Kulunut kevät on ollut uskomattomien luonnonihmeiden ja niiden jakamisen aikaa. Kolme pingviiniä on kävellyt kadulla Etelä-Afrikassa ja Walesissa vuohet ovat laukanneet– minnekäs muualle – kuin tyhjentyneeseen kaupunkiin nekin.
Samaan aikaan ihmiset ovat palanneet luontoon. Metsän puut ovat tarjonneet suojan ja suloisen unohduksen ympäröivässä epävarmuudessa.
Toivo paremmasta maailmasta on tehnyt paluun elävien kirjoihin.
Nyt jo riittävästi on pohdittu sitä, ilmestymmekö pandemiasta mahdollisesti erilaisina ihmisinä uuteen maailmaan.
Emme me ilmesty. Me olemme nyt ja huomenna ja ensi viikolla, ensi kuussa ja ensi vuonna. Aika ei ole pysähtynyt tai kadonnut, vaan monimuotoisuus-, ilmasto- ja muut ympäristökriisit raksuttavat eteenpäin ”vanhan normaalin” mukaan.
Toiveikkaissa kuvitelmissa ei tietenkään sinällään ole vikaa, unelmia tarvitaan. Kuka ei haluaisi uskoa johonkin parempaan?
Retoriikka jossain odottavasta uudesta maailmasta peittää alleen sen, että tarvitaan tekoja, kuten tähänkin asti. Me teemme muutoksen.
Oscar Wilde on kirjoittanut, että maailmankartta, joka ei sisällä Utopiaa, ei ole edes vilkaisun arvoinen, koska siitä puuttuu se ainoa maa, johon ihmiskunta on aina rantautumassa. (Vapaa käännös kolumnistin.)
Mutta pandemian synnyttämä mullistusfantasia ei ole harmiton. Se passivoi. Retoriikka jossain odottavasta uudesta maailmasta peittää alleen sen, että tarvitaan tekoja, kuten tähänkin asti. Me teemme muutoksen.
Se, että pingviinit marssivat kadulla, ei tarkoita, että luonto on tullut ”takaisin” tai ”ottanut omansa”. Paljon todennäköisemmin ilmiö kertoo siitä, miten vähän tilaa eläimillä on. Pingviinit tuskin tulisivat huvikseen viihdyttämään meitä hauskalla olemuksellaan edes pandemian keskellä.
Tähän mennessä koronatoimilla on ollut ympäristön kannalta sekä hyviä että huonoja vaikutuksia. Esimerkiksi suurkaupungeissa ilma on ollut puhtaampaa, ja ihmisen tuottamat hiilidioksidipäästöt ovat hetkeksi pudonneet.
Toisaalla sarvikuonoja on salametsästetty myös aiemmin niille turvallisina pidetyistä, matkailijoiden suosimista puistoista Etelä-Afrikassa ja Botswanassa, kun turistit ja puistonvartijat ovat puuttuneet. Metsästystä on lisännyt köyhillä alueilla myös ruokapula.
Suomessakin koronarajoitukset ovat vaikuttaneet suojelutyöhön, vaikkakaan eivät dramaattisesti. Kysyin asiasta ympäristöjärjestö WWF:n suojelujohtaja Jari Luukkoselta, joka kertoi, että kaikki joukolla tehtävä vapaaehtoistoiminta, kuten luontokohteita kunnostavat kesän talkooleirit ja öljyntorjuntajoukkojen koulutukset, on nyt jäissä.
Toisaalta, covid-19-rokotetta tai ei, asiat myös etenevät.
Ihminen polttaa maailman keuhkoiksi kutsuttua sademetsäaluetta joka vuosi.
Luukkonen kertoi myös, että metsäpalot Amazonin alueella ovat taas alkaneet. Ihminen polttaa maailman keuhkoiksi kutsuttua sademetsäaluetta joka vuosi. Viime syksynä palot nousivat isoksi uutisaiheeksi Luukkosen mielestä ennen kaikkea siksi, että ne tulivat niin lähelle suurkaupunkeja. Suurempiakin paloja Amazonilla on ollut.
Paremman maailman odottelun lisäksi on toinenkin kertomus, joka passivoi muutoksen tekemiseltä: ”sekopäinen” wuhanilainen eläintori ja ”oudot” kiinalaiset.
Nykykäsityksen mukaa korona hyppäsi ihmiseen eläimistä, lähes varmasti lepakoista jonkin toisen eläimen kautta. Alkupisteeksi arvellaan villieläimiä myyvää märkätoria Wuhanissa.
Monien asiantuntijoiden mielestä tapahtumasarjassa on enemmän kyse meistä ihmisistä kuin eläimistä. Se, mitä tapahtui, on ihmisen omaa tekoa, eräänlainen ymmärtämätön eläinavusteinen itsetuho. Leviämme niin aggressiivisesti, että eläimet joutuvat väkisin kosketuksiin, mikä lisää virusten ja muiden taudinaiheuttajien riskiä siirtyä lajien välillä.
Wuhaniin, tai ainakin jonnekin sinne päin, on helppo osoitella. Sen meille outoa ruokamaailmaa päivitellä.
On tosiasia, että eläviä eläimiä myyvät eläintorit ovat tartunta- ja pandemiariski. Liskoja, lintuja ja nisäkkäitä kaupitellaan päällekkäin, limittäin ja lomittain lihaksi, lemmikeiksi ja lääkkeeksi. Joukossa on uhanalaisia lajeja ja laitonta villieläinkauppaa. Häkkeihin tungetuille eläimille aiheutuu suurta kärsimystä.
Tulevien pandemioiden uhka ei häviä vain sulkemalla tori Wuhanissa.
On myös selvää, että asioiden on muututtava sekä villieläinmarkkinoilla että niiden taustalla olevissa rakenteissa. Osalle maailman köyhää väestöä villieläimet ovat toimeentulo, tilalle on luotava muuta.
Mutta tulevien pandemioiden uhka ei häviä vain sulkemalla tori Wuhanissa.
Eläintorikertomuksen vaara on, että se sysää vastuun tapahtuneesta ”sinne jonnekin”. Kuitenkin tutkijoiden viesti on, että me kaikki lisäämme kulkutautien uhkaa elämäntyylillämme, joka ylikuluttaa luonnonvaroja.
Toivoa tarvitaan mutta myös toimintaa. Haluan lopuksi jakaa erään ystäväni moton. Varoituksen sana: se on aika raivostuttava, tuntuu liioittelulta. Mutta pyydän lukemaan sen hetken kuluttua uudelleen. Mitä enemmän olen sitä itse ajatellut, sitä varmempi olen, että asia on juuri näin:
”Olemme vastuussa kaikesta kaikille kaiken aikaa.”
Ei ole niin pientä tekoa, etteivätkö sen vaikutukset voisi kertautua.
Kati Kelola
Kirjoittaja on toimittaja, joka monen muun tavoin yrittää siirtyä pandemian päättymisen odottelusta kohti normaalia elämää uudessa arjessa.
Lue myös
Kati Kelolan kolumni: Nyt on aika(a) ajatella matkailua uusiksi
Asta Lepän kolumni: Ratkaistaanko ilmastonmuutos pyykkietikalla?
