Riku Rantalan kolumni: Olen perseelläni jo voittanut lotossa ja siitä kiitollinen hyvinvointivaltiolle

Ymmärrän punkkeja oireistaan syyttäviä, koska olen itsekin pelännyt kummallisia vaivoja ja googlettanut öisin oljenkorsia, kirjoittaa Riku Rantala.

Barry Marshallin löytö oli ollut maailman lääkäreille shokki. Useimmat eivät uskoneet tulosta, joka kumosi yleisesti hyväksytyt käsitykset taudista.

Mitähän Marshall sitten ajatteli sinä päivänä, kun hänet palkittiin lääketieteen Nobel-palkinnolla?

Vuosia aiemmin hänen johtamansa ryhmä oli siis löytänyt vatsahaavan ja mahakatarrin merkittävän aiheuttajan, helikobakteeritulehduksen. Leijonanosa lääkäreistä piti löytöä huuhaana.

Meille ei myönnettu apurahoja, artikkeleitamme ei julkaistu ja tieteellisissä tapaamisissa jouduimme aina kiistoihin

Barry Marshall

Mutta vertaisarvioitu lääketieteen prosessi eteni itse itseään korjaten. Hitaasti – kenties Marshallin (ja potilaiden) mielestä – mutta varmasti diagnostiikka muuttui. Tarinan päätepisteessä koko tiedemaailma tunnusti himoituimmalla palkinnolla, että konsensus oli ollut aluksi väärässä.

Olen tottunut ajattelemaan, että lähes kaikki koululääketieteen ulkopuolinen parantelu on puoskarointia ja huuhaata, mutta Marshallin tapaus ja omatkin potilaskokemukseni pistävät miettimään. Tietysti olen törkeän onnekas sen suhteen, että kokemukseni ovat lähempänä koomisia kuin traagisia.

Eksoottinen bakteeri kaivoi käytävän, josta seurasi jouluiselta kukka-asetelmalta kuulostava diagnoosi: anaalifisteli.

Kaikki alkoi siitä, kun haitarini marssihiertyi Madventures-reissulla Papua-Uuden-Guinean viidakossa. Eksoottinen bakteeri kaivoi käytävän, josta seurasi jouluiselta kukka-asetelmalta kuulostava diagnoosi: anaalifisteli. Kansankielellä kuvailtuna sain ylimääräisen peräaukon.

Seuraus: kahden vuoden aikana 13 leikkausta, 20 antibioottikuuria ja piinaava pelko siitä, että joudun käyttämään loppuelämäni ajan jonkinlaisia vaippoja. Ei siis liene mikään ihme, että päädyin yön kelmeinä tunteina googlailemaan ja etsimään mahdollisia oljenkorsia.

Kokeilin monenlaisia lisäravinteita, valkosipuliuutteita ja msm-jauheita. Nykyään ajattelen, että taisin saada niistä lähinnä ripulia, joka vain pahensi ongelmaa.

Löysin bangkokilaisesta huippusairaalasta (jonka nimi oli huvittavasti Bumrungrad) erään palkitun hanurikirurgin, joka oli kehittänyt uuden leikkausmenetelmän vaivaan. Lobbasin aihetta hoitaville lääkäreille, ja sain käsittääkseni kunnian olla ensimmäinen, johon menetelmää kokeiltiin Suomessa. Sekään ei auttanut.

Lopulta minut pelasti ihan perinteinen, mutta järeämpi leikkaus – jossa riskinä oli se, että ns. paskoisin housuihini lopun ikäni. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Mutta entä jos ei olisi ollut? En olisi koskaan luovuttanut. Olisin etsinyt ihan mitä tahansa hoitomuotoja, ja ehkä olisin jopa saattanut menettää uskoni viralliseen järjestelmään. Minun on siis todella helppo ymmärtää kaikkien niiden epätoivoa, jotka eivät tule terveeksi virallisilla, Käypä hoito -suositusten mukaisilla keinoilla.

Halusin kertoa tämä taustaksi, koska esitämme seuraavaksi Docventuresissa Joonas Berghällin vavisuttavan dokumentin Punkkisota. Dokkarissa itse pitkittyneeseen Lymen tautiin eli borrelioosiin sairastunut Joonas etsii hoitoa antibioottiryöpyillä ja vaarallisilta vaikuttavilla hoidoilla, joita Suomessa ei anneta.

Dokumentin yksi pääväittämä on, että jatkuvasti leviävien punkkien puremien aiheuttama krooninen borrelioosi on ihmiskuntaa uhkaava jättiepidemia, jota tiedeyhteisö ei vielä kunnolla tunnusta eikä maailman terveysjärjestö WHO tautiluokittele.

Aihe on kiistanalainen. Punkkisota sai rakkaassa naapurissamme Ruotsissa kylmääkin kyytiä:
Ruotsin kulttuuriministeriön alainen Myndigheten för press, radio och tv (MPRT) antoi siitä langettavan tuomion ja svedujen Yle eli SVT veti leffan pois omasta ohjelmakirjastostaan.

Docventures-lähetyksessä haluamme laajentaa kiistanalaiseen teemaan liittyviä näkökulmia. Teemme tiistai-iltaan kokonaisuuden, jossa Joonaksen ja muiden dokkarin vaikeassa tilanteessa olevien päähenkilöiden kärsimys ohjaisi meitä juupas-eipäs -keskustelun sijaan keskittymään vähän vähemmän seksikkääseen, mutta olennaiseen aiheeseen: potilaan kohtaamiseen.

Toivottavasti pääsemme puhumaan myös tautiluokituksista. Tautiluokitus (eli se, mitä yleisesti tunnustetaan sairaudeksi) määrittelee vahvasti sitä, kenen rahoilla sairautta hoidetaan – ja miten yhteiskunta hoitoon muutenkin panostaa.

Yliopistojen laboratorioiden sijaan terveyden markkinoita hallinnoidaan pörssiyhtiöiden hermokeskuksista: ne pursuavat uusia menetelmiä ja lääkkeitä, joiden luvataan tehoavan vaivaan kuin vaivaan. Valtiot sitten veronmaksajien rahoilla miettivät kuin lapset irtokarkkiostoksilla, mihin niistä on varaa.

Virallinen tautiluokittelu ja diagnostiikka ovat siis avainasemassa kun ratkaistaan, kuka saa ja kenelle annetaan. Joku voittaa lotossa, kun omat oireet ovat peräisin selkeästi diagnosoitavasta taudista, jonka hoito voi maksaa miljoonan per potilas. Toinen taas on onneton väliinputoaja kroonisilla oireillaan, jos niiden syytä ei lääketiede tunne ja diagnosoi oireyhtymää taudiksi.

Olen perseelläni jo voittanut lotossa ja siitä ikuisesti kiitollinen elämälle ja suomalaiselle hyvinvointivaltiolle.

Poikkeuksiakin on: esimerkiksi migreeni on tällainen virallisesti luokiteltu, mutta selittämättömästä syystä johtuva, hyvin vaihtelevien oireiden perusteella diagnosoitava neurologinen sairaus. Jos saisin valita – mitä kukaan meistä ei tietenkään saa –, sairastuisin kyllä mieluummin migreeniin tai persefistelin oireisiin kuin luokittelemattomien ja tuntemattomien tautien oireisiin. Olen perseelläni jo voittanut lotossa ja siitä ikuisesti kiitollinen elämälle ja suomalaiselle hyvinvointivaltiolle.

Mutta kun oireet jatkuvat, hoito ei tehoa ja keinot loppuvat kesken, on potilaan ja lääkärin kohtaaminen ydinkysymys. Kun oma leikkauskierteeni jatkui, aloin kaivata insinööritaidon sijaan lääkäreissä empatiaa ja kohtaamista. Se, että hoitava lääkäri jaksoi kuunnella vaivojani, hellitti ainakin yhden asteen verran ahdistustani. Ja kun maanittelin kirurgia kokeilemaan suomalaisille uutta tapaa leikata ja hän päätti kokeilla, tunsin, että minulla saattaa olla toivoa.

Kerran jouduin kuvausten takia julkisen sijaan turvautumaan yksityissairaalaan, jossa minut sattumalta leikkasi sama lääkäri kuin julkisella puolella. Nyt, toisin kuin aiemmin, sain hänen kännykkänumeronsa ja kuulevan korvansa. Lääkärin ajalla on siis yksinkertaisesti hintansa.

Mitä pitäisi tehdä, että lääkäreillä olisi sekä kykyjä että aikaa kohdata potilaansa?

Mitä pitäisi tehdä, että lääkäreillä olisi sekä kykyjä että aikaa kohdata potilaansa? Miten käsitellä se, että lääketieteen konsensus ei kykene tarjoamaan hoitoa monien yksilöiden tai joukkojen kokemiin oireisiin? Miten varmistaa, että asiallisesti uudella tiedolla vanhan haastavat saisivat nobelisti Barry Marshallia paremman kohtelun?

Eipä taida olla hopealuotia tähänkään, mutta mahtavaa päästä kuulemaan viisaita asiantuntijavieraitamme Docventuresin leffaklitsussa jälleen yhden illan ajan. Se nimittäin – rakkaat rupiniilot ja visvaliisat – kasvattaa tutkitusti empatiaa!

Tätä kaikkea ja vähemmän minun persettäni pohtii Docventuresin suora lähetys tiistaina 29.3. klo 21.00 Yle TV2:lla sekä Areenassa, asiantuntijavierainaan zoonoosivirologian professori Olli Vapalahti, lääketieteen filosofian ja etiikan professori Pekka Louhiala sekä syöpätautien dosentti ja psykoterapeutti Päivi Hietanen.

Sinä voit liittyä mukaan digitaaliselle leirinuotiolle tuttuun ja totuttuun tapaan osoitteessa chat.yle.fi/docventures, jossa paikalla leffan ohjaaja Joonas Berghäll sekä filosofian tohtori ja terveysteknologian tutkija Pauli Ohukainen, joka pyörittää somessa suosittua Tervettä skeptisyyttä -tiliä.
Artikkelia korjattu 29.3. klo 16.15.:
Alunperin mainittu "paikallinen julkisen sanan neuvosto" muutettu "Ruotsin kulttuuriministeriön alainen Myndigheten för press, radio och tv (MPRT)"

Punkkisota julkaistaan Yle Areenassa ti 29.3. klo 21.