Venäjän presidentti Vladimir Putinin tiedetään kirjoitustensa perusteella miettineen viime vuosien koronaeristyksessä paljon historiaa. Halusta jäädä kirjoihin ja kansiin yhtenä Venäjän suurista johtajista voi löytyä yksi syy hyökkäyssotaan. Ehkä hänen mielessään väikkyvät modernin Venäjän perustan luoneen Pietari Suuren ja sen imperiumiksi kasvattaneen Katariina Suuren asema historiassa.
Joku lohkaisikin, että Putin taitaa haluta patsaansa seisovan vielä 500 vuoden päästäkin Punaisella torilla, kaikkein suurimpana ja kunnioitetuimpana.
Monet kirkon johtajat uskovat oikeasti, että Putin on Jumalan antama johtaja pyhälle Venäjälle ja sen valitulle kansalle.
Ainakin Venäjän hengellisestä ja moraalisesta tilasta huolehtivan kirkon johto tuntuu uskovan Putinin suuruuteen. Kirkko on siunannut sodan ja pitää sitä oikeutettuna. Yhdysvaltalainen venäjäntutkija Edward E. Roslof sanoo, että Putinille kirkko on olemassa vain siksi, että se palvelee valtiota. Silti Roslofin mukaan monet kirkon johtajat uskovat oikeasti, että Putin on Jumalan antama johtaja pyhälle Venäjälle ja sen valitulle kansalle.
Tällaisessa ilmapiirissä ei ole ihme, että valtiollisesta televisiosta tietonsa saava tavallinen venäläinen tukee “sotilaallista erikoisoperaatiota”, joka rankaisee “Ukrainaa hallitsevia natseja”. Ylipäätään ihminen uskoo paljon mieluummin oman kansan olevan hyvällä asialla kuin päinvastoin.
Kaikilla kansoilla, myös meillä suomalaisilla, on kokemusta, miten vaikeaa on uskoa omiksi katsottujen syyllistyneen hirmutekoihin.
Moni sanoo, ettei käsitä, mikseivät venäläiset halua ymmärtää omien toimiensa laatua. Kaikilla kansoilla, myös meillä suomalaisilla, on kokemusta, miten vaikeaa on uskoa omiksi katsottujen syyllistyneen hirmutekoihin. Suomen sisällissodasta seurauksineen kiistellään vieläkin kiivaasti ja toiseen maailmansotaan liittyvät väärinkäytösepäilyt nostattavat aina vastalauseita.
Venäläisten omakuva rauhaa rakastavana kansana ei sekään anna tilaa hyväksyä väitteitä hyökkäyssodasta ja julmuuksista. Siksi Putinin hallinnon on mahdollista pitää yllä mahdollisesti pitempäänkin valheellista kuvaa sodasta.
Näen Putinin toiminnan Ukrainassa eräänlaisena kansainvälisen politiikan kunniaväkivaltana. Ukrainalaiset ovat Kremlin silmissä häpäisseet slaavien suvun arvot haluamalla länsimaisen, vapaamielisen yhteiskunnan. Nyt Putin on käskenyt kohdella heitä, kuten pettureita kohdellaan.
Yhdysvallat kertoi jo ennen sotaa, että venäläisillä oli puhdistuslistoja. Listat koostuivat paljolti juuri niistä ihmisistä, jotka rakensivat avoimempaa ja moniarvoisempaa Ukrainaa. Järjestelmälliset julmuudet, pakkosiirrot ja sotarikokset Venäjän miehittämillä alueilla ovat hyytävällä tavalla todistaneet stalinistisen häikäilemättömyyden paluusta.
Sotaretki on ollut tähän asti sarja nöyryyttäviä takaiskuja.
Syitä hyökkäykseen saattoi löytyä paitsi Ukrainan aiheuttamasta häpeästä isovenäläiselle mentaliteetille, myös heikkouden häpeästä. Kaiken edestään murskaavalla hyökkäyksellä Ukrainaan oli tarkoitus pyyhkiä Venäjän kilvestä pois Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen heikkouden aiheuttama tahra.
Mutta hyökkäys ei ollut murskaava. Ukrainan piti kaatua muutamassa päivässä, mutta se laittaa lännen avustuksella kampoihin. Sotaretki on ollut tähän asti sarja nöyryyttäviä takaiskuja, joista pahin on Venäjän laivaston ylpeyden, lippulaiva Moskvan upotus.
Ei ole ihme, että Venäjällä on tiukennettu propaganda- ja valvontakoneistoa äärimmilleen, jottei kansalaisille selviäisi, miten häpeällinen koko sotaretki on.
Hyökkäystä edelsi joukko lännelle osoitettuja vaatimuksia, joiden tavoitteena oli palauttaa Venäjälle imperiumin kunnia eli suurvallan etupiiri. Putin lienee arvioinut lännen murenevan palasiksi Venäjän häikäilemättömän ja nopeaan menestykseen johtaneen voimankäytön edessä.
Kunnian tavoittelu on johtanut entistä suurempaan häpeään.
Hyökkäyksen seurauksena asiat menevät kuitenkin vastakkaiseen suuntaan. Länsi on tuskin koskaan ollut ennen näin yhtenäinen. Nato ei vetäydy, vaan lujittaa asemiaan itäisissä jäsenmaissa. Mukaan näyttäisi haluavan uusiakin maita, Suomi mukaan lukien.
Hyökkäys on tähän mennessä todistanut vain venäläisen sodankäyntitavan julmuuden ja suurvallan mahtaviksi arvioitujen asevoimien kyvyttömyyden. Kunnian tavoittelu on johtanut entistä suurempaan häpeään. Sitä kasautuu Venäjän päälle sekä itse hyökkäyksestä että Ukrainassa tehdyistä asioista.
Se voi olla vaarallista. Jos muun maailman näkemää häpeää ei koeta Venäjällä, kaksi erilaista tulkintaa todellisuudesta asettuu pysyvästi idän ja lännen väliin. Silti Venäjän matka takaisin maailmaan voi kulkea vain häpeän tunnustamisen ja kokemisen kautta.
Ja ikävä kyllä – sille tielle ei yleensä lähdetä kuin väkisin.
Janne "Rysky" Riiheläinen
Kirjoittaja on joensuulainen bloggari, joka on aktiivinen turvallisuuspolitiikan keskustelija. Riiheläinen on vapaa toimija, joka ei ole sidottu mihinkään asemaan, organisaatioon tai ajatussuuntaan.
Aiheesta voi keskustella 27.4. klo 23.00 asti.
