Vielä kymmenen vuotta sitten en lukenut juuri yhtään kaunokirjallisuutta. Väitin itselleni etten ehtinyt, eikä kirjallisuus ollut minua varten. En enää muista miksi mieleni muuttui mutta hiljalleen lukemisesta tuli päivittäistä ja lopulta aloin itsekin kirjoittaa.
Nyt kaunokirjallisuus osa työtäni, mutta luen paljon myös toisesta syystä.
Minua piinaavat liian isot kysymykset. Miksi oman edun tavoittelu ja tietämättömyys tuntuvat syrjäyttävän solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden?
Miksi pidämme sotaa väistämättömänä – kauheana, mutta ei niin kauheana, että marssisimme kaduilla vaatimassa aseetonta maailmaa?
Voiko Suomesta tulla sodan näyttämö? Tämä uhka muuttui todennäköisemmäksi helmikuussa 2022 Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Suomi on vastannut siihen lisääntyvin puolustusmenoin, sotilaallisella liittoutumisella ja tuomalla lisää piikkilankaa itärajalle.
Vaikka löytäisin kysymyksiin vastauksia, se ei muuttaisi mitään. Kirjallisuus on ainoa paikka, josta kuitenkin vielä etsin.
Vielä on halua ajatella monimutkaisia ajatuksia ja tuoda esiin ristiriitaisia tunteita.
Kesällä luin Mihail Šiškinin teoksen ”Sota vai Rauha: Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä”. Se oli lähes yksinomaan masentavaa vyörytystä venäläisen yhteiskunnan toivottomuudesta.
Joku voisi ihmetellä, saanko muka lohtua lukemalla niistä asioista, jotka päivittäin aiheuttavat minulle huolta. Voisin katsoa Parks and Recreation -sarjaa ja nauraa kippurassa puisto-osaston työntekijöiden sekoilulle.
Voin tehdä sitäkin, mutta helpotus on hetkellinen. Avuttomuuden tunne tappamisesta villiintyneiden voimien edessä iskee kahta kauheammin kun palaan todellisuuteen.
Kivusta ja menetyksestä lukeminen ei ole minulle tuskallista. Se on koskettavaa. Iloitsen siitä, että vielä on halua etsiä sanoja sille, mille ei ole ollut sanoja. Vielä on halua ajatella monimutkaisia ajatuksia ja tuoda esiin ristiriitaisia tunteita.
Haluan tietää, millaisessa maailmassa elän, vaikka se olisi kuinka kauhea.
Lukiessa tunnen kaikkea muuta kuin sitä epämääräistä ahdistusta, joka ei ota muotoa vaan jäytää ruumistani.
Ehkä rankalta tuntuvan kirjallisuuden kautta voin käsitellä asioita, vaikka en ole koskaan aivan ymmärtänyt mitä tuo terapiapuheelta kuulostava ilmaus tarkoittaa. Tarkoittaako asian käsittely sitä, ettei se enää tunnu miltään? Vai sitä, että se vihdoin tuntuu joltain?
En usko, että väkivaltaa voi käsitellä loppuun. Voisiko lukeminen kuitenkin auttaa käsittelemään sodan kauhuja?
Šiškinin teos ei tarjoa Venäjästä toiveikasta kuvaa. Se ei rauhoita mieltä, se saa minut itkemään. Tartun pieniin toiveikkaisiin vaikkakin abstrakteihin huomioihin. Kuten siihen, että Šiškinin mukaan tsaarilla ei ole ollut mitään mahdollisuuksia runoilijaa vastaan.
Šiškin uskoo sanan voimaan ja siihen, että hiljaisuus on sodan tukemista. Jos haluaa kirjoittaa yhtään mitään, on kirjoitettava vastoin vallitsevia normeja, hän sanoi Helsingin kirjamessuilla.
Šiškin kuvaa teoksessaan orjien yhteiskuntaa, jota hallitaan väkivallan pyramidilla. Hän kirjoittaa: ”Venäjältä puuttuu demokraattisen kansalaisyhteiskunnan tärkein tekijä: kansalaiset”. Hän ajattelee, että demokratia ei voi toteutua, ellei Venäjällä onnistuta selvittämään menneisyyttä ja tunnustamaan syyllisyyttä hirmutekoihin.
Siksi minäkin luen satuttavaa kirjallisuutta. Selvitän ajatuksiani ja tunteitani. Haluan tietää, millaisessa maailmassa elän, vaikka se olisi kuinka kauhea.
Eikä Šiškin jätä lukijaa avuttomana pimeään. Hän kirjoittaa, että on yksi syy sille, miksi Venäjällä demokratia voi toteutua: ”mikään muu ei ole mahdollista.”
Rakastamani kirjailija Hélène Cixous kirjoittaa, että meidän olisi luettava kirjoja jotka haavoittavat meitä. Ne kirjat antavat meille iloa, hän perustelee. Haluan lisätä, että ne myös osoittavat meille omat heikkoutemme.
Šiškin opettaa tärkeän moraalisen läksyn länsimaisille demokratioille, jotka voisivat auttaa venäläisiä yhteiskunnallisessa muutoksessa: Venäjältä virtaava raha on rikollista ja sen vastaanottaminen on lopetettava.
Susanna Hast
Kirjoittaja on kirjailija ja tutkija, jolta alkavat sanat ehtyä sotaisan ajattelutavan voimistumisen todistajana.
5.12. kello 9:14 korjattu vuosiluku, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, ei 2021.
