Olen 25-vuotias nainen, enkä ole koskaan seurustellut vakavasti. Jos puolentoista vuoden ”seurustelua” 13-vuotiaana ei lasketa, niin minulla on ollut tasan kaksi suhdetta, joista pisin kesti jopa neljä kuukautta. Molemmat jutut kosahtivat siihen, etten osannut kuvitella meille yhteistä tulevaisuutta. Sinkkuuteni on tavallaan oma valintani.
Minulla on hyvin vahva kuva siitä, millaisen miehen kanssa haluaisin seurustella. Voisin luetella päättymättömän listan ominaisuuksia, joita toivon unelmamiehessäni olevan, mutta olen kuitenkin huomannut niiden unohtuvan tositilanteessa. Haluaisin löytää ihmisen, joka jaksaisi katsella naamaani niin känkkäränkkä- kuin onnenpäivinäkin. Ja jos se ihminen sattuisi vielä olemaan fiksu, komea, varakas ja huumorintajuinen, niin - hip hurraa!
Lähipiirini on täysin varma siitä, että löydän sen vaalealla oriilla luokseni ratsastavan prinssini, ennemmin tai myöhemmin. Miten ihmeessä he voivat olla asiasta niin varmoja?
Jostain syystä huoli yksinjäämisestä on alkanut voimistua aikuistuessani. Tiedän kyllä olevani vielä nuori, mutta silti! Mielessäni kummittelee kauhuskenaario vanhasta ja katkeroituneesta Liisa-tädistä paheksumassa toisiaan kähmivää nuorta paria rappukäytävässä. Mitä jos kohtaloni on viettää loppuelämäni yksin? Lähipiirini on täysin varma siitä, että löydän sen vaalealla oriilla luokseni ratsastavan prinssini, ennemmin tai myöhemmin. Miten ihmeessä he voivat olla asiasta niin varmoja?
Ottaessani pelkoni ikisinkkuudesta puheeksi missä tahansa seurassa, soi sama virsi kerta toisensa jälkeen: ”kyllä sinä kerkeät”, ”sinä olet vielä niin nuori”, ”sinulla on vielä aikaa” ja niin edelleen. Monesti juttukumppanini vertaa tilannettani jos ei omaan, niin jonkun toisen ”vielä surkeampaan” tilanteeseen. Yleensä nämä vertailukohteet ovat vanhempia ihmisiä, ja heillä on takanaan useampia vuosia sinkkuna kuin minulla sekä paljon, paljon enemmän katastrofaalisia kokemuksia parisuhderintamalla. Tuntuu usein siltä, että minulla ei olisi oikeutta puhua pelostani - olenhan vielä niin nuori ja elämä on vasta edessäni.
Ovatko ihmiset unohtaneet, että on vain yksinkertaisesti olemassa kohtaloita, ihmisiä, jotka eivät koskaan löydä itselleen sitä toista puoliskoa? Vaikka pariutumattomuus olisi kohdallani epätodennäköistä, niin se on kuitenkin mahdollista. Piste. Täten myös ahdistukseni, nuoresta iästäni huolimatta, on ihan oikeutettua.
Valtaosan ajasta nautin elämästäni sinkkuna, voin tulla ja mennä miten huvittaa. Ihminen on kuitenkin laumaeläin, jonka on luonnollista kaivata kumppania lähelleen, ja myös minulla on tämä tarve.
Antakaa siis minun kriiseillä, silloin kun siltä tuntuu. Jos huoleni osoittautuu turhaksi, niin lupaan tarjota kakkukahvit sinä kesäisenä päivänä, kun astelen alttarille sulhaseni kanssa.
