Historioitsija Aleksi Mainio sai loppuvuodesta poikkeuksellisen tehtävän. Valtioneuvoston kanslia kaipasi selvitystä siitä, tiedämmekö tarpeeksi Neuvostoliitossa asuneiden suomalaisten vaiheista Stalinin vainoissa 1930-luvulla.
Toimittaja Unto Hämäläisen mielestä emme tiedä. Hämäläinen kirjoitti aiheesta viime kesänä Helsingin Sanomiin ja tuli käynnistäneeksi prosessin, jonka yksi etappi saavutettiin tänään, kun Mainio luovutti selvityksensä valtionneuvoston kanslialle.
Sen keskeinen viesti on selkeä: Hämäläinen on oikeassa, tutkimusta tarvitaan ja paljon.
– Kyseessä on kansallisesti niin merkittävä aihe, että lisätutkimusta tarvitaan aivan ehdottomasti.
– Jo pelkästään arviot kuolleiden määrästä heittelevät niin paljon, että se todistaa tutkimuksen tarpeellisuuden. Välillä puhutaan 12 000 kuolleesta, välillä taas 30 000 tai jopa useammasta, Mainio sanoo ja arvelee todellisen kuolleiden määrän olevan jossain mainittujen lukujen välissä.
Kyse on joka tapauksessa isosta ihmisjoukosta; uhriluku on samaa suuruusluokkaa kuin talvi- ja sisällissodassa.
Tarvitaan 3–4 historioitsijan tutkimusryhmä
Täysin kirjoittamaton luku Neuvostoliitossa asuneiden suomalaisten kohtalo ei ole. Stalinin vainoista on ilmestynyt historiantutkimuksia ja karusta ajasta on kirjoitettu muistelmia ja kaunokirjallisia teoksia, tunnetuimpana elokuvaksikin kääntynyt Antti Tuurin Ikitie.
Silti kokonaiskuva puuttuu.
– Kyseessä on niin laaja aihe, että varmaankin siksi siihen ei ole kukaan tarttunut, Mainio arvelee.
Hän muistuttaa, että jo Neuvostoliitossa asuneiden suomalaisten jäljittäminen on suuri työ. Suomalaisia asui paitsi Leningradissa ja Neuvosto-Karjalassa, myös ainakin Vladivostokissa, Bakussa, Siperiassa ja Muurmanskin seudulla.
Suomalaisia myös tuli ja meni: moni pakeni Suomeen bolsevikkivallankumousta ja pian samaa reittiä kulki vastakkaiseen suuntaan punapakolaisten letka. Oma ryhmänsä olivat 1930-luvun loikkarit ja amerikansuomalaiset.
Montako suomalaista Neuvostoliitossa lopulta asui, kun Stalinin vainot olivat pahimmillaan vuosina 1937–1938? Varmaankin kymmeniätuhansia, tuskin kuitenkaan sataa tuhatta? Ja kuka lasketaan suomalaiseksi? Otetaanko inkeriläiset mukaan tutkimukseen?
– Kyseessä on iso aihe ja norsu pitää syödä paloina.
Mainio ehdottaakin useiden tutkimusten tekoa, ja lopulta yhteenvetoa. Hän perustaisi tutkimusryhmän Kansallisarkiston yhteyteen.
– Tarvittaisiin kolmesta neljään tutkijaa viiden vuoden projektiin. Lisäksi aiheesta riittäisi 3–6 väitöskirjatutkimukseen ja pienempiin alatutkimuksiin.
Kokonaisuuden hallinnointia varten Mainio harkitsisi historiatoimikunnan perustamista. Hän kuitenkin korostaa tutkijoiden itsenäisyyttä ja akateemista vapautta.
– Emme tarvitse virallista valtiollista historiantutkimusta. Kansallisarkiston rooli olisi toimia katto-organisaationa, tarjota puitteet sekä yhteydet Venäjän arkistoihin.
Venäjän arkistot olisivat käytössä
Sinänsä jo Kansallisarkiston rooli yksittäisen tutkijan selkänojana olisi merkittävä. Aleksi Mainio tuntee hyvin Venäjän arkistojen käytännöt ja tietää, kuinka niiden byrokratia saattaa kampittaa yksittäisen tutkijan.
– Lontoon arkistoissa saan päivässä aikaan sen, mikä Moskovassa vie kuukauden.
Sen sijaan on Mainion mukaan väärinkäsitys, että Venäjän arkistot eivät aukeaisi ulkomaiselle tutkijalle. Esimerkiksi entisessä puoluearkistossa, nykyisessä sosiaalisen ja poliittisen historian arkistossa on yli 50 laatikollista materiaalia tapetuista suomalaisista ja se on jo luvattu suomalaistutkijoiden käyttöön.
– Stalinin vainot ovat nyky-Venäjällä herkkä aihe, eikä viime aikojen poliittinen kehitys ole ollut tämän kaltaisen tutkimuksen kannalta suotuisaa. Silti tutkimus voidaan yhä tehdä, Mainio arvioi.
Arkistomateriaalia löytyy myös lähempää. Muun muassa suojelupoliisin edeltäjä Etsivä keskuspoliisi piti tarkkaa kirjaa Neuvostoliittoon muuttaneista suomalaisista ja nuo paperit ovat tallessa Kansallisarkistossa.
Pallo on nyt valtioneuvoston kanslialla. Mainion mukaan tutkimusta tarvitaan ja se on mahdollista toteuttaa. Rahaa se kuitenkin vaatii. Kanslia kertoi tiedotteessaan, että ehdotus tutkimushankkeesta on laaja ja sen toteuttaminen esitetyssä muodossa edellyttää erillistä rahoitusta. Löytyykö sitä, se jää nähtäväksi.
Lue lisää:
