Aina heidän mielessään oli toivo. Jospa he vielä saisivat nähdä lapsensa ja lapsenlapsensa. Jospa he pääsisivätkin pois Prahasta, jossa elämä oli alkanut käydä mahdottomaksi.
Tsekkoslovakia oli miehitetty, ja juutalaisten vaino oli kääntymässä kohti karmivaa loppua.
Toivo. Se jatkui kirjeestä toiseen – kunnes huhtikuussa 1940 tuli viimeisen kirjeen aika. Gustav ja Stefanie Gärtner alkoivat jo itsekin hyväksyä, että he eivät voi elämän kulkua enää määrätä. Sen tekee joku muu.
Viimeisen kirjeen jälkeen pariskunta sai elää enää vain reilun vuoden. Tuhansien muiden juutalaisten tavoin heidän kohtalonsa oli Puolassa sijaitseva juutalaiskortteli, ghetto, johon natsi-Saksa oli heidät sysännyt elämään eristettyä, elinkelvotonta elämää. ** **
Jos määränpää ei olisi ollut ghetto, se todennäköisesti olisi ollut Auschwitz.
Gustav ja Stefanie Gärtnerin traagisesti päättynyt elämä avautui tietokirjailija Sanna Lönnforsille, kun hän yllättäen sai pinon kirjeitä.
Yllättävä pyyntö
2010-luvun alussa Sanna Lönnfors opiskeli Porissa ja tutustui siellä israelilaiseen mieheen. Ystävyys jatkui, vaikka mies muutti Israeliin takaisin ja Sanna Lönnfors puolestaan Saksan pääkaupunkiin Berliiniin.
Kymmenisen vuotta sitten puolenyön aikaan Lönnforsin sähköposti kilahti. Posti tuli Israelista, jossa ystävä oli tehnyt kirjelöydön isoisänsä kotoa. Ne olivat saksankielisiä kirjeitä, sillä isoisän perhe oli kotoisin Tsekkoslovakian saksankieliseltä alueelta.
– Ystävä kertoi, että hän ei tiedä isoisänsä vanhemmista muuta kuin, että he menehtyivät juutalaisvainoissa, kertoo Sanna Lönnfors.
Koska Sanna Lönnfors oli asunut Saksassa ja hallitsi kielen, ystävä pyysi häntä katsomaan, mitä kirjeissä kerrotaan.
Pieni katsominen vei mukanaan ja paisui lopulta yliopiston pro gradu -työksi, ja viimein hiljattain ilmestyneeksi tietokirjaksi Israelin auringon palasia.
Kirjeiden ja lukuisten tutkimusmatkojen kautta Sanna Lönnfors selvitti, millaista elämää Gustav ja Stefanie Gärtner elivät ja miten juutalaisvainot tulivat heidän kohtalokseen.
Koodit murtuivat
Gustav ja Stephanie Gärtner syntyivät Tsekissä lähellä Brnon kaupunkia. He menivät naimisiin maaliskuussa 1913 ja saivat myöhemmin kolme poikaa.
Gablonz-nimisessä kaupungissa Gärtnerit pitivät elintarvikeliikettä, kunnes pariskunnan oli lokakuussa 1938 muutettava Prahaan. Marraskuussa 1938 kristalliyönä natsit tuhosivat juutalaisten omaisuutta, todennäköisesti myös Gärtnerien elintarvikeliikkeen.
Sanna Lönnforsin saamat 12 kirjettä kirjettä olivat viestejä liki sadan vuoden takaa. Eivätkä lainkaan helppolukuisia edes tutkijalle, sillä käsialat olivat molemmilla hyvin erilaiset.
– Pariskunta kirjoitti ensinnäkin erilaisilla kirjasintyypeillä. He olivat ilmeisesti koulussa oppineet erilaiset tavat kirjoittaa, joten jouduin ikään kuin murtamaan kaksi erilaista käsikirjoituskoodia.
Pyhtäältä kotoisin oleva ja nykyisin Kotkassa asuva Lönnfors kertoo itse puhuvansa ja ymmärtävänsä hyvin saksan kieltä, mutta apuun oli välillä pakko pyytää äidinkielenään saksaa puhuvia, jotta kaikkien sanojen ja ilmausten merkitys avautuisi.
Matkan varrella oli myös pakko pysähtyä miettimään, voiko hänelle itselleen vieraan perheen kirjeitä julkaista ja kertoa niistä ulkopuolisille.
– Perhe oli sitä mieltä, että ilman muuta voi kirjoittaa. Teen sen kuitenkin kunnialla ja kunnioituksella.
Ilmapiiri muuttuu tukalaksi
Vuoden 1939 maaliskuussa Hitler valtasi Tsekin. Gärtnerit olivat jääneet Prahaan, eikä kaupungista saanut poistua.
Kultainen poikani, toivon sinulle kaikkea parasta, mitä kuvitella voi. Pitäköön Jumala sinut terveenä, ja toivoisin, että voisimme nähdä toisemme vielä kerran.
Gustav Gärtnerin onnittelukortissaan pojalleen heinäkuussa 1939.
Kirjeet kertovat karua kieltään siitä, millainen juutalaisten asema natsien valtaamassa kaupungissa oli. Gärtnerin pariskunnalla oli ollut toive ja halu päästä pois maasta, mutta se ei enää onnistunut. Nuorempana Gärtnerit olivat asuneet useassakin eri kaupungissa ja osoitteessa.
– Olen kaikissa paikoissa käynyt ja suurimmasta osasta myös saanut selville, missä he asuivat. Sain käsityksen, millaista elämä mahtoi silloin olla, kertoo tietokirjailija Sanna Lönnfors.
Lönnfors kertoo Tsekin Gablonzissa sijaitsevasta isosta hienosta huvilasta, jossa Gärtnerit asuivat. Prahan asunto puolestaan on alueella, joka nykyään on Prahan kalleinta seutua.
– He ehtivät asua mahtavissa paikoissa, kertoo Lönnfors.
Mutta elämä Prahassa kävi tukalaksi. Lönnfors kertoo kirjassaan, että elokuussa 1939 jo muun muassa puistot, ravintolat ja museot oli suljettu Prahan juutalaisilta. Sokeria, tupakkaa tai vaatteita ei saanut ostaa. Iltaisin oli juutalaisilla ulkonaliikkumiskielto.
Gustav ja Stefanie Gärtnereistä tuli numeroita: he olivat Praha 11180 ja Praha 11192.
Me olemme niin yksin
Stefanie Gärtner kirjeessään ystäväperheelleen
Lokakuussa 1941 Gustav ja Stefanie Gärtner saivat käskyn tulla Prahan Messukeskukseen, Veletržní-palatsiin. Mukanaan heillä oli omaisuutta sen verran kuin matkalaukkuun mahtui.
Kolmen vuorokauden kylmän odotuksen jälkeen lähti juna Puolaan Łódź-nimiseen kaupunkiin, jonne oli perustettu juutalaisille eristetty asuinalue, ghetto.
Ihmisille oli kerrottu, että heidät vietäisiin uuteen paikkaan aloittamaan uusi elämä, jossa vainoja ei olisi. Todellisuus oli jotain muuta.
Tietokirjailija Sanna Lönnfors matkusti tutkimustaan varten saman reitin, jota oletti Gärtnereidenkin junan liikkuneen. Hän saapui Łódźin kaupunkiin ja löysi entisen gheton alueelta talon, johon Gärtnerit oli majoitettu.
– Se oli synkkä vieläkin. Siellä oli hyvin ahdistava ilmapiiri ja sisällä hämärää.
Lönndfors kertoo kirjassaan, miten ruokaa oli tarjolla koko viikoksi vain sen verran, mitä nykyään syödään päivässä. Suurin osa ruuasta oli säilykkeitä eikä tuoretta ruokaa tarjottu. Juuri Gärtnerin taloon edes salakuljettaminen viemäreiden kautta ei onnistunut – niitä kun talossa ei ollut.
Kaikkea ei voinut kertoa
Tutkimus kirjeineen ja matkoineen oli Lönnforsille hyvin vaikuttava kokemus. Sen teki jo pelkästään se, että hän pystyi auttamaan ystäviään. Nyt suvun tarina on edes vähän selvinnyt.
Ennen kaikkea vaikutuksen tekivät kirjeet, joiden kautta pääsi kokemaan tapahtumat ainutlaatuisella tavalla.
– Kyllä se meni ihon alle. Gustav ja Stefanie Gärtner tulivat tutuiksi ja kyllä se kouraisi, miten heille lopulta kävi.
Gustav ja Stefanie Gärtner menehtyivät Łódźin gheton sairaalassa alkuvuodesta 1942. Gustav Gärtner oli kuollessaan 62- ja Stefanie Gärtner 55-vuotias.
Heidän kolme poikaansa ehtivät muuttaa maasta ennen pahimpien juutalaisvainojen alkua ja pelastuivat.
– Yksi pojista muutti Amerikkaan ja kaksi silloiseen Palestiinaan brittiläiseen mandaattiin. Gärtnereiden ensimmäinen lapsenlapsi oli syntynyt Palestiinassa, mutta Gärtnerit eivät häntä ikinä nähneet.
Kirjeet kertovat vain osan totuutta. Ne kaikki ovat käyneet läpi sensuurin. Osassa niistä on sensuroijan merkkejä jäljellä. Oletettavaa on, että kaikki kirjeet eivät edes ole päässeet perille.
– Mitä he oikeasti olisivat halunneet sanoa? Sitä voidaan vain arvailla.
Viimeinen säilynyt kirje on lähetetty Prahasta 15.4.1940. Toivo on taustalla, ja päällimmäisenä huoli.
Odotamme joka päivä postia, ja kun mitään ei tule, olemme allapäin ja täynnä huolta teistä. Miten erilaista olisikaan, jos olisimme kaikki viimein yhdessä, miten ihanaa siitä tulisi.
Stefanie Gärtnerin viimeisessä säilyneessä kirjeessään.
