Vihreänä hohtava, taisteluvarusteisiin pukeutunut mies kävelee kohti tyhjyyden keskeltä. Kasvot ovat ilmeettömät. Oikea käsi roikottaa asetta vartalon vierellä kuin matkalaukkua.
Pimeäkameralla otetussa kuvassa astelee Yhdysvaltojen armeijan kenraalimajuri Chris Donahue. Hän on tiettävästi viimeinen amerikkalainen sotilas, joka poistui Afganistanista.
Mediassa hänestä tuli 20 vuotta kestäneen sodan päätepiste. ”Tähän kuvaan päättyi Yhdysvaltain pisin sota”, otsikossa luki.
Haitilaisamerikkalainen antropologi Michel-Rolph Trouillot on tutkinut, miten tuotamme historiaa. Erityisesti hän on pohtinut kysymystä vallasta. Miten jostain historiankertomuksesta tulee yleisesti hyväksytty, neutraali versio tapahtumista? Mitä oikeastaan tapahtui versus mitä sanotaan tapahtuneen? Ja etenkin: miten syntyvät hiljaisuudet eli asiat, jotka jätetään kertomuksesta pois?
Trouillot’n mukaan eräs tapa luoda vallasta näennäisesti vapaata historiaa, on typistää suuret tapahtumakaaret yhteen, selkeärajaiseen hetkeen. Hän ottaa esimerkiksi Amerikan ”löytämisen”.
Aikansa merkityksettömästä tapahtumasta, Kolumbuksen vahinkorantautumisesta Bahamasaarille lokakuussa 1492, rakennettiin vuosisatoja kestäneiden erilaisten konfliktien jälkeen tarina, jossa Amerikka ”löydettiin” 12.10.1492.
Tapahtumalle luotiin muistojuhla ja Yhdysvaltoihin muun muassa liuta Columbus-nimisiä kaupunkeja. Kolumbuksen päiväkirjasta ei löydy merkintää kyseiseltä päivältä. Rantautuminen oli sotkuinen prosessi sekin.
Tarkkaan päivämäärään kehystetty tapahtuma näyttäytyy luonnollisena, valtakamppailusta vapaana ja ”puhtaana” faktana. Kaikki tapahtumaa edeltävät ja sitä seuranneet konfliktit pyyhkiytyvät näkymättömiin. Kolumbus ei lähtenyt matkaan valtatyhjiöstä, eikä manner, jonne hän saapui, ollut tyhjä, kuten tiedämme.
Sota ei sammu kuin olympiatuli Tokiossa.
Viime viikkoina olemme saaneet nähdä mediassa yhden sodan ”alun” ja ”lopun” siististi kahteen kuvaan pakattuna. Ensin näimme lopun. Kenraalimajuri Donahuen poistumisen. Viikonloppuna vietettiin syyskuun 11. -päivän iskujen muistotilaisuutta. Kuvia liekehtivistä kaksoistorneista pidetään lähtönä Afganistanin sodalle.
Uutiskuvina molemmat ovat arvokkaita. Ne tallentavat merkittävän historiallisen tapahtuman.
Mutta sota ei sammu kuin olympiatuli Tokiossa.
Konfliktin typistäminen tarinaksi, jolla on selkeä alku ja loppu peittää alleen konfliktien tyypillisen luonteen: niiden sotkuisuuden. Yhdysvaltojen toimet Afganistanissa eivät alkaneet syyskuun iskuista, eivätkä niiden jäljet tietenkään pääty kenraalimajuri Donahuen askeliin.
Median pitäisi varoa rakentamasta yksinkertaistavia, helppoja tarinoita, joissa asioilla on selkeät, vuotamattomat rajat. Ne eivät kerro todellisuudesta, mutta tuottavat historiaa jo kauan ennen historiantutkijoita.
Kun asia on loppuunpaketoitu, on myös helppo siirtyä seuraavaan aiheeseen: Afganistanissa elämä jatkuu konfliktien keskellä kenenkään siitä enää välttämättä kuulematta.
Afganistanin sijaan olimme kiinnostuneempia näkemään oman kuvamme Afganistanissa.
Länsijoukkojen poistumista ja evakuointia käsittelevässä uutisoinnissa häiritsi toinenkin asia: ne hiljaisuudet. Tapahtuma oli nopea ja kaoottinen. On ymmärrettävää, että siinä ehditään käsitellä vain hyvin valikoituja paloja.
Raportoinnin eurosentrisyys oli silti häkellyttävää.
Media nosti Afganistanista lähes yksinomaan kuvia ja tarinoita, jotka ovat tunnistettavia meille Euroopassa. Skeittaavat tytöt Kabulissa, kaupunkien yliopistoa käyvät, kansainvälisissä järjestöissä työskentelevät naiset.
Kaikki tärkeitä, tietenkin.
Kuitenkin esimerkiksi yli 70 prosenttia afganistanilaisista asuu maaseudulla. Heitä ei ollut.
Syntyi vaikutelma, että Afganistanin sijaan olimme kiinnostuneempia näkemään oman kuvamme Afganistanissa. Oman perintömme, oman kulttuurimme jatkumon.
En viittaa tällä ihmisoikeuksiin, kuten naisten oikeuksiin – ne kuuluvat kaikille, eivätkö ole minkään kulttuurin omaisuutta – vaan valittujen näkökulmien ja äänten kapeuteen. Median tarina tuki samaa tarinaa, jota Yhdysvallat käytti yhtenä sotatoimien oikeutuksena: kulttuurista muutosta ja sen sisältämää ajatusta kulttuurisesta paremmuudesta.
Yhdysvaltoja on kritisoitu muiden asioiden lisäksi siitä, ettei sillä ollut sotatoimissaan kiinnostusta perehtyä Afganistanin kulttuuriin, vaan se yritti istuttaa sinne omaa järjestelmäänsä.
Mutta oliko mediallakaan?
Jos nyt mietin Afganistan-tuntemustani, en voi sanoa, että olisin oppinut Afganistanin kulttuureista, ihmisistä ja heidän ajatuksistaan mediaa seuraamalla oikeastaan mitään näiden kahden vuosikymmenen aikana.
Median tehtävä on lisätä ymmärrystä maailmasta. Se tehtävä jäi Afganistanissa täyttämättä.
Kati Kelola
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja antropologi, joka on kiinnostunut kertomuksista.
Kolumnista voi keskustella 17.9. klo 23:00 asti.
