovat heimojen yhteenkuuluvuudesta. Dokumentissa kuullaan runsaasti myös musiikkia: lauletun kielen intonaation lisäksi tuttua ovat rytmi ja vuorolaulu.
Välistä vaikutteiden siirtyminen eri kansakuntien välillä taas yllättää. Esimerkiksi marilaisia häitä seuratessa käy ilmi, että naisten juhla-asut sisältävät viitteitä niin Malediiveille kuin Espanjaankin. Kun väki vähenee, ovat perinteet tärkeitä: ”ennen häihin osallistui koko suku, nyt koko kylä”.
Elokuva päättyy Karjalaan. Siellä ilmenee, että karjalaiset asettavat ruokapöytänsä huoneen pitkää seinää vasten poikittain, toisin kuin venäläiset. Sama tilanjako vallitsi jo primitiivisessä pystykodassa, Meri kertoo.
Tämän ovat luoneet ihmiset, jotka harvoin söivät leipää ilman pettua, ja jotka harvoin saivat nukkua kyllikseen. Ja kuitenkin he uhrasivat kauneuden kaipuulleen kymmeniä kertoja enemmän työtä ja vaivaa kuin ruumiilliselle hyvinvoinnilleen.
Lennart Meri karjalaisten rakennusperinteestä (1970)
Jatkuva henkinen uudestisyntyminen on kestänyt jo vuosituhansia. Se on optimistisempi kuin luonnon kiertokulku, sillä siinä ei ole kuolemaa, ja ihmisen löytäminen on yhä vasta edessäpäin.
Lennart Meri myyttien muuntumisesta lauluiksi ja taiteeksi (1970)
