Suomen Kansallisooppera vierailee Lapissa 28.-30. elokuuta. Kolme vierailuesitystä toteutetaan yhteistyössä Lapin kamariorkesterin kanssa.
Rovaniemellä ja Inarissa nähdään kaksi pienoisoopperaa: toisensa löytävistä ihmisistä kertova Karhu (1967) sekä monologi _Ihmisen ääni _(1958).
Ihmisen äänen tulkitsee sopraano Johanna Rusanen-Kartano. Hän esittää naista, joka on elänyt vuosia onnettomassa suhteessa – ja joka nyt jätetään.
Esityksen aikana Rusanen-Kartanon esittämän naisen tunteet heittävät laidasta laitaan. Ihmisen ääni päästää katsojan jätetyn ja jättäjän puhelinkeskustelun äärelle, mutta vain toisen osapuolen ääni kuuluu.
– Miehen repliikkejä ei kuulu. Täytyy vain lukea minun kasvoiltani, että mitähän se mies siellä toisessa päässä sanoo.
Saksassa ja Italiassa oopperataloja tiheässä
Suomessa ooppera on isoimman osan aikaa suuren kansanosan ulottumattomissa. Ei siis ihme, että taidemuoto jää monelle vieraaksi.
Kuvitellaan, että ooppera on edelleen, mitä se on ehkä joskus ollut: kummallinen taidemuoto, missä ihmiset seisovat pönöttäen ja huutavat kovaa ja korkealta.
Johanna Rusanen-Kartano
– Toisin kuin Saksassa ja Italiassa, missä oopperataloja on joka kylässä, niin meillä Suomessa on yksi Kansallisooppera. Meillä oopperaa tehdään pääasiassa ihan vain muutamalla paikkakunnalla, niin voi tietysti olla, että sitä ei ole tullut vastaan.
Ja jos oopperaa ei tule vastaan, perustaa moni oopperakäsityksensä ennakkoluulojen varaan.
– Mennään näiden mielikuvien mukana ja kuvitellaan, että ooppera on edelleen, mitä se on ehkä joskus ollut: kummallinen taidemuoto, missä ihmiset seisovat lavan reunalla pönöttäen ja huutavat kovaa ja korkealta, Rusanen-Kartano nauraa.
Kansallisoopperan vieraileva sopraano haluaa muistuttaa, että oopperalla on paitsi musiikillinen, myös näyttämötaiteellinen ulottuvuus.
– Nykyisinhän ohjaajat ovat teatterilähtöisiä ja oopperalaulajilla on koulutus myös näyttämötyöskentelyyn. Minun mielestäni me olemme ihan täysiverisiä näyttelijöitä kaikki.
Oopperalaulajalle ihaninta palautetta onkin se, jonka antaja on päässyt esitykseen monella tapaa sisään.
– Parasta kiitosta mitä voi saada on ehkä se, kun ihmiset tulevat sanomaan, että tuli kylmiä väreitä ja karvat nousivat pystyyn. Että se voi olla hyvinkin fyysinen kokemus, sanoo Rusanen-Kartano.
Ooppera imaisee mukaansa sen, joka siihen perehtyy
Oopperasta ei olekaan, ainakaan vielä, kehittynyt koko kansan musiikkilajia Suomessa. Sopraano Johanna Rusanen-Kartano epäilee oopperan jääneen monelle yksinkertaisesti vieraaksi.
Minulle esimerkiksi jalkapallo on vähän sellaista... minun silmissäni se on pelkkää päämäärätöntä pallon potkimista, kun minä en tiedä niitä sääntöjä enkä tunne sen pelin hienouksia.
Johanna Rusanen-Kartano
– Mikä tahansa vieras asia vähän jännittää ja pelottaa ja siitä on omia ennakkokäsityksiä. Minulle esimerkiksi jalkapallo on vähän sellaista... minun silmissäni se on pelkkää päämäärätöntä pallon potkimista, kun minä en tiedä niitä sääntöjä enkä tunne sen pelin hienouksia. Kun taas ihminen joka on perehtynyt asiaan, katsoo sitä ihan eri silmällä.
Laji kuin laji palkitsee sen, joka siihen syventyy, uskoo Johanna Rusanen-Kartano. Kaikki muuttuu jännittäväksi ja meno imaisee mukaansa.
– Oopperassa on oikeastaan ihan sama. Tutustuminen pitää aloittaa ennakkoluulottomasti ja sitten perehtyä asiaan. Jos menee live-esitykseen, niin musiikkia kannattaa kuunnella etukäteen, koska tuttuus tekee aina hyvän fiiliksen. Ja tarina, totta kai! Ne ovat näytelmiä, joten libretto kannattaa lukea ja etsiä se tarina. Ja sitten mennä avoimin mielin.
"Mitään muuta en halua kuin kuolla näyttämöllä"
Johanna Rusanen-Kartano on lähtöisin kuopiolaisesta kanttoriperheestä, jonka elämässä musiikki on ollut aina läsnä.
– Olen kasvanut siellä urkuparvella ja varmaan olen laulanut ja soittanut jo ennen kuin olen alkanut puhua. Se on kuulunut meidän elämäämme aina ja se on ollut ihan selkeästi johdatusta.
Sopraano Rusanen-Kartano muistaa yhä ensikosketuksensa oopperaan: 7-vuotias Johanna näki Kuopion tuolloin hyvin aktiivisessa maakuntaoopperassa esitetyn Verdin Nabuccon.
– Alle 30-vuotias isäni lauloi silloin tämän nimiroolin ja minä olin pieni tyttö ja istuin siellä katsomossa. Ja se jäi niin vahvana tunne-elämyksenä minulle mieleen: kaikki ne orkesterin sävyt ja valot... Muistan sen pehmeän kaupunginteatterin penkinkin, johon upposin... Ja se mieletön draama näyttämöllä, missä tapettiin ja kuoltiin!
Tuo ooppera jättikin pieneen katsojaansa ikuiset jäljet.
– Silloin minä ajattelin, että tuo on minun päämääräni – mitään muuta en halua kuin kuolla näyttämöllä! Sen jälkeen kaikki prinsessaleikit päättyivät aina dramaattisiin näyttämökuolemiin.
