Pelaaja ottaa pallon ja viskaa sen. Kaato tuli tai ränniin meni. Sitten sama uudestaan. Keilailu on helppo laji ymmärtää, paitsi ettei ole lainkaan.
Keilailu on sisälaji, mutta siihen vaikuttaa jopa ulkona oleva sää. Keilaaja selvittää sään lisäksi muun muassa radan topografiaa ja radalla olevan öljyn käyttöä.
Ennen kuin keilaaja pääsee heittämään, hän ja hänen valmentajansa ovat tehneet valtavan työn.
Aurinko ja sade vaikuttavat kitkaan
Ilman lämpötila ja kosteusprosentti vaikuttavat rataan. Kesällä keilarata voi olla erilainen kuin talvella. Vuodenaikojen aiheuttamat kosteuserot keilahallien sisäilmoissa vaikuttavat radanhoitoöljyn käyttäytymiseen radalla.
Olosuhteet muuttuisivat huomattavasti, jos sää olisi keilausturnauksen alkuviikolla vaikkapa sateinen ja loppuviikolla aurinkoinen.
– Ilmankosteus muuttuu keilahallissa. Se vaikuttaa kitkaisuuteen. Ilmankosteudella on iso merkitys esimerkiksi pallon valintaan, tarkentaa Suomen keilailuliiton toiminnanjohtaja Sami Järvilä.
Milli kuulostaa vähältä, mutta se on keilatessa aika paljon.
Jari Aikioniemi
Sää voi muuttaa radanpintaa.
– Rata voi muuttua aaltoilevaksi, sanoo mikkeliläinen keilaaja Jari Aikioniemi.
St. Michel Bowlers -seuraa edustava Aikioniemi sai elokuussa pronssia joukkuekilpailussa seniorien MM-kilpailuissa Saksan Münchenissä. Aikioniemen joukkuekaverit olivat Ari Halme, Teemu Raatikainen ja Sami Luoto.
Järvilä on aikoinaan voittanut junioreiden Suomen ikäkausimestaruuden. Hän kuului Suomen maajoukkueryhmään. Keilailuliiton toiminnanjohtajan pestin lisäksi Järvilä toimii neljättätoista vuottaan keilailun ammattivalmentajana.
Pelaajat saavat kartat
Kun sää on tiedossa, keilaaja astuu halliin ja saa kartan.
Arvokisoissa julkaistaan topografia jokaisesta keilaradasta. Topografia tarkoittaa pinnanmuotojen yksityiskohtaista kuvaamista.
Kartta näyttää, minkä verran rata on kallellaan, ja mihin suuntaan se on kallistunut. Maailmassa ei ole kahta samanlaista keilarataa. Radat voivat olla korkeintaan yhden millimetrin toleranssissa kallellaan.
– Milli kuulostaa vähältä, mutta se on keilatessa aika paljon, Aikioniemi huomauttaa.
Iso muutos keilaratoihin tehtiin kolmisenkymmentä vuotta sitten. Vielä 1980-luvun puolivälissä kaikki radat olivat puusta. Laminaatti- eli muovielementtipinnat yleistyivät 1990-luvun lopulla.
Keilaajien piti miettiä, minkälaisella pallolla kannattaa pelata puuradalla ja minkälaisella laminaattiradalla. Esimerkiksi laminaatin ja puun kitkaisuus on erilainen. Lisäksi puurataan tuli uria, joita laminaattipintaan ei tule.
Öljyä kuluu ja öljy kuluu
Kun radan kallistus tiedetään, keilaaja alkaa miettiä radan öljyä. Kilpailun järjestävät kertovat keilaajille öljystä, koska sitä ei näe paljaalla silmällä.
Keilaradan ja pallon välinen kitka muuttuu rataöljyn viskositeetin muuttuessa. Tämä puolestaan vaikuttaa pallon valintaan. Viskositeetti tarkoittaa nesteen virtausvastusta.
Keilaradan pituus yliastumisviivasta ensimmäiseen keilaan on 18,29 metriä. Se on kuutisenkymmentä jalkaa. Yksi jalka on noin 30 senttiä.
Jos öljyä on vaikkapa 36 jalkaan saakka, heittäjän kannattaisi valita rauhallisemmin käyttäytyviä palloja.
– Jos meinaa taskuun osua, pallon pitäisi käydä mahdollisimman lähellä ränniä. Kuiva alue kääntää lopussa palloa niin pitkän matkaa, Järvilä selventää.
Pallo oli yhtäkkiä pinnaltaan niin kitkainen, että kaupasta rupesi saamaan kierrettä.
Sami Järvilä
Jos öljyä on levitetty 40–45 jalkaa, kuiva alue on lyhyt. Silloin olisi hyvä käyttää voimakkaammin käyttäytyviä palloja. Öljyn kuluminen muuttaa olosuhteita kesken kilpailun.
– Jotkut öljyt ovat kitkaisempia, osa liukkaampia. Osa katoaa keilatessa nopeammin kuin toiset, Aikioniemi tarkentaa.
Keilailussa saatetaan jatkossa käyttää värillistä, sinertävää öljyä. Silloin keilaaja näkisi helposti, mistä kohdasta öljy radalla kuluu.
Muovia paikkoheittoon
Kun öljykuvio tiedetään, keilaaja alkaa pohtia sopivaa palloa. Keilaajat käyttävät pääasiassa reaktiiviuretaanipalloja ja muovipalloja.
Pallot olivat kumisia 1960-luvulla. Muovipintaiset pallot kehitettiin 1970–1980-luvun vaihteessa. Reaktiiviuretaanipallo keksittiin 1990-luvun alussa.
– Tuli niin kitkainen pallonpinta, että kun sormilla vetää, se oikein nitisee. Pallo oli yhtäkkiä pinnaltaan niin kitkainen, että kaupasta rupesi saamaan kierrettä, Järvilä nauraa.
Reaktiiviuretaanipallo on hyvä aloitusheitossa. Se on huokoinen, kuten kuiva pesusieni. Se imee öljyä joka pyörähdyksellä pallon sisukseen.
Muovipallo on kätevämpi paikkoheitossa. Se ei imaise radanhoitoöljyä, vaan öljy jää pallon pintaan.
– Muovipallo liukuu suoraan, Aikioniemi lisää.
Palloihin keksittiin painolaattoja 1980–1990-luvuilla, jotka kääntävät tai eivät käännä palloa. Pallosta vain pieni osa koskettaa rataa.
Aikioniemellä on kilpailuissa mukana yhdeksän palloa, joista hän valitsee kisaan lopulta kuusi tai seitsemän palloa.
Milli sivuun, senttejä vikaan
Ennen kuin pallon sopivuus pelitilanteeseen tiedetään, keilaaja on tuunannut kaikki pallot itselleen sopiviksi.
Järvilän mukaan pallon pinta vaikuttaa pallon liikkeeseen noin 80–85 prosenttia. Loput 15–20 prosenttia on niin sanottujen porausten ansiota.
Hohtokeilaajilla voi lipsahtaa radalle kokista.
Jari Aikioniemi
– Jokaisella keilaajalla on omaan käteen poratut sormenreiät. Puhutaan tuuman tuhannesosista, kun niitä säädetään oikeaan asentoon. Milli voi vaikuttaa senttejä pallon liikkeeseen, Aikioniemi sanoo.
Järvilän mukaan porauksilla pystytään lisäämään pallon liukumista tai pallo saadaan tekemään terävämpää kierrekoukkua.
Oikea tarralätkä pohjaan
Kun pallo on kädessä, keilaajalla pitää olla kengässään sopiva pito. Kengän pitää liukua sopivasti heitettäessä.
Aikioniemellä on kilpailuissa mukanaan kuusi tai seitsemän erilaista tarralätkää kengänpohjiin, koska eri radoilla pito ja liukkaus ovat erilaiset. Radalla voi olla alustan luonnollisten ominaisuuksien lisäksi muutakin haastetta.
– Hohtokeilaajilla voi lipsahtaa radalle kokista, ja rata on tahmea, Aikioniemi naurahtaa.
"Sadettaja" voi pilata pelin
Kun kenkä pitää, keilaajan pitää tietää radan edellisten pelaajien suoritukset. Peli saattaa mennä pilalle, jos edellä huono keilaaja on pilannut radan.
Kilpailuissa valmentaja tai joukkueenjohtaja käy katsomassa edellisen joukkueen suorituksia. Siitä voi päätellä, miten rata on kulunut ennen oman joukkueen pelaajan vuoroa.
Koska reaktiiviuretaanipallo imee öljyä, joku radan kohta on voinut kulua puhki. Tällöin keilaajan pitää hakea radalta eri paikka, mitä pitkin hän palloa kuljettaa.
Robotti ei ole saanut 300 pistettä saanut tehtyä.
Sami Järvilä
Kaikkeen ei voi varautua. Edellinen pelaaja voi murskata mitalihaaveet.
– Huippupelaajat puhuvat rata-arpaonnesta. "Sadettajat" voivat pilata pelin. He ovat usein niin sanotuista keilauksen kehitysmaista. He pelillään sotkevat radan. Sen sijaan edellä pelannut huippumaan pelaaja aukaisee pelialuetta. Se helpottaa seuraavan keilaajan pelaamista, Järvilä selittää.
Ammattilainen pystyy, robotti ei
Kun kaikki tämä on tehty, keilaaja pääsee vihdoin asiaan.
– Kunnon ammattilaiset osaavat irrottaa pallon rataolosuhteisiin oikealla tavalla. He heittävät erilaisissa asennoissa, erilaisilla pyörinnöillä, erilaisella vauhdilla, Aikioniemi kertoo.
Keilailun olosuhteet ovat sellaiset, että edes robotti ei pysty handlaamaan kaikkea. Kymmenen keilan kilpailussa enimmäispistemäärä on 300 pistettä.
– Robotti ei ole saanut 300 pistettä tehtyä. Rata muuttuu joka heitolla öljyn myötä, Järvilä huomauttaa.
Lisäksi keilaaja tarvitsee samoja ominaisuuksia kuin muutkin urheilijat. Pitää olla esimerkiksi taitoa ja paineensietokykyä.
Aikioniemi on heittänyt täydellisen sarjan kilpailussa yhden kerran.
Juttua on korjattu 4.10.2017 kello 13.29. Keilapallolla ei ole viskositeettia, vaan keilaradan ja pallon välinen kitka muuttuu rataöljyn viskositeetin muuttuessa.
