Kun parikymppinen Eveliina “Eve” Sapattinen oli yhdeksän vuotta sitten muuttamassa Pieksämäeltä Jyväskylään opiskelemaan, halusi hän kokeilla jotain uutta lajia. Lentopallo ja monet muut palloilulajit olivat tulleet Sapattiselle tutuiksi nuoruusvuosina, joten pallonkäsittelytaito oli hyvin hyppysissä eikä ketteryydessäkään ollut moittimista.
Rugby ei välttämättä monelle käy ensimmäisenä mielessä kaikista mahdollisista vaihtoehdoista, mutta laji ei ollut Sapattiselle tuntematon, sillä hänen poikaystävänsä Aaro Katainen pelasi sitä.
Kun vastaan tuli rugbykurssi aloittelijoille, ajatteli Sapattinen antaa lajille mahdollisuuden. Parin harjoituskerran jälkeen hän oli myyty. Rugbyn fyysisyys, taktisuus ja yhteisöllisyys tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen.
Rugby on ohjannut tämän jälkeen 29-vuotiaan Sapattisen elämää vahvasti. Hän valitsi opiskelupaikkansa sen perusteella, että pääsisi pelaamaan, ja kirjoitti gradunsakin (Naisrygbynpelaajien kokemuksia kehollisuudesta) lajista. Hän on matkustanut rugbyn perässä maailmalla niin maajoukkueen mukana kuin itsekseen – ja nyt hän on päätynyt pelaamaan rugbyn mahtimaahan Uuteen-Seelantiin, kivikovaan Auckland Rugby Premier -sarjaan.
– Voi vain olla kiitollinen siitä, että päädyin aikanaan lajia kokeilemaan ja sitä kautta olen tällaisen “rugbyelämän” saanut, Aucklandista tavoitettu Sapattinen kertoi.
Ollessaan aikoinaan opiskelijavaihdossa Englannissa Sapattinen pelasi opiskelujensa ohessa paikallisessa seurassa ja kartoitti kokemusta tällä saralla. Reilu vuosi sitten hän päätti kokeilla vieläkin kovempaa sarjaa, ja pariskunta muutti toiselle puolelle maapalloa Australiaan rugbyn perässä.
Australialainen naisrugby ei kuitenkaan ollut niin hyvätasoista kuin Sapattinen oli toivonut, ja niinpä hän suuntasi katseensa rugbyhulluun Uuteen-Seelantiin. Viestejä lähti useampaankin seuraan, kunnes yksi Auckland Rugby Unionin perustajaseuroista, College Rifles RFC toivotti Sapattisen tervetulleeksi.
– Se on aina jännittävä tilanne, kun ei tunne ketään ja on ihan hirveästi uusia naamoja ja uusia nimiä. Mutta rugbyssa on sellainen hieno perhekeskeinen kulttuuri, että oli maa mikä tahansa, niin kaikki otetaan hienosti vastaan, helmikuusta lähtien Uudessa-Seelannissa asunut Sapattinen sanoi.
Ensimmäisissä harjoituksissa nimet menivät niin Sapattiselta kuin muiltakin uusilta tulokkailta sekaisin ja sitä myötä usein myös kuviot, mutta tilanteet voitiin kuitata helposti naurulla. Edellisvuoden australianenglannin slangisanat Sapattinen sai unohtaa saman tien, sillä nyt tarjolla oli uusia slangisanoja. Maan alkuperäiskansan puhuma maori toi oman mausteensa kielisoppaan, kuten läheisiltä saarilta tulleiden samoalaisten, tongalaisten ja fidziläisten sanonnat.
– Aika kirjavaa englantia olen oppinut puhumaan, Sapattinen naurahti ja sanoi opettaneensa joukkuekavereilleen tähän mennessä ainoastaan sen, miten hänen oma lempinimensä lausutaan suomalaisittain.
– Sitten kun he sanovat nimeni oikein, sen jälkeen rupean heittämään suomen kielen sanojakin joukkoon.
College Rifles on yksi Auckland Premier -sarjan kovimmista joukkueista, mutta viime kaudella se koki karvaan tappion finaaleissa Maristia vastaan. Tämä kausi on käynnistynyt voitokkaasti, ja sama tahti aiotaan pitää elokuun finaaliin asti.
– Panostus on todellakin siihen, että finaaliin asti pelit ovat käynnissä. Ja mestaruus olisi tarkoitus viedä tänä vuonna tällä klubilla, Sapattinen vakuutti.
College Riflesin tämän kauden naisten rugbyjoukkue on Sapattisen mukaan sopiva sekoitus kokemusta ja nuoria lahjakkuuksia. Joukkueesta löytyy monia huippuyksilöitä sekä monta entistä ja nykyistä maajoukkue- eli Black Ferns -pelaajaa.
Pelaajia eri puolilta maailmaa
Sapattinen ei ole ainoa ulkomaalaispelaaja joukkueessa, sillä harjoitteluringistä löytyy pari yhdysvaltalaispelaajaa sekä yksi pelaaja Hongkongista, Irlannista ja Saksasta.
Sapattinen joutuukin taistelemaan tosissaan peliajasta, sillä hänen yleisesti pelaamallaan paikalla, ysipaikalla, on kovin kilpailu. Yleensä tällä pelinrakennuspaikalla kun on pelannut toiseksi eniten maaotteluita pelannut entinen Black Fern Emma Jensen.
– Hän on toisaalta myös sellainen nainen, joka pystyy pelaamaan millä paikalla vaan, jos tulee muutoksia kokoonpanoon.
Sapattinen joutui pelaamaan ensimmäisen ottelunsa development-sarjassa, jotta valmennusjohto sai käsityksen hänen pelitaidoistaan. Tämän jälkeen hänelle on irronnut peliaikaa myös edustusjoukkueessa.
– Meillä on joukkueessa sellainen taktiikka, että uusia kokoonpanoja testaillaan loppukautta ajatellen. Ja kausi on vasta niin alussa, että pääsen varmasti näyttämään vielä osaamistani, hän uskoi.
Siinä missä Jyväskylässä harjoituksissa kävi hyvällä tuurilla maksimissaan kolmisenkymmentä naista, on määrä College Riflesin harjoituksissa 40–50. Myös käytössä oleva kenttä on kokonainen ja harjoituksista vastaa kolme valmentajaa, kun kotimaassa Sapattinen tottui puolikkaisiin kenttiin ja pelaaja-valmentajiin.
Resurssit ovat Uudessa-Seelannissa suuremmat, mutta niin myös lajitietämys ja pelinäkemys. Suomessa uusille pelaajille opetetaan yleensä ensimmäisenä rugbyn alkeita, kun taas uusiseelantilaiset ovat oppineet säännöt jo juniori-ikäisenä.
Itsekin pelaaja-valmentajana toimiva Sapattinen onkin päättänyt imeä tästä rugbykaudesta kaiken mahdollisen, mitä irti saa.
Rugbyoppia myös Suomeen
Sapattinen pääsee keskittymään tällä hetkellä rugbyn pelaamiseen varsin hyvin, sillä seuran avulla saatu työpaikka koulunkäynninohjaajana ei osu harjoitusten tielle. Myös rakennusinsinöörinä Suomessa työskennellyt puoliso on saanut töitä ja pelaa College Riflesin development-sarjassa.
Harjoituksia riittääkin lähes jokaiselle päivälle: maanantaisin ja torstaisin on joukkueharjoitukset, tiistaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin oheisharjoituksia, lauantait on pyhitetty otteluille ja sunnuntaisin on ohjelmassa mahdolliset palauttavat harjoitukset.
– Tänä vuonna opitaan rugbysta niin paljon kuin on mahdollista ja otetaan niin paljon peliaikaa kuin ikinä saan. Suurin tavoitteeni on siinä, että kehitän itseäni rugbyn pelaajana ja valmentajana, jotta voin tuoda sitä tietämystä sitten takaisin Suomeen.
Suomen naisrugbyn tilanne näyttää Sapattisen mukaan tällä hetkellä erittäin hyvältä ja lajissa on positiivisen kasvun vaihe. Rugby-7-maajoukkueen tason nousu on näkynyt myös seuroissa, sillä yksilöinä kehittyneet pelaajat ovat tuoneet uutta potkua klubitasollekin.
– Kehitykselle ei ole vielä tullut loppua, ja se on tosi positiivinen asia.
Sapattista ei ulkomaille lähteminen rakastamansa lajin perässä ole pelottanut, ja hän toivoo, että pystyisi esimerkillään rohkaisemaan muitakin suomalaisia pelaajia kokeilemaan rajojaan. Tällä kaudella suomalaisnaisia pelaa ainakin Ruotsissa, Saksassa ja Irlannissa, joissa taso on Suomea kovempi.
Suurimmat erot suomalaisen ja astetta kovempien rugbymaiden välillä löytyvät Sapattisen mukaan junioreista. Suomelta puuttuu vielä tehokas junioritoiminta ja sitä kautta harrastajamäärät jäävät väistämättä vähäisemmäksi.
Toisaalta on suomalaisessa rugbyssa jotain parempaa kuin esimerkiksi Uudessa-Seelannissa, sillä pienemmissä joukkueissa pelaajat ovat tiiviimmin yhdessä.
– Vasta nyt olen alkanut pikkuhiljaa löytämään sellaisia tyyppejä joukkueesta, joiden kanssa voin käydä vapaa-ajalla vaikka syömässä tai rannalla. Jyväskylässä meillä oli todella tiivis porukka.
Koska Sapattinen on liikunnanopettaja ammatiltaan, on hän alan ammattilaisena huomannut myös eron suomalaisen ja muunmaalaisen urheilun välillä, ettei muualla alku- ja loppuverryttelyt ole niin tärkeitä kuin Suomessa.
– Meillä Suomessa nähdään kontaktielementti isona juttuna ja haluamme, että olemme varmasti valmiita ja vasta lämpimällä kropalla lähdetään taklaamaan. Täällä se ei ole niin justiinsa. Otetaan taklauksia vain suoraan, Sapattinen kertoi ja naurahti saavansa joukkueen fysioterapeutilta apua lämmittelyn tärkeyden korostamiseen.
– Ehkä täällä on tulossa siihenkin kulttuurinmuutosta.
Rugbyn kulttuuri ja arvot tekevät yhä tänä päivänäkin Sapattiseen suuren vaikutuksen, sillä lajista huokuu usein joukkuehengen lisäksi kunnioitus, turvallisuus ja urheilijamaisuus. Näitä arvoja pidetään yllä jokaisessa rugbymaassa.
– Tätä ei todellakaan voi pitää yksilökeskeisenä tekemisenä. 14 naista tekee töitä, että yksi voi tehdä tryn eli maalin. Se näkyy niin treeneissä kuin peleissä, että jokainen tekee koko kropalla loppuun asti töitä voiton eteen. Se on tässä lajissa ihan ehdottomasti parasta.
Sapattisen mielestä onkin hieman hämmentävää, että hän on päässyt lajissaan näin pitkälle ja on päässyt toteuttamaan unelmiaan rugbyn parissa.
– Olen tehnyt kovasti töitä kaikkina pelivuosinani Suomessa ja se palkitsee nyt. Tänne asti rugby on minut tuonut.
Vaikka Uudessa-Seelannissa on tällä hetkellä talvi, ovat ilmat olleet kuin Suomessa normaalikesinä. Se on sopinut Sapattiselle erittäin hyvin. Hän on vapaa-aikanaan avopuolisonsa kanssa tutkaillut Aucklandin lähialueita, ja Uuden-Seelannin pohjoisosa on ollut heidän mielestään vaikuttava.
Voi jopa olla, että kaksikko jää maahan vielä toiseksi kaudeksi. Toisen kauden aikana kun pääsisi paremmin sisälle joukkueeseen ja sarjaan.
– Kyllähän koti-ikävä aina välillä iskee, kun treenit ovat menneet huonosti tai puntilla ei suju. Sitä yrittää vain tsempata itseään, että kotiin pääsee aina takaisin. Sinne voi mennä, jos kaikki menee pieleen, Sapattinen sanoi ja nauroi, että voisihan asiat huonomminkin olla.
– Aika nopeasti ikävä hälvenee. Täällä ollaan vain kerran, joten nyt yritetään nauttia jokaikisestä päivästä.
