Iso suomenhevosori korskuu, kun Allan Valentin, 77, avaa tallin oven. Hämärään tulvii pistävän kevätauringon valoa.
Talli on tontilla, jonka Valentinit ostivat 1960-luvulla. Aivan kotitalon vieressä. Pian on jokapäiväisen ajoreissun aika.
Sitä ennen juodaan kahvit. Se kuuluu talon tapoihin.
Mies puhelee hyväntuulisesti ja alkaa laskea kahvinporoja lusikalla suodatinpussiin.
Allan Valentin on yksi Mikkelin alueen vanhimmista romaneista – jos ei jopa vanhin. Isänsä jalanjäljissä hänestä on kasvanut yhteisönsä auktoriteetti.
Viime vuosina Suomen romaneja ovat järkyttäneet useat väkivallanteot. Veritekojen juurisyitä on haettu huumeista ja koko yhteiskunnan murroksesta. Myös romaniyhteisö on kokenut ison muutoksen: romanit ovat ottaneet kantaa, että vähemmistön sosiaalinen kontrolli on löystynyt.
Yhteisössä ei ole enää samanlaisia vahvoja auktoriteetteja kuten ennen.
Suomen Romanifoorumin Mahdollisuus osallisuuteen -hankkeessa työskentelevän Kyösti Florinin mukaan vanhojen auktoriteettien tilalle nousee harvemmin enää uusia.
– Se synnyttää arvotyhjiön, Florin sanoo.
Perhe on perinteisesti ollut romanikulttuurin ydin, josta arvot kumpuavat.
Aiemmin vanhempia ja heidän mielipiteitään kunnioitettiin. Heidän sanallaan oli painoarvo kaikissa yksilön päätöksissä.
Florin kertoo, että nuorten ongelmiin ehdittiin puuttua jo varhaisessa vaiheessa, kun vanhempien tukena olivat myös yhteisön arvojohtajat eli vanhemmat ihmiset.
Allan Valentinin isä, Valte Valentin, oli aikansa arvostettu mies, jolle poliisi tiesi soittaa, kun romaniyhteisöä koskevia ristiriitoja piti ratkaista.
Allan Valentin kertoo videolla, millainen romaniyhteisön auktoriteetti hänen isänsä oli:
Allan Valentinin isä työskenteli sotien jälkeen hevoskauppiaana.
– Talvi oli metsätyöläisille hankeaikaa. Moni sanoi, että hommaa sitten syksyllä minulle hevonen. Niille miehille isävainaa hommasi hevosia ja kierteli markkinoilla. Hänellä oli tietty asiakaspiiri, Valentin kertoo.
Nuori Allan kulki isän mukana markkinamatkoilla. Isä osasi olla lapsilleen vaativa – hankalakin, jos sille päälle sattui.
Valentinin perheen olohuoneen seinällä on kuva Allanin Valte-isästä ja Elli-äidistä. Perheeseen syntyi kymmenen lasta. Samassa talossa asui lasten mummo.
Allan tapasi vaimonsa Sallin vuonna 1965 markkinamatkalla ja houkutteli hänet muuttamaan Etelä-Savoon Mikkeliin.
Hevosmiestaidot kulkivat verenperintönä Allanille. Kun hän pääsi kansakoulusta, hän alkoi tehdä tietöitä hevosella. Lisäksi hän ohjasti ravikilpailuissa ja oppi kengityssepän työn.
Taito kulki isältä pojalle.
Allan Valentin näki jo nuorena, että isällä oli poikkeuksellisen laaja tuttavapiiri. Hyvien suhteiden vuoksi häneltä tultiin kysymään ratkaisuja monenlaisiin yhteisön ongelmiin.
– Jos jonkun lapset olivat hunningolla, hän meni sanomaan vanhemmille, että pidäpäs vähän jöötä.
Isä oli myös lasten vanhempien tukena, eikä ainoastaan jyrähtänyt komentoja.
Erimielisyyksiä syntyi myös romanien ja valtaväestön välillä. Isällä oli yhteys molempiin, joten hän toimi linkkinä niiden välillä.
– Niin valtaväestö kuin romanit luottivat isään, Allan Valentin sanoo.
Keittiön seinällä on Allan Valentinille myönnetty tunnustus. Hän toimi nuoruusvuotensa kengitysseppänä, mutta sen jälkeen työskenteli läheisen koulukodin valvojana.
Luottamus on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Allanillekin on ollut tärkeää vaalia laajaa tuttavapiiriään. Yhteiskunta ympärillä sen sijaan on muuttunut täysin.
Ennen yhteisö oli romaneille tärkeä, mutta Valentinin mukaan nyt kaikki ovat omissa oloissaan. Sama on tapahtunut valtaväestölle jo aiemmin.
Päihteiden käytön lisääntyminen vie Valentinin mielestä nuoret hunningolle.
Auktoriteetin puhelin pirahtaa enää harvoin. Silloin asia koskee yhä useammin huumeita.
”Jos joku nuori lähtee päihteiden käyttöön, siinä kyllä otetaan sukulaiseen, sisareen tai veljeen yhteyttä. Asiaa pyritään parantamaan sitä kautta.”
Yksi romanikulttuuriin kuuluvista tavoista on muuttoluvan kysyminen. Toiselle paikkakunnalle muuttoa suunnitteleva kysyy lupaa romaneilta, jotka ovat asuneet siellä pitkään. Se oli kohtelias tapa ja osoitus siitä, että kysyjä haluaa toimia yhteistyössä muiden romanien kanssa.
– Perhe, jolla on hyvin synkkä tausta, voi näyttää huonoa esimerkkiä muille. Hyväkäytöksinen perhe voi asua missä vain. Luvan kysyminen on kohteliaisuuskysymys. Joka osaa kysyä, tietää jo kysyessään, että on lupa muuttaa.
Arvokasvatus, joka oli aiemmin luonnollisesti auktoriteettien ja suvun vanhimpien kontolla, on nykyisin romanijärjestöjen ja -yhdistysten työtä.
– Kun perheet ovat jääneet yksin, vanhemmuuden taitoihin liittyvälle koulutukselle on tilausta. Pääväestö on jo kokenut tämän muutoksen, Romanifoorumin Kyösti Florin sanoo.
Florin kertoo, että vanhemmat ja kunnioitusta nauttivat romanit loivat ennen omaa politiikkaansa, eli esimerkiksi hyvien suhteiden luomista pääväestön kanssa. Lisäksi he linjasivat nuorille, kuinka elää hyvää elämää.
Nyt sekin on yksittäisten vaikuttajien, järjestöjen ja paikallisten yhdistysten tehtävä.
– Olen iloinen, että romanit hakeutuvat esimerkiksi ehdokkaiksi vaaleihin, Florin sanoo.
Toimijoilta vaaditaan Florinin mielestä nyt samanlaista suhteiden ja luottamuksen luomista kuin aikansa arvojohtajilta.
– Yhdistysten rooli kasvaa, hän arvioi.
Käsillä on päivän paras hetki. Allan Valentin lähtee kohti tallia ja valmistelee Venlan Ässän kärryjen eteen.
Hevonen hörisee tyytyväisenä, kun Valentin harjaa sen kylkiä.
