Voiko tätä syödä -ohjelman ensimmäisessä jaksossa söin ihmislihaa. Tarkemmin sanoen omia solujani. Ehkä vielä tarkemmin soluja, joita tokiolainen teini kasvatti kotilabrassaan ihoni alta kerätystä näytteestä. Jos nyt irvistyttää – kannattaa ehkä lukea loppuun asti. Tärkeintä ei ole se, että söin ihmislihaa, vaan se, että kokeilu pakottaa ajattelemaan kiinnostavia kysymyksiä.
Eläimen solujen kasvattaminen eläimen ulkopuolella ei ole uusi asia.
Vuonna 1907 saatiin ensimmäisen kerran sammakon hermosolut jakautumaan, ja 1912 pystyttiin kanan alkion sidekudoksesta eristettyjä soluja kasvattamaan jo usean kuukauden ajan.
Vuonna 1951 Henrietta Lacks kuoli kohdunkaulan syöpään, mutta Henriettan kasvaimesta eristetyt HeLa-solut on pidetty elossa tähän päivään asti. Niistä on tullut ratkaisevan tärkeä työkalu tieteelle.
Henrietan solut ovat kertoneet meille yli 70 000 tieteellisen julkaisun verran siitä, miten ihminen ja elämä toimii. Niiden avulla tunnistettiin HIV ja kehitettiin rokote polioon.
Nyt eläimen solujen kasvattaminen on kuitenkin tekemässä loikan lääketieteestä ruokaan.
Kasvatetut solut siirtyivät lautaselle
Maailma näki ensimmäisen naudan soluista kasvatetun pihvin vuonna 2013.
Pihvin esitellyt hollantilainen professori Mark Post oli tehnyt pitkän uran sydän- ja verisuonitautien tutkimuksessa ja keskittynyt erityisesti verisuonien kasvuun.
Eläimiä tarvitaan radikaalisti vähemmän, kun niitä ei tarvitse tappaa.
Ajatus eettisemmästä ja kestävämmästä tavasta tuottaa lihaa sai professorin vaihtamaan suuntaa. Mark keräsi yhteen kaiken, minkä tiesi ihmisen solujen kasvattamisesta, ja siirtyi burgeribisnekseen.
Voiko tätä syödä -sarjaa kuvatessa Markilla ei ollut meille vielä pihviä maistettavaksi.
Toisella puolen maailmaa Kaliforniassa sain kuitenkin eteeni kanan soluista kasvatetun nugetin. Se maistui kanalta, mutta jotain erilaista siinä oli. Sen etiikka tuntui helpommalta niellä kuin ajatus teollisesta broilerin tuotannosta.
Soluviljelmiä varten tarvitaan vain pieni solunäyte. Eläimiä tarvitaan radikaalisti vähemmän, kun niitä ei tarvitse tappaa.
Lehmä on vasta ensimmäinen askel
Tapasin Mark Postin ensimmäisen kerran New Yorkissa 2017 lievästi vaivaannuttavassa cocktail-tilaisuudessa.
Drinkki hikisissä käsissä esittäydyin ja kerroin, että tutkin kasvibiotekniikkaa ja olin ajatellut tehdä giniä sukupuuttoon kuolleiden kasvien soluviljelmistä.
Jos voisit syödä mitä tahansa eläintä ilman morkkista, mitä söisit? Pandaa, valasta, kengurua tai tiikeriä?
Riskialtis avaus kannatti. Keskustelu otti nopeasti todella innostunutta kierrettä.
Kymmenet yritykset kehittävät tuotteita lehmien, possujen ja kanojen soluista jo nyt. Mutta se on tietenkin vain ensimmäinen askel! Uusi teknologia avaa aivan uusia mahdollisuuksia! Jos voisit syödä mitä tahansa eläintä ilman morkkista, mitä haluaisit syödä? Pandaa, valasta, kengurua tai tiikeriä?
Toinen drinkki. Entä ihminen? Tästä keskustelusta tuli harvinaista herkkua.
Ihmisen syöminen on vahva tabu – paitsi lapsille
Teknisesti ihmissolut ovat helppo nakki. Sadan vuoden aikana on kasvatettu paljon enemmän ihmisen kuin muunlajisten soluja.
Sosiaalisesti ja kulttuurisesti ajatus on tietenkin vaikea, vaikka tiedostettaisiin, ettei ihmistä tarvitse vahingoittaa. Tappaminen on vetänyt selvän rajan ihmisen ja syötäväksi kasvatettavien eläinten väliin.
Yleensä lapsia kiinnostaa kovasti maistaa itseään – tai vanhempiaan.
Nyt uusi teknologia väistämättä hämärtää rajaa. Mikroskoopin alla possun solua ei voi erottaa ihmisen solusta. Me ei olla niin kovin erilaisia.
Silti kannibalismi tuntuu olevan vahva tabu. Muttei lapsille.
Mark Post kertoi, että lasten kanssa solulihasta keskustellessa ihmislihan syöminen nousee esille usein. Lapset suhtautuvat tulevaisuuden lihaan aikuisia avarakatseisemmin. He ovat kai vielä immuuneja tabuille.
Yleensä lapsia kiinnostaa kovasti maistaa itseään – tai vanhempiaan. Äidinmaidon jatkeena isänugetti ei ehkä tunnu niin oudolta.
Omaa nahkaa peliin
Päätin asettua tulevaisuuden tuotantoeläimen nahkoihin ja laittaa itseni lihoiksi. Asiansa osaava lääkäri keräsi talteen selkänahkani alta kudosta, jossa jakautumiskykyiset solut lymyilevät. Ne piti kaivaa yllättävän syvältä.
Solunäytteen lähetin Japaniin teini-ikäiselle nörtille, joka lupasi kasvattaa niistä kotilabrassaan jotain etäisesti lihaa muistuttavaa.
Tokiossa, opiskelijakämpän keittonurkkauksessa, Henri Alén paistoi minulle itseäni.
Menetelmä on suunnilleen sama, jolla kanan soluja kasvatettiin jo sata vuotta sitten, mutta 2020-luvun hakkeri-twistillä.
Tokiossa, opiskelijakämpän keittonurkkauksessa, Henri Alén paistoi minulle itseäni. Ja minä maistoin mahdollista tulevaisuutta.
Ateria oli tietenkin lähinnä symbolinen. Tukirakenteena käytetyn kasvisolukon sekaan oli ehkä kasvanut muutama ihmissolu.
Jokainen meistä on syönyt enemmän itseään puraisemalla huultaan tai nakertelemalla kynsiään.
En tietenkään väitä, että soluviljelmissä tuotettu ihmisliha olisi ratkaisu ruoantuotannon ongelmiin! Saattaa olla, että edes muunlajisten soluliha ei ole todellinen ratkaisu vielä pitkään aikaan.
Mutta ihan niin kuin monet muutkin uudet teknologiat, soluliha pakottaa ajattelemaan uudelleen nykyistä suhdetta ruokaan.
Soluliha pakottaa ajattelemaan uudelleen suhdetta lihaan
Muutama vuosi sitten Mark Post vei 200 koehenkilöä tulevaisuuteen.
Tutkimuksen osallistujille annettiin kaksi pientä palaa lihaa. Toisen sanottiin olevan lehmän soluista viljeltyä solulihaa ja toisen kuollutta eläintä. Todellisuudessa molemmat näytteet olivat samaa tuttua nautaa.
Kun lihalle on yhtä hyvä vaihtoehto, tuntuuko eläinten teollinen tuotanto ja teurastaminen enää hyväksyttävältä?
Kaikki 200 suostuivat maistamaan ”solulihaa”. Se oli ensimmäinen yllätys. Toinen yllätys oli se, että moni kertoi sen maistuvan paremmalta kuin eläinliha. Aivan samalla tavalla kuin minulle solunugetti tuntui paremmalta kuin broileri!
Usein meidän on vaikea kuvitella syövämme jotain uutta ja erikoista, kunnes se sitten on siinä edessä. Siinä hetkessä ja monet nyt jopa etovilta tuntuvat asiat saattavat äkkiä tuntuakin täysin luonnollisilta.
Kuvittele itsesi tulevaisuuteen, jossa sama tutun makuinen liha voidaan tuottaa kestävästi ja ilman eläinten tappamista. Nyt, kun lihalle on yhtä hyvä vaihtoehto, tuntuuko eläinten teollinen tuotanto ja teurastaminen enää hyväksyttävältä?
Ketä huomenna syötäisiin?
Kun myös ihmislihan kasvattamisesta tulee helppoa ja turvallista, maistaisitko sitä? Söisitkö mieluummin ihmistä, joka voi antaa suostumuksensa solujensa syömiseen vai possua, jolla ei ole mahdollisuutta valita? Kenen lihaa haluaisit syödä? Söisitkö sitä kunnioituksesta vai vihasta?
Olisi helppo kuitata ihmisen syöminen universaalina tabuna. Mutta ehkä asia ei ole niin yksinkertainen.
Kristityille Jeesuksen ruumiin syöminen ja veren juominen ehtoollisella on keskeinen sakramentti.
Kolmasosa planeetan ihmisistä on kristittyjä, ainakin paperilla. Ja kristityille Jeesuksen ruumiin syöminen ja veren juominen ehtoollisella on keskeinen sakramentti.
Leipä ja viini ovat tietenkin parhaimmillaankin vain symbolisesti lihaa ja verta, mutta 2000 vuotta sitten ei käsillä ollut parempaakaan.
Jos visionääri olisi syntynyt vain vähän myöhemmin samalle Juudean alueelle, keskelle sinne nyt kehittyneitä ruokateknologiayrityksiä, voisi ehtoollinen olla paljon konkreettisemmin lihaa ja verta.
Voiko tätä syödä -sarja ei ole kristallipallo. Parhaimmillaankin se on joukko välähdyksiä mahdollisista tulevaisuuksista.
Minulle nuo tulevaisuudet ovat tärkeitä, koska ne auttava kysymään kiinnostavia kysymyksiä siitä, millainen meidän suhteemme ruokaan on nyt ja millainen se ehkä on tulevaisuudessa.
Lauri Reuter on biotekniikan tohtori ja ruokateknologiaan sijoittavan rahaston perustaja, joka uskoo, että teknologia pelastaa maailman.
