Arvoisat juhlavieraat. Itsepähän soppani keitin. Ketään muuta tästä ei ole syyttäminen. Kutsuin nämä ihmiset vieraikseni, ja on velvollisuuteni isäntänä luoda heidän välilleen luonteva tunnelma, josta niin kovasti odotan sikiävän henkevää ja sisältörikasta keskustelua.
Katsotaanpa: paikalle on saapunut narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä runoilija, rivosuinen haastemies, vietnamilainen shamaani, kuvankaunis bulgarialainen vakooja, sadistinen palkkatappaja, seurapiiristatuksestaan kynsin hampain kiinnipitävä eläkeläisrouva sekä jokaisten hilpeiden kemujen vakiokasvo: muinainen mesopotamialainen demoni.
Olen esittänyt kutsun myös synkän menneisyyden omaavalle erätarkastajalle, venäläiselle toimintaelokuvatähdelle sekä vakioasiakkaalleen raskaaksi tulleelle seksityöläiselle. Tämä voi kuulostaa jännittävän eksoottiselta, mutta eikö mitä: tuossa ne vain seisoskelevat. Mokomat odottavat minun tekevän kaiken työn juhlamielen synnyttämiseksi. Eiväthän he tee elettäkään luodakseen edes katsekontaktia toisiinsa!
Eikä kyse ole siitä ettenkö olisi etsimällä etsinyt heille puheenaiheita. Tietokoneeni internetselaimen selaushistoria on täynnä mitä arveluttavimpia sivustoja, joihin olen harhaillut löytääkseni vierailleni jutunjuurta.
Tässä: puhukaa tiibetiläisestä kuolleiden kirjasta! Entä kuinka rakentaisitte räjähteitä keittiökemikaaleista? Mitkä ovat maailman myrkyllisimmät hyönteiset? Entä mihin historian selvittämättömään mysteeriin haluaisitte nimenne liitettävän? Miesten muoti? Gourmet-ruoat? Salaseurat? Ei mitään reaktiota! Jestas! No ei sitten. Älkää tulko vastaan. Kyllä minä teidät vielä puhumaan saan. Olen aina ennenkin saanut. Siihen tarvitaan vain hieman unettomuutta, ripaus epätoivoa, hyppysellinen paniikkihäiriötä ja yksi kylpyhuoneen peilin edessä käyty yksinpuhelu ammatinvalinnan mielekkyydestä.
Näillä aineksilla tästä selvitään ja kas, tuossa tuokiossa löydän itseni siitä autuaasta asemasta, jossa vain tarkkailen vieraitani ja merkitsen muistiin kaiken minkä kuulen ja näen. Koska jossain vaiheessa kutsuja puhe muuttuu aina teoiksi ja siinä vaiheessa varsinainen hauskuus todella alkaa. Kerrankin pääsin pienkoneen kyytiin, kun se teki pakkolaskun junaraiteille samalla, kun pilotti pisti painiksi uusnatsiterroristin kanssa. Kerran olin peukalokyytiläisenä keikkaporukan pakoautossa, kun he kirjaimellisesti oikoivat mutkia ryöstettyään ensin pankin Kolin kylällä. Ja olihan se yksi kerta, kun löysin itseni Lapin perukoilta, myrrysnaisen kodasta taikajuomien ääreltä. Huh, huh. Jälkikäteen ajateltuna, ne pirskeet olisivat saaneet jäädä väliin.
Kyllä vaan. Kekkerit käynnistyvät ennemmin tai myöhemmin, ja alkuun päästyään kestävät puolesta vuodesta vuoteen. Eikä siivottavaa ole paljoa, koska kaikki tapahtuu yhden tekokaljun sisällä ja mikä parasta: jokaisesta kokoontumisesta minulle jää todisteeksi kirja, jonka toivon kiinnostavan myös heitä, jotka eivät voi päästä paikalle.
Itse asiassa heitä varten minä nämä juhlat järjestänkin. No niin, olisihan se pitänyt arvata: demoni on julistanut itsensä musiikkivastaavaksi. Minun täytyy nyt mennä ennen kuin hän alkaa soittaa levyjäni väärinpäin.
Tuomas Lius on jännityskirjailija, joka asuu Liperissä, mutta viettää suuren osan ajastaan mielikuvitusmaailmoissa taistellen pahuuden voimia vastaan.
