Syksy on hyvää aikaa nuukailla, sillä kesällä on yleensä tuhlannut Eritrean vuosibudjetin verran rahaa. Kesällä on jatkuvasti pieniä ylimääräisiä menoja: käydään ulkona syömässä tai jäätelöllä, mennään koko perhe johonkin pikku retkelle tai peräti matkalle. Ja kun sitten isolla porukalla liikutaan, niin esimerkiksi jokainen syöminen maksaa noin sata euroa. Kun mennään jätskille, se on pari kymppiä. Pääsyliput mihin tahansa ruuvimeisselimuseoon lohkaisevat monta seteliä.
Jostain syystä ne rahat otetaan aina minun lompakostani eikä koskaan kuopuksen. Lopputuloksena syyskuun alkuun mennessä sitä alkaa olla hermoromahduksen partaalla ja miettii keinoja välttää katuoja esimerkiksi katkaisemalla sähkön ja veden tulo loppuvuodeksi.
En tee noita asioita siksi, että maailma pelastuisi, vaan siksi, että säästäisin rahaa. Motiivini ei ole moraalisesti ylevä, eikä se, mikä täältä pihaltamme loistaa, ole kirkas otsani vaan pälvikalju.
Nuukailun hyvä puoli kuitenkin on, että siinä lyö ikään kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Se on ekologista ja samalla säästää rahaa. Säästämällä sähköä ja vettä ja syömällä pöydän alta tähteitä ja leivänmuruja kuluttaa vähemmän, ruokahävikkiä ei tule ja sitä myöten pakkausroskankin määrä vähenee. Täydellinen win-win.
Siksi onkin kummallista, että kaikesta tuosta alituisesta nuukailustani huolimatta olen aina pitänyt itseäni melkoisena ympäristörikollisena. Mistähän se tunne kumpuaa? Kun totta puhuen enhän minä esimerkiksi mene ikinä kaupungille ostamaan tavaroita, itselleni ainakaan. Harvoin ostan vaatteitakaan. Kernaasti säästän sähköä ja vettä. Pitkät matkat kuljen aina junalla. Kierrätän mahdollisuuksien mukaan rakennustarpeet ja sen sellaiset. Käytän asiat ylipäänsä loppuun, eikä esimerkiksi minun vaatteitani ikinä hyväksytä kirpparikuormaan, koska ne ovat niin ”kauheita”. Kompostorikin meillä on.
Miksi siis? Veikkaan että se rikollisen identiteetti tulee osin tästä:
En tee noita asioita siksi, että maailma pelastuisi, vaan siksi, että säästäisin rahaa. Motiivini ei ole moraalisesti ylevä, eikä se, mikä täältä pihaltamme loistaa, ole kirkas otsani vaan pälvikalju. Ja tästä syystä, itsekkäiden motiivien tähden, niitä oikeitakaan ekotekoja ei lasketa, edes minä itse en laske.
Ehkä yksi ympäristökeskustelun ongelma onkin siinä, että jotenkin rivien väleistä kuultaa vaatimus, että asioita pitäisi tehdä siksi, että olisi moraalisesti hieno ihminen. Sellainen, joka ajattelee päivät pääksytysten tulevia sukupolvia ja itkeä tirauttaa aina välillä pienet kyynelöiset heidän syntymättömälle muistolleen. Sellainen joka voi illan päätteeksi Facessa paukuttaa henkseleitään, että tänäänpä pesin tukkani itse kuravedestä tekemälläni sampoolla, jossa ei ole käytetty lainkaan myrkkyjä!
Ja ellei niin tee, ellei siis myös vähän kärsi edes huonosta omatunnosta, niin silloin ei oikeastaan ole tehnyt mitään.
Tuo on tietenkin tyhmää ja luultavasti myös ympäristön kannalta vahingollista, koska se herättää vastareaktion ja aggressiota: pitäkää tunkkinne!
Luulen, että positiivisella kannustuksella saataisiin ainakin yksilötasolla parempia tuloksia. Että mahtavaa, sinähän veit pahvin pahvinkeräykseen, vau! Ja että nuin nuukaa miestä ei ole nähty sitten Svinhufvudin, kengätkin on paikattu jeesusteipillä, uskomatonta tyylitajua!
Toki nuukailu, aivan samoin kuin vaikka se ympäristötietoisuus, on usein vähän yksipuolista. Tarkoitan, että ihminen yleensä nuukailee niissä asioissa, jotka ovat hänelle helppoja ja jatkaa sikailua niissä asioissa, jotka katsoo itselleen tärkeiksi. Eli vasemmalla kädellä säästää ja sitten oikealla heittää rahaa uusiin soittimiin tai matkoihin tai kännyköihin tai hienoihin ravintoloihin – mikä nyt on kenenkin heikko kohta.
Siis tyyliin että kesällä ei voi laittaa ilmalämpöpumppua viilentämään koska se siinähän menisi kymmenen euroa haaskuun, mutta etelänmatkan maksaa silmää räpäyttämättä. Meillä kaikilla on näitä sokeita kohtia. Voin joskus esitellä teille työkalukokoelmaani.
Ajatus siitä, että saan satasen, lämmittää mieltäni paljon enemmän kuin se, että olen tehnyt oikein tai ollut esimerkillinen.
Uskon kuitenkin, että raha on mahtava motivaattori. Ajatus siitä, että saan satasen, lämmittää mieltäni paljon enemmän kuin se, että olen tehnyt oikein tai ollut esimerkillinen. Kaikki eivät tietenkään ole yhtä ahneita kuin minä, mutta luulen, että pieni osa ihmisistä, ehkä sellaiset 99 prosenttia, on. Puhumattakaan yrityksistä, joiden koko olemassaolon idea on tehdä rahaa, mistä syystä oikea ja aito päästökauppa ja vastaavat systeemit ovat sellaisia joihin tulisi satsata, sillä lompakkoon on tehokkaampaa vedota kuin hyvyyteen.
Samasta syystä verotuksen voimaa ihmisten käyttäytymisen ohjailussa ei pidä ikinä aliarvioida.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on lietolainen kirjailija, joka eksyy vapaa-aikanaan kernaasti konkreettisiin ja selkeisiin remonttihommiin.
Aiheesta voi keskustella 09.10. klo 16.00 asti.
Lue myös:
Roope Lipastin kolumni: Yhteiskunnan syy
Roope Lipastin kolumni: Joskus kannattaisi kokeilla olla väärässä
Reetta Rädyn kolumni: Onko liioittelua olla haluamatta lapsia ilmastokriisin takia?
