Se tapahtui aina samassa paikassa.
Joensuussa kasvanut Esa-Matti Smolander oli kova pelaamaan futista. Siinä sai purkaa voimia niin paljon kuin kehtasi, ja raju juokseminen sopi hänelle. Jalkapallosta oli tullut pojalle eräänlainen huume.
Mielihyvän tunne muuttui tuskaksi, kun harjoituksissa kattoon ampaisseet adrenaliini- ja endorfiinitasot laskivat kesken kotimatkan. Pojan olo romahti joka kerta Pielisjoen ylittävällä sillalla kuin veitsellä leikaten.
– Ahdistus losahti aina takaisin samassa kohtaa sillan keskivaiheilla.
Smolander oli kahdeksanvuotias, kun tämän isä kuoli yllättäen. Jalkapallo oli ollut isän ja pojan yhteinen juttu, ja isä alkoi viedä poikaa autolla futistreeneihin, kun tämä oli 4–5-vuotias. Poika tykästyi lajiin, ja se tuntui hänestä heti omalta.
Isä fanitti englantilaista Leeds United -joukkuetta, ja poika perässä.
– Ne oli ne meidän vuodet, kun ehdin olla isän kanssa yhdessä. Jalkapallo on yksi niistä isoista lahjoista, joita sain isältä, ja se on yhä rakas asia. Olen kokenut, että isä oli hirmu hyvä mies.
Nyt melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin Smolander on nosteessa oleva teatteriohjaaja. Hän on ohjannut Q-teatterille Fjodor Dostojevskin romaaniin perustuvan näytelmän Rikos ja rangaistus. Se pyörii parhaillaan täysille katsomoille Helsingissä.
Isän kuolema on seurannut ohjaajaa lapsuudesta asti.
Isä ei tullutkaan kotiin
Tuleva teatterin tekijä kasvoi keskiluokkaisessa perheessä. Äiti oli sairaanhoitajana neuvolassa ja psykiatri-isä toimi ylilääkärinä Pohjois-Karjalan sairaanhoitopiirissä.
Oli loppukesä, koulut olivat juuri alkaneet, ja Smolanderin isä lähti työporukalla pelaamaan pesäpalloa. Ennen sitä poika oli esittelyt tälle koulusta vasta saatuja oppikirjoja.
– Se oli viimeinen kerta kun näin isän.
Tämä kuoli kesken pesäpallo-ottelun sairaskohtaukseen.
Tieto kuolemasta tuli äidille puhelimitse, ja toisen luokan juuri aloittanut poika aisti, että jotain hirveää oli tapahtunut. Smolanderilla on kaksi pikkusiskoa.
Yö oli sininen ja taivaalla tähtiä, kun Smolander lähti perheen ystävien mukaan hakemaan isän autoa pesäpallokentän laidalta. Hän muistaa kuoleman jälkeiset tapahtumat kuvina ja väreinä. Lämpimänä valona. Kuolemaa oli pitkään mahdotonta ymmärtää.
– Muistan, miten katsoin ikkunasta ja odotin, että isä tulee kotiin, vaikka hän ei tietenkään tullut.
Poika ajautui riitoihin
Isän kuolema jätti jälkensä alakoulua käyvään poikaan. Smolander oli valmis mihin tahansa suojellakseen isän muistoa. Kaipaus oli suurta. Hän takertui jalkapalloon, jota myös isä oli rakastanut.
Ehkä isä pelasi mukana, kun Smolander oli kentällä. Suhde aikuisiin miehiin muuttui ongelmalliseksi, ja jos Smolander ei tuntenut heitä isän kuolemaa edeltävältä ajalta, hän näytti inhonsa näitä kohtaan. Jokainen heistä uhkasi kuolleen isän muistoa.
– Minusta tuntui äärettömän vastenmieliseltä olla edes samassa rakennuksessa heidän kanssaan.
Ympärillä olevat aikuiset yrittivät auttaa. Tukahdetut tunteet patoutuivat pojan sisällä.
– Ajatukseni olivat synkkiä ja vihaisia. Olin todella tyly, jos joku ehdotti, että mennään vaikka yhdessä katsomaan peliä.
Smolander ajautui vaikeuksiin auktoriteettien kanssa, ja häntä oli helppo härnätä koulussa solvaamalla tämän isää. Silloin pojalla ”napsahti päässä”.
– Se laukaisi aivan hirveän raivon. Ajauduin koulussa tappeluihin ja kaikenlaisiin ongelmiin.
Koulunkäynti ei kiinnostanut, ja Smolander ajautui väärään seuraan.
– Alkoholi oli iso osa monen meistä elämää jo yläasteelle mentäessä.
Yllytyshulluna Smolander ajautui tämän tästä vaikeuksiin. Hän oli toiminnan mies ja aina vauhdissa mukana. Smolander kokee olevansa erityisen herkkä erilaisille addiktioille. Voimakas ulkopuolisuuden tunne johdatti hänet samankaltaisten pariin.
Ulospäin näytti siltä, että kaikilla muilla oli sekä isä että äiti. Kotona Smolander ajautui riitoihin yksinhuoltajaäidin kanssa.
– Äiti on todella voimakastahtoinen ihminen. Tappelimme ihan helvetisti kaiken aikaa. Hän ei koskaan luovuttanut suhteeni, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen.
Kaikesta oireilusta huolimatta koulu sujui yläasteella ”verrattain helposti”, ja Smolander pääsi lukioon. Siellä tapahtui ihme, ja se muutti koko nuoren miehen elämän.
Teatteri pelasti tuholta
Smolander aloitti opinnot Niinivaaran lukiossa Joensuussa. Nyt jo lakkautetun lukion opetus painottui taideaineisiin. Lukion draama- ja äidinkielenopettaja näki Smolanderissa jotain, mitä muut eivät ehkä olleet huomanneet. Nuoren miehen tekstit puhuttelivat häntä.
Opettaja pyysi Smolanderia mukaan lukioteatteriin, mutta nuori mies torjui ajatuksen.
– Olin, että ei kiinnosta yhtään. Se on hirveää paskaa. En varmaan tule.
Opettaja ei antanut periksi. Hän lähestyi Smolanderia uudelleen, ja lukion viimeisellä luokalla tämä antoi periksi. Valmistuminen näytti muutenkin pitkittyvän, ja Smolanderilla oli ”kaikki kurssit roikkumassa”.
Nuori mies lupasi mennä yksiin treeneihin varmana siitä, ettei teatteri todellakaan ole hänen juttunsa. Opettaja teetti harjoituksissa oppilailla kohtauksia näiden omista lähtökohdista. Smolander oli kuin puulla päähän lyöty.
– Se oli aivan käsittämättömän hieno kokemus. Itsellä varmasti nousi esille asiat, joita en ollut pystynyt ennen käsittelemään. Esimerkiksi kuolemaan liittyvät kysymykset ja suru. Olin että mitä helvettiä tämä on?
Hän päätti mennä myös seuraaviin harjoituksiin. Ennen teatterikokemusta Smolander lintsaili tunneilta minkä ehti ja ”oli kaikkialla muualla paitsi koulussa”, mutta nyt asioiden tärkeysjärjestys muuttui kuin iskusta.
– Ihmiset ihmettelivät, että mitä minulle on tapahtunut. Saarnasin muille, etteivät he voi tulla harjoituksiin myöhässä. Se on epäkunnioittavaa.
Taiteen tekemisestä inspiroituneena Smolander suoritti kurssit pois ja valmistui lukiosta vielä samana keväänä.
– En tiedä, olisinko elossa enää ollenkaan, jos olisin jatkanut vanhaa polkua. Taide pelasti minut.
Kaikki katoaa
Teatterista elämäntehtävänsä löytänyt Smolander, 36, on työskennellyt neljä viime vuotta lahtelaisen Teatteri Jukon taiteellisena johtajana. Ohjaajaksi hän valmistui Taideyliopiston teatterikorkeakoulusta.
Jukolla on erityinen paikka suomalaisessa teatterikentässä. Taiteellisesti kunnianhimoinen pikkuteatteri on toiminut ponnahduslautana tulevaisuuden tekijöille. Työssään Smolander palaa yhä uudelleen kuoleman äärelle.
Se on läsnä myös näytelmässä Rikos ja rangaistus, jonka Smolander ohjasi Q-teatterille.
– Olen käsitellyt kuolemaa töissäni varmasti koko ajan. On hyvä, että juuri teatteri valikoitui omaksi tavakseni tehdä taidetta, vaikka se tapahtui sattumanvaraisesti.
Teatterissa kuolema liittyy jo näyttämöön. Kaikki on ohi, kun esitys päättyy. Siitä ei jää mitään jäljelle toisin kuin vaikka kirjallisuudessa, elokuvassa tai kuvataiteessa.
– Se on hirvittävän kaunista. Teemme yhdessä todella paljon töitä, ja sitten kaikki katoaa.
Smolander kokee olevansa teatterissa kaiken aikaa elämän rajallisuuden äärellä.
– Sitä ajattelee, että mitä järkeä tässä on, mutta myös elämä on sellaista. Siitä tulee itse asiassa hyvä ja rauhallinen fiilis.
Smolanderista tuli vastikään pienen pojan isä. Hän puhuu lapsestaan ”pikku lintuna” ja ”sirpukkana”. Vauvan syntyminen oli voimakas kokemus.
– Se oli kyllä hieno hetki, ja samalla sitä tajuaa, miten omassa elämässä on ollut hirmu paljon sitä, että ihmiset kuolevat ja aina on hautajaisia. Kaikki päättyy ja kaikki lähtevät.
Smolander palaa siihen, miten kuolema on niin voimakas ja iso asia ihmisen elämässä. Hän oli mukana synnytyksessä.
– Sitten kun on vastasyntyneen kanssa, tajuaa, ettei kuolemalla ole siinä mitään mahdollisuutta.
Lue edellinen Kulttuurivieras: Anna-Leena Härkönen kyllästyi cancel-kulttuuriin: ”En suostu enää pelkäämään asioiden sanomista”
