Euphoria, Gossip Girl ja The Handmaid’s Tale käyttävät popmusiikkia taidokkaasti – Miksi Suomesta on vaikea keksiä vastaavia esimerkkejä?

Suomesta ei puutu pelkästään music supervisorit, vaan tietyllä tavalla koko toimiala, sanoo Muumilaakso-sarjan musiikeista vastaava Virpi Immonen.

Kun brittiläinen teinidraamasarja Skins (2007–2013) ilmestyi Netflixiin nähtäväksi, monet joutuivat pettymään huomatessaan, että sen musiikkia oli käpälöity. Sarjan alkuperäinen soundtrack oli sisältänyt vuosituhannen alun tuttuja artisteja kuten Bloc Partya, The Hivesia, Gossipia ja MGMT:tä. Iso osa kappaleista oli nyt korvattu geneerisellä taustamusiikilla.

Itse asiassa muutos jouduttiin tekemään jo vuosia aiemmin sarjan ensimmäisiin DVD-painoksiin. Syynä tähän olivat musiikin lisenssimaksut, jotka olisivat paisuneet kansainvälisen levityksen myötä liian isoiksi.

Monen mielestä sarja ei ollut enää entisellään, niin tärkeässä osassa musiikki oli.

Popmusiikin merkitys tv-sarjoissa ja elokuvissa on parhaimmillaan valtava, ja maailmalla tämä on ymmärretty pitkään. O.C., Mullan alla, Greyn anatomia ja Gossip Girl ovat tästä hyviä osoituksia, kuten myös tuoreemmat The Crown, Euphoria, Skam, The Handmaid's Tale, The Queen's Gambit, I May Destroy You ja Yellowjackets.

Kotimaisia sarjoja listalle on kuitenkin vaikeampi keksiä.

Anna Brotkin kirjoitti Ylelle vuonna 2016 music supervisoreista, ammattilaisista, joiden työnkuvaan kuuluu vastata sarjojen tai elokuvien musiikkivalinnoista ja hankkia niihin oikeudet. Suomessa ammatinkuvaa ei kuusi vuotta sitten ollut muutamaa tekijää lukuunottamatta oikeastaan olemassa.

Maailmalla music superivisor -ammattinimike on ollut käytössä pidemmän aikaa, ja heistä ollaan kiinnostuneita siinä missä ohjaajista ja näyttelijöistäkin. Popmusiikki tunnistetaan yhä enemmän vahvana välineenä, jolla kertoa tarinaa.

Suomalais-brittiläisen Muumilaakso-sarjan musiikeista vastaava Virpi Immonen sanoo, ettei todellakaan ole yhdentekevää, miten musiikkia yhdistetään kuvaan.

– Jos mietitään palkittuja ja menestyneitä sarjoja, niin niissä kaikissa on taustalla iso ja ammattitaitoinen musiikkitiimi, joka tietää mitä tekee.

Kuitenkin yhä edelleen music supervisorit ja popmusiikin hyödyntäminen kotimaisissa tuotannoissa on melko harvinaista (ammatille ei ole edes muotoutunut suomenkielistä nimeä). Tämän pitäisi alan ammattilaisten mukaan muuttua.

Ei vain taustamusiikkia

Brittiläisessä I May Destroy You -draamasarjassa – jonka soundtrackia The New York Times kutsui upeaksi – musiikki lisää persoonallisella tavalla tunnesyvyyttä tarinaan. Sarjassa käsitellään seksuaalisen väkivallan uhriksi joutumista nuoren, itsevarman ja huolettoman Arabellan näkökulmasta. Ääniraidalla kuullaan muun muassa FKA Twigsia, Daft Punkia, Nicky Minajia ja Rosalíaa.

HBO:n Euphoriassa musiikki on kuin yksi päähenkilöistä. Myrskyisää nuoruutta kuvaavan sarjan soundtrack on sekoitus eri aikakausilta ja tyyleiltä. Kappaleita kuullaan niin Beyoncélta, Arcade Firelta ja BTS:ltä kuin 70-luvun Donny Hathawaylta ja Harry Nilssoniltakin. Merkittävä osa sarjan kappaleista on laulaja-lauluntekijä-tuottaja Labrinthin tekemiä.

Euphoria sai vuonna 2020 kuusi Emmy-ehdokkuutta, joista yksi oli osoitettu sen music supervisoreille Jen Malonelle ja Adam Leberille.

Vaikka musiikin tärkein ja ilmeisin rooli on tunnelman luominen, sillä voi olla sarjoissa myös muita tehtäviä. Åbo Akademin musiikkitieteen tutkijatohtorin Anna-Elena Pääkkölän mukaan musiikilla voidaan luoda ajankuvaa tai korostaa tapahtumapaikkaan ja kulttuuriin liittyviä seikkoja. Näihin tarkoituksiin nimenomaan populaarimusiikki on hyvä väline.

Esimerkiksi alkuperäisen Gossip Girl -sarjan musiikissa suosittiin newyorkilaisia bändejä, koska niitä sarjan hahmot menisivät keikoille oikeasti katsomaan. Nyt katsottuna sarja on myös täydellinen aikamatka 2000-luvun lopun ja 2010-luvun alun popmusiikkiin. Skinsin alkuperäinen soundtrack toimii puolestaan brittiläisen 2000-luvun nuorisokulttuurin aikakapselina.

Popmusiikkia voi käyttää myös osana juonta ja dialogia tavalla, josta syntyy enemmän tai vähemmän musikaalimainen kohtaus.

Synkän ja dystooppisen The Handmaid's Talen henkilöhahmot tuntevat samat laulut kuin mekin. Kun raskaana olevan ystävänsä kuolemaa seuraavan Junen mielenterveys alkaa järkkyä, hän alkaa hyräillä Belinda Carlislen kasarihittiä Heaven Is a Place on Earth, jonka sanat sopivat pelottavan hyvin juoneen:

“When the night falls down / I wait for you, and you come around / And the world's alive / With the sound of kids on the street outside”.

The Handmaid’s Talessa soivien kappaleiden sanoituksissa on usein myös piilomerkityksiä. Pääkkölä mainitsee mielenosoituskohtauksen, jonka taustalla soi säveltäjä Philip Glassin remix Blondien Heart of Glassista.

– Siinä on Heart of Glass, Philip Glass ja sitten on ikkunalasien räjähtely, kun ammuskellaan ja lasinsirut lentelevät ihmisiä päin. Tulee sellainen kulttuurien kohtaus, kun popmusiikki, nykyklassinen musiikki ja dystopia yhdistyvät.

Musiikki mukaan alusta saakka

Vaikka teosta varten sävelletyllä musiikilla on lähes rajattomat mahdollisuudet, uudet sarjat ovat osoittaneet, että niin on myös jo olemassa olevalla musiikilla.

Music supervisorina ja managerina työskentelevän Virpi Immosen mielestä musiikki voi nostaa lopputuotteen jopa uudelle tasolle.

– Suomesta voi nostaa aika isosti esiin Aikuiset-sarjan, jossa on käytetty hyvin laajasti ja modernilla tavalla musiikkia. Sarjassa musiikilla on vahva dramaturginen rooli.

Draamakomediasarja Aikuiset kertoo parikymppisistä kalliolaisista. Sarjan luoja Anna Brotkin toimi myös sarjan music supervisorina. Hänelle oli tärkeää, että sarjan musiikki kuvaa hahmojen maailmaa. Musiikki budjetoitiin sarjaan jo heti tuotannon alussa.

– Osa Aikuisten kohtauksista on syntynyt jonkun tietyn biisin ympärille, ja monta dramaturgista tai vaikkapa tunnekuljetukseen liittyvää ongelmaa on ratkennut jo käsikirjoitusvaiheessa musiikin avulla, Brotkin sanoo.

Brotkinin mukaan musiikki on isossa osassa sarjan luonteen kannalta. Kappaleisiin oli varaa, koska sarja on geoblokattu näkymään pelkästään Suomessa. Kansainvälisiin oikeuksiin ei tekijöillä olisi ollut varaa.

Aikuiset on lajissaan yhä poikkeus. Vaikka sarjatuontantomäärät ovat kuudessa vuodessa kasvaneet Suomessa valtavasti, music supervisorien ammattikunta ei ole edelleenkään vakiinnuttanut paikkansa.

Brotkin sanoo, että musiikin lisensointiasioista ja music supervisoreista puhutaan alalla kollegoiden kesken entistä enemmän, mutta konkreettisesti tämä ei vielä juuri budjeteissa näy.

Musiikkia kuullaan suomalaisissa tuotannoissa paljonkin, mutta usein se on katalogimusiikkia tai teosta varten sävellettyä musiikkia. Popmusiikin käytön kohdalla kyse on ennen kaikkea kustannuksista, sillä sen lisensointi on kansainvälisesti kallista, hidasta ja ajoittain myös monimutkaista hommaa. Tuotantoihin harvoin palkataan ihmistä, joka olisi erikoistunut työhön.

– Meiltä ei puutu pelkästään music supervisorit, vaan tietyllä tavalla koko toimiala. Rinnalla pitäisi kulkea myös musiikkieditorit, musiikkikonsultit ja muita tällaisia nimikkeitä, joita esimerkiksi kansainvälisissä tuotannoissa aina on, Immonen sanoo.

Harvoin pelkkä kuva, ääni, leikkaus tai kameran liike pystyvät välittämään niin paljon tunnetta kuin musiikki pystyy. Silti musiikki on usein se, mistä säästetään. Valitettavan usein Suomessa musiikki myös otetaan mukaan tekemiseen vasta myöhäisessä vaiheessa.

Musiikkia kannattaa miettiä jo kun sarjan tai elokuvan maailmaa luodaan.

Anna Brotkin

Immonen toivoisi, että Suomessakin mentäisiin enemmän siihen suuntaan, että musiikki otettaisiin mukaan jo alusta saakka – niin käsikirjoituksessa kuin budjetoinnissa. Brotkinin mielestä music supervisoreiden käyttö voisi tuoda mukanaan myös isompia musiikkibudjetteja ja sitä kautta laadukkaampia sarjoja ja elokuvia.

– Musiikkia kannattaa miettiä jo kun sarjan tai elokuvan maailmaa luodaan, ei vasta siinä vaiheessa kun maailma on jo luotu. Kaikki hyötyvät kun tähän panostetaan, ja teoksista tulee omaäänisempiä, Brotkin sanoo.

Usein sarjojen vaikuttavimmat hetket kietoutuvat yhteen musiikin kanssa. Kuten esimerkiksi Skinsin ensimmäisen kauden päätösjakson ikimuistoisessa loppumontaasissa, jossa hahmot alkavat yllättäen laulaa musikaalinomaisesti omaa versiotaan Cat Stevensin kappaleesta Wild World.

Koskahan näemme kotimaisessa sarjassa jotain samanlaista?