Suomen ja Saksan aseveljeys toisessa maailmansodassa on hyvin tiedossa. Huonommin tunnettu fakta on se, että Suomi osallistui holokaustiin palauttamalla Saksalle kahdeksan juutalaista pakolaista sekä joukon sotavankeja.
Ilman suomalaisia ihmisoikeustaistelijoita palautuksia olisi luultavasti ollut enemmänkin. Klaus Härön ohjaama draamaelokuva Ei koskaan yksin kertoo Abraham Stilleristä, joka palkkasi pakolaisia vaatekauppaansa 1930-luvun Helsingissä ja puolusti heitä viranomaisille.
Stilleriä näyttelee Ville Virtanen. Hän arvioi, että kyseessä on Härön ensimmäinen poliittinen elokuva. Teemat liittyvät suoraan tähän päivään: Ukrainan sotaan, Gazan kriisiin ja pakolaiskeskusteluun.
– Elokuva asettuu rauhan puolelle, ja se on äärimmäisen tärkeää näinä aikoina, Virtanen sanoo.
Humaania ja tunteikasta elokuvaa
Ajatus Ei koskaan yksin -elokuvasta syntyi melkein 20 vuotta sitten. Häröllä ja tuottaja Ilkka Matilalla oli sattumalta mielessä sama aihe. Härölle oli valjennut nuoremmalla iällä, että natsi-Saksaan luovutettiin toisessa maailmansodassa joukko siviilejä, joiden joukossa oli nainen sekä kaksi lasta.
– Täysin käsittämättömästä syystä. En näiden vuosien aikana ole löytänyt muuta syytä kuin sen, että joku halusi sulan hattuunsa ja olla hyvää pataa saksalaisten, eli oletettujen voittajien kanssa, Härö sanoo.
Ajatus siitä, että Suomi oli näin suoraan mukana holokaustissa, jäi häiritsemään.
Projekti eteni hiljalleen muiden lomassa. Härö ohjasi elokuvia suomeksi, ruotsiksi sekä viroksi ja nousi yhdeksi 2000-luvun rakastetuimmista elokuvantekijöistämme.
”Suomen ainoa auteur, joka tekee mainstream-leffaa”, kiteyttää Ville Virtanen. Eli suomeksi: taide-elokuvantekijä, joka tavoittaa myös isot yleisöt. Rakkaani merikapteeni (2022) sai teattereissa yli 100 000, Äideistä parhain (2005) yli 200 000 katsojaa.
Härö on hyppinyt elokuvissaan lajityypistä toiseen, mutta punaisina lankoina ovat kulkeneet humaanius ja tunteikkuus. Helsingin Sanomien lukijat äänestivät hiljan Postia pappi Jaakobille (2009) -elokuvan 2000-luvun koskettavimmaksi suomalaiselokuvaksi.
Usein Härön päähenkilöt painivat vihamielisen systeemin ikeessä. Uudessa ihmisessä (2007) hän käsitteli Ruotsin valtion pakkosterilointeja, Miekkailija (2015) kertoi KGB:tä pakoilleesta viulistista.
Ei koskaan yksin asettuu osaksi samaa jatkumoa. Kirjoitusvaiheessa Härö alkoi ymmärtää tekevänsä poliittista elokuvaa. Sellaista, joka kertoo myös tästä päivästä.
– Kerta toisensa jälkeen minä tai [tuottaja Ilkka Matila] avattiin lehti, ja siellä käytettiin ihmisistä ihan samoja lauseita kuin 1930-luvulla, puhuttiin esimerkiksi ihmismassoista.
”Miesnero kuoli metoohon”
Rony Smolarin Setä Stiller -kirjaan (2003) perustuva Ei koskaan yksin tehtiin yli neljän miljoonan euron budjetilla. Summa on Suomessa iso, Euroopassa mitätön.
– Kyllä se haastavaa on tehdä epookkia suomalaisella budjetilla. Jos en olisi harjoitellut parilla elokuvalla, ei oltaisi tätäkään tehty, Härö myöntää.
Harjoitus näkyy siinä miten hyvin rajoitteet on selätetty. 1930-luvun Bulevardista näytetään juuri sen verran, että se tuntuu oikealta. Muut ulkokohtaukset sijoittuvat etupäässä hämärille kujille tai Lapin erämaahan. Paljon ollaan tarkkaan lavastetuissa sisätiloissa.
Näyttelijöille kuvaukset tuntuivat luksukselta. Ensimmäistä kertaa Härön kanssa työskennellyt Kari Hietalahti sanoo, että nykypäivänä on ”hyvin harvinaista” päästä sellaiseen maailmaan, joka kuvauksissa odotti.
Hän viittaa puitteisiin, mutta myös Häröön.
– Hän on erittäin hyvä henkilöohjaaja. Hyvin lempeästi tulee sanomaan, että mitä jos tekisit näin. Toiset sanoisivat tosi julmastikin.
Hietalahti näyttelee elokuvassa valtiollisen poliisin päällikköä Arno Anthonia, joka masinoi juutalaisten pakkopalautuksia turvatakseen oman tulevaisuutensa.
Näyttelijä sanoo, että Anthonin kaltaisia ihmisiä on Suomen politiikassa edelleen:
Ei koskaan yksin on rauhan elokuva, ja rauhan voi tavoittaa vain dialogilla, Ville Virtanen sanoo. Keskusteluun ja yhteistyöhön panostettiin myös kuvauksissa.
Virtanen jakaa ohjaajat kieslowskeihin ja kubrickeihin. Krzysztof Kieślowski uskoi dialogiin ja määritteli ohjaajan ”kaikkien palvelijaksi”. Stanley Kubrick taas kiusasi näyttelijöitään jopa sadistin keinoin.
Härö on Kieslowski, Virtanen sanoo, ja hyvä niin. Kuvauksissa kaikki tulivat nähdyiksi ja kuulluiksi.
Virtanen on aiemmin kritisoinut julmasti ohjaavia miesneroja, joiden mielestä taide pyhittää keinot, ja kieltäytynyt työskentelemästä sellaisten kanssa.
– Toivon, että ”miesnero” kuoli metoohon.
Rakkaudelle ei ole sijaa
Ei koskaan yksin -elokuvan kuvausten aikaan terroristijärjestö Hamas hyökkäsi Israeliin. Isku käynnisti uuden konfliktin, jossa on kuollut yli 46 000 palestiinalaista ja yli tuhat israelilaista. YK:n erityiskomitean mukaan Israel syyllistyy kansanmurhaan. Samalla juutalaisviha on lisääntynyt vauhdilla.
Tilanne puhututti kuvauksissa, sillä työryhmän itävaltalaisjäsenillä oli perhettä Jerusalemissa. Ville Virtanen korostaa, että konfliktin molempien puolien mielipiteissä on vaikka kuinka paljon ”biodiversiteettiä”. Sitä on polarisoituneessa maailmassa välillä vaikeaa muistaa.
Kriisejä ja kahtiajakoa on vähän kaikkialla. Historia vaikuttaa toistavan itseään, ja systeemitason muutos tuntuu helposti mahdottomalta.
Kari Hietalahti ei usko, että ihmiskunta on oppinut toisen maailmansodan hirveyksistä mitään. Haastattelua edeltävinä päivinä on Suomessa puhuttu Lucia-neitoon kohdistuneesta rasismista.
– Sotia on käynnissä joka paikassa, etnisiä puhdistuksia sun muita. Rakkaudelle ei ole hirveästi sijaa. Synkkiä uutisia toisensa perään. Luonto kostaa ihmiselle.
Ville Virtanen arvioi ihmiskunnan kehittyvän ”yhden askeleen eteenpäin ja kuusi taakse”.
– Ajat, joita me eletään, muistuttaa hälyttävän paljon vuotta 1938, ennen sotia. Näinä aikoina jokaisen pitää tehdä omalta kohdaltaan selväksi mille puolelle historiaa asettuu.
Toivoa on silti oltava.
Virtanen on päättänyt uskoa, että yksittäisen ihmisen teoilla on merkitystä. Optimismi on valinta, hän sanoo.
– Me tarvittaisiin nimenomaan ihminen, jolla ei ole omaa valta-agendaa vaan joka toisi ihmiset yhteen. Tyyliin Gandhi, Martin Luther King tai Nelson Mandela. Saataisiin tämä polarisaatio lopetettua.
Klaus Härö muistuttaa, että muutos voi lähteä ihmisistä. Kuten Abraham Stilleristä, joka ravasi ministeri Väinö Tannerin (Hannu-Pekka Björkman) pakeilla ja haastoi Arno Anthonia oman henkensä uhalla.
– Meidän on päästävä niiden yksittäisten ihmisten luokse, jotka päätöksiä tekevät. Joskus mieli muuttuu. Joskus suunta muuttuu.
