Tasan vuosi sitten some täyttyi puolivitsikkäistä päivityksistä, joissa riemuittiin kamaluuden symboliksi muodostuneen numerosarjan, 2020, muuttumisesta ihanan toiveikkaaseen lukuun 2021. ”Tästä tulee parempi vuosi”, luki yhdessä sun toisessa kuvatekstissä. Uuden vuoden piti olla maailman avautumisen ja merkittävien ilmastotekojen aikaa. ”Build back better.”
Ja kyllä vain, nyt saa taas matkustaa, ainakin jonnekin, ehkä. Ja marraskuussa Glasgow’n ilmastokokouksessa valtioita kehotettiin ystävällisesti vähentämään päästöjään mitä pikimmin, tai siis vuoteen 2030 mennessä. Sopimuksen sävy oli jälleen kerran kuin liian kiltillä opettajalla: ”Kyllä se siitä, omaan tahtiin vain.”
Meillä on riittävästi sellaisia lupauksia, jotka toteutuvat ensi vuonna, ja aivan liian vähän sellaisia, jotka toteutuvat nyt.
Toiveiden vuosi 2021 toi kuitenkin mukanaan myös ikävämpiä yllätyksiä. Muutama kuukausi ennen Glasgow’n ilmastokokousta Kanadaa runteli 50 asteen helle ja 175 yhtäaikaista maastopaloa, joissa tuhoutui joku pieni kyläkin. Myös Siperiassa roihusi merkittäviä juhannuskokkoja, yhteensä vajaan miljoonan hehtaarin alueella. Meksikonlahdella puolestaan saatiin kaasuvuodon ansiosta liekkeihin meri. Hiilidioksidipäästöt palautuivat pandemiaa edeltäneelle tasolle, vaikka omikron pitää virusta ajankohtaisena hyvällä menestyksellä. Ja ikään kuin biologisissa haasteissa ei olisi kyllin, katsoo muutamakin maailmanvaltias parhaaksi vielä sotia.
Kuluneen vuoden ikonisin tapaus lienee kuitenkin Ever Given -rahtilaivan juuttuminen Suezin kanavaan. Maailman tärkeimmän vesiväylän tukkinut alus tuntuu symboloivan koko vuotta: eteenpäin pitäisi päästä ja ratkaisuja tarvittaisiin, mutta laiva on poikittain ja köli syvällä mutapohjassa. Koska laivan omistavan yhtiön nimi sattui vielä olemaan Evergreen, alkoi epäilyttää, että maailma on oikeasti simulaatio, jota käsikirjoittaa Salvador Dalí.
On inhimillistä mutta haitallista mieltää vuosiluvut kokonaisuuksiksi, jotka ovat irrallaan toisistaan. Koko vuosilukujen ideahan on vain ihmisten keksimää fiktiota, josta ilmakehä, biodiversiteetti tai oikeastaan mikään – mielikuvitusta lukuun ottamatta – ei välitä tuon taivaallista. Vuodenvaihteessa mikään ei ”ala alusta” tai ”puhtaalta pöydältä”, vaan jatkuu siitä, mihin jäi, eli erittäin sotkuiselta pöydältä. Tiedättehän sen lässähtävän hölmistyksen, joka seuraa noin puoli minuuttia sen jälkeen, kun sekunnit on laskettu ja vuosi vaihtunut. Siinäkö se oli? Mitäs nyt sitten?
Uudenvuodenlupauksissa ja kansainvälisissä sopimuksissa käytetään mielellään sellaisia ilmauksia kuin ”ensi vuonna” tai ”vuoteen 2030 mennessä”, ja siksi epäilen molempien toteutumista. Meillä on riittävästi sellaisia lupauksia, jotka toteutuvat ensi vuonna, ja aivan liian vähän sellaisia, jotka toteutuvat nyt.
Tulevaisuus – kuten myös menneisyys – on kuitenkin vain yhtä ja samaa, loputtomiin venyvää nykyhetkeä.
Vuosiluvut hämäävät ajattelemaan, että tulevaisuus odottaa jossain kotelossaan ja avautuu aikanaan kuin joulukalenterin luukku. Tulevaisuus – kuten myös menneisyys – on kuitenkin vain yhtä ja samaa, loputtomiin venyvää nykyhetkeä. Tulevaisuus ei siis muutu, jos ei muuteta nykyisyyttä. Nykyisyyden muuttaminen on tunnetusti vaivalloisempaa, koska muutoksen pitäisi tapahtua oikeasti, eikä vain mielikuvituksessa. Joka hetki olisi kuitenkin mahdollista aloittaa.
Vuoden 2022 alussa ilotulitus tuntuu jollain tavalla ironiselta käsitteeltä. Tai ehkä ilotulitusta tarvitaan nimenomaan tämän vuoden alussa. Jokainen valopurskaus muistuttaa, että hyviäkin asioita tapahtuu – nyt ja aina.
Antti Rönkä
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.
Kolumnista voi keskustella 1.1. klo 23.00 saakka.
