Tuntui kuin venäläiset olisivat olleet talviunilla.
Meren jäälle auratulla tiellä kuorma-autot saivat kulkea rauhassa kohti viimeistä etappiaan ennen hyökkäystä. Perillä pikkuisella Lupin saarella otettiin jaloviinahuikat.
Yö lähestyi, ja suunnitelmat olivat selvät: seuraavien päivien aikana Suomi valtaisi Neuvostoliiton miehittämän Suursaaren takaisin itselleen.
27.–28. maaliskuuta vuonna 1942 jäivät voiton päiviksi Suomen sotahistoriaan.
Neuvostoliitto oli tammikuussa 1942 vallannut Suursaaren Suomelta korjatakseen erehdyksen, jonka se oli tehnyt joulukuussa: Silloin lähes 5 000 hengen venäläisjoukot olivat jättäneet saksalaisten hyökkäysten pelossa paniikin vallassa saaren tyhjilleen. Saari oli ollut Neuvostoliiton hallussa jo talvisodasta asti, ja nyt suomalaiset tarttuivat tilaisuuteen ja miehittivät tyhjän saaren vähin äänin.
Pian Neuvostoliitto tekikin U-käännöksen ja palasi häätämään saarella hetken oleilleen pikkuruisen, 70 hengen suomalaisjoukon. Jäätä pitkin karkuun pinkoneet suomalaiset päättivät, että takaisinvaltauksen suunnittelu alkaa välittömästi.
Hevosetkin saivat valkoiset asut
Jälleen Suursaaren menettäneet suomalaiset tekivät tarkat suunnitelmat seuraavaa valtausyritystä varten. Aikaa ei ollut loputtomiin, sillä jää tammikuussa menetetyn saaren ympärillä oli olennainen osa suunnitelmaa. Jos jäät ehtisivät sulaa, Neuvostoliitto voisi kuljettaa saarelle lisää aseita ja sotilaita.
Tammikuun alussa1942 perustetun Rannikkopataljoona 2:n sissipartiot tekivät ennen hyökkäystä lukuisia tiedusteluretkiä Suomenlahden jäälle, jotta käsitys tulevan vastustajan vahvuudesta olisi mahdollisimman tarkka. Osa pataljoonan jäsenistä oli suursaarelaisia vapaaehtoisia, joilla oli voimakas kipinä saada saari takaisin.
Operaatiota varten perustettiin parhaimmillaan 3 500 miehen vahvuinen Taisteluosasto P, joka otti valtauksen erityistehtäväkseen. Johtoon asettui talvisodassa menestynyt kenraalimajuri Aaro Pajari, joka sai käyttöönsä myös merkittävän osan Suomen ilmavoimista: operaatioon varattiin yhteensä 63 lentokonetta.
Saaren takaisinvalloitus ei ollut pelkkä periaatekysymys. Suomenlahdella sijaitseva saari oli suomalaisille sekä tärkeä tähystyspaikka että venäläisten merivoimien toiminnan rajoittaja.
Oli kuin mitään ei olisi jätetty sattuman varaan. Pataljoonat harjoittelivat taisteluryhmitysten muodostamista pimeässä, kalliokiipeilyä ja jopa varusteiden naamioimista. Yhteydenpito varmistettiin rekien päälle rakennetuilla puhelinkeskuskopeilla.
Lumenvalkea ja tasainen jääaavikko koituu sodan hetkellä kohtaloksi niille, jotka erottuvat siitä. Miehet pukivat ylleen lumipuvut, mutta myös autot, reet, sukset, sauvat ja aseet maalattiin liituvärillä valkoisiksi. Jopa hevoset peitettiin valkoisilla lakanoilla.
26. maaliskuuta joukot kuljetettiin jäälle aurattuja teitä pitkin Lupin saarelle alle 20 kilometrin päähän Suursaaresta.
Yö saapui, ja suomalaisjoukot lähtivät hiihtämään kohti Suursaarta pimeän turvin. Noin neljältä aamuyöllä ensimmäiset joukot saapuivat saarelle. Pikku hiljaa valkeita hiihtojoukkoja ilmestyi joka rannalle.
Saarta miehittänyt 518 venäläisen joukko ei osannut ennustaa, että puolet heistä pötkisi pian pakoon naapurisaarelle.
Ylivoimainen voittaja
80 vuotta myöhemmin Kotkan rannikkoalueen perinneyhdistyksen perinnetyöntekijä Kai Savolainen kertoo, että Suomen hyökkäyksen yllätyksellisyys säilyi loppuun asti.
Venäläiset tähystäjälentäjät olivat kyllä edellisenä iltana nähneet epätavallista liikehdintää Haapasaaren alueella eli suomalaisten reitillä, mutta mahdollista hyökkäystä ei jostain syystä otettu tosissaan.
– Hyökkäyksen onnistuminen on todiste siitä. Olihan saaressa kuitenkin niin paljon tykistöä, että niillä olisi saatu jää rikottua niin, että hyökkäys olisi ollut mahdotonta, Savolainen sanoo.
Kun suomalaiset saavuttivat Suursaaren, alkoi sataa lunta. Huonon näkyvyyden kanssa painivilla venäläisillä ei ollut tietoakaan siitä, että suomalaiset hiipivät saareen lähes kuusinkertaisella ylivoimalla ja sitäkin runsaammalla aseistuksella.
Aamuyhdeksän aikaan saaren lippusaloissa liehuivat jo useat siniristiliput. Seuraavana päivänä operaation johtaja Pajari käskikin jo joukot voitonparaatiin ja soitti ylipäällikölle eli itse Carl Gustaf Emil Mannerheimille Mikkeliin.
– Herra sotamarsalkka, ilmoitan suurin piirtein vallanneeni Suursaaren, vain joitakin pikkupesäkkeitä on vihollisen hallussa.
Voitonparaatin järjestäminen jäällä oli uskaliasta. Venäläiset ilmavoimat olisivat voineet vielä tulla pommittamaan suomalaisia.
– Tarina kertoo, että joukkojen alla olisi ollut miinakenttä. Yöllä lumisade oli jäädyttänyt lumen pinnan niin kantavaksi, että miinakenttä ei toiminut. Mutta ihan varmaa tietoa tästä ei ole, Kai Savolainen kertoo.
Suomalaisia kaatui hyökkäyksessä 61, venäläisiä 213. Peräti 265 venäläistä luikki jäätä pitkin pakoon noin 40 kilometrin päässä sijainneelle Neuvostoliiton hallussa olevalle Lavansaarelle.
Kai Savolaisen isoisä Vilho Savolainen haavoittui ensimmäisen päivän taistelussa. Jalkansa menettänyt isoisä kertoi monesti muistojaan taistelusta ja sodasta lapsenlapsilleen.
– Nyt sitä kertojaa ei enää ole. Tämän takia tästä pitää puhua. Muistot eivät saa unohtua, on tärkeää, että esi-isiemme tarina jatkuu.
Saari on edelleen sotilaskäytössä
Vaikka maaliskuiset tapahtumat vuonna 1942 olivat Suomelle voiton hetkiä, Suomi menetti Suursaaren Neuvostoliitolle lopullisesti Moskovan välirauhansopimuksen myötä syyskuussa vuonna 1944.
Suomen aluemenetykset sinetöitiin vielä Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947. Myös Lavansaari, Seiskari ja Someri ovat Suomenlahden ulkosaaria, jotka on sotien jälkeen luovutettu Neuvostoliitolle.
Suursaaren merkitys Venäjälle alkoi kasvaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, kun maa alkoi järjestää puolustustaan uudestaan. Baltian maiden liittyminen Natoon kasvatti saaren merkitystä entisestään.
Nykyään Suursaari on Venäjälle tärkeä meri- ja ilmavalvonnan kannalta, kertoo Maanpuolustuskorkeakoulun erikoistutkija, everstiluutnantti Simo Pesu. Saari sijaitsee noin 180 kilometrin päässä Pietarista, ja siellä on selkeästi merenpinnan yläpuolelle nouseva tutka-asema.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan herättää kysymyksiä myös Suursaaren merkitysestä Venäjälle. Jos pohjoisessa olisi sotilaallinen konflikti, saarella olisi rooli Pietarin ja sen meri- ja lentoyhteyksien suojaamisessa.
– Pietariin johtavilla laiva- ja lentoväylillä oleva saari on heille iso juttu, ja mahdollisessa konfliktissa he varmasti pitäisivät siitä sotilaallisesti kiinni. Siellä ei kuitenkaan ole varsinaisia kiinteitä sotilaallisia rakenteita tämän tutka-aseman lisäksi, Pesu kertoo.
Saarella järjestetään myös sotilaallisia harjoituksia, kuten maihinnousuharjoituksia.
Vuonna 2019 Venäjä rakensi saarelle harjoituksessaan helikopterikentän, joka sisältää muun muassa viisi laskeutumisalustaa, komentotornin, sääaseman ja tankkausaseman.
– Tällainen infrastruktuuri luo valmiutta ja saareen voi tukeutua kevyemmillä sotilaallisilla valmisteluilla.
Suursaaren rooli ei ole Pesun mukaan muuttunut viime aikoina. Pietarin laivaliikenne kulkee saaren ohi, kansainvälisessä ilmatilassa kulkeva lentoliikenne lentää sen yli normaalisti ja sitä käytetään sotilaallisiin harjoituksiin.
Vaikka Suursaari oli maailmansodan aikana tärkeä sotilaallinen kohde Itäisellä Suomenlahdella, rauhan aikana saaren menetyksessä korostuu ihmisille lähinnä sieltä paenneiden asukkaiden kärsimys.
– Yksi saari ei kuitenkaan ole kohtuuton hinta kun se suhteutetaan siihen, että Suomi säilyi kokonaisena maana käytännössä viiden vuoden sotimisen jälkeen. Ei meidän kansakuntamme arki ole merkittävästi muuttunut 1940-luvun jälkeen sen takia, että Suursaari on Venäjällä, Pesu sanoo.
Saareen ovat päässeet vain harvat sen jälkeen, kun Venäjän armeija rakensi sinne tutka-aseman ilmavalvontaa varten vuonna 2010. Saareen pääsy edellyttää erikoislupia Venäjän viranomaisilta.
Lue lisää
Venäjän armeija rakensi helikopterikentän aivan Suomen rajan tuntumaan – tutkija kertoo, miksi
Jutussa on käytetty lähteenä haastattelujen lisäksi myös Antero Uiton ja Carl-Fredrik Geustin teosta Taistelu Suomenlahden ulkosaarista, 2016.
