Riku Rantala: Mun koti ei oo täällä – vai onko?

Tällaisina aikoina, kun sadat miljoonat ihmiset ovat ilman kotia, on tärkeää yhdessä miettiä, mitä koti tarkoittaa meille ja muille, kirjoittaa Riku Rantala kolumnissaan.

Olen matkalaukkulapsi. Tai oikeastaan olen pelkkä kevytversio sellaisesta. Hardcore-matkalaukkulapset ovat nimittäin kolmannen kulttuurin kasvatteja – siis henkilöitä, jotka ovat asuneet osan lapsuudestaan toisessa kulttuurissa tai maassa, mistä hänen vanhempansa ovat kotoisin.

Sanotaan, että matkalaukkulapset omaksuvat eri kulttuurien tapoja, mutta eivät koe kuuluvansa täysin mihinkään. He voivat olla esimerkiksi ulkomailla syntyneitä paluumuuttajia sukunsa kotimaassa, expat-elämässä olleiden perheiden lapsia, tai uussuomalaisia Suomessa.

Oma diaspora- eli muuttoarvontani menee kutakuinkin näin. Skappari-isäni työn vuoksi olen asunut lapsena Haminassa, Intiassa, Pakistanissa, Krunikassa ja Puistolassa. Lapsenmielisenä aikuisena taas olen matkannut Tunnan kanssa yli miljoona kilometriä ympäri maailmaa. Laskelmieni mukaan olen lähtenyt Suomesta yli sata kertaa ja palannut tasan yhtä monesti. Ja niin kauan kuin luvut ovat yhtäläiset, kotini on täällä. Vai onko?

Sen sijaan, että miettisin kotiani maahan muuttamisen kautta, voisin miettiä sitä maan muuttamisella. Mitä maata haluaisin rakentaa omalla, yhden ihmisolennon vaatimattomalla panoksellani?

Miksi Suomi on minun kotini – paitsi siksi, että sieltä lähden ja sinne aina palaan? Entä jos joutuisin lähtemään, mutta en pääsisikään palaamaan? Missä vaiheessa Suomi lakkaisi olemasta kotini? Ja miten jostain muusta paikasta tulisi sellainen?

Sellaisessa tilanteessa yksi ratkaisu voisi olla tämä: sen sijaan, että miettisin kotiani maahan muuttamisen kautta, voisin miettiä sitä maan muuttamisella. Mitä maata haluaisin rakentaa omalla, yhden ihmisolennon vaatimattomalla panoksellani?

Maailmassa on valtavan paljon maita, joiden kansantulosta suuren osan muodostavat ulkomailla asuvien syntyperäisten maan kansalaisten lähettämät varat. Ajatelkaa, melkein 300 miljoonaa ihmistä rakentaa entistä kotimaataan asumalla ja työskentelemällä itse toisessa maassa. Tunne kodista liittynee siis johonkin muuhun kuin vain fyysiseen sijaintiin ja siihen tottumiseen - sen pohjalla on oltava jotain syvempää.

Mistä maasta sitten haaveilisin? Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa? Tällaisesta siirtolaisuudesta meillä on omaa kokemusta paljonkin, vaikka asiaa ei paljon välttämättä tulla ajatelleeksi: melkein jokaisella suomalaisella on sukulainen, joka on lähtenyt 60-70 –luvuilla finnjäveliksi Ruotsiin – tai satakunta vuotta sitten Pohjois–Amerikkaan. Oma isoisoisänikin on kadonnut Pohjanmaalta Ameriikan raitille, ja muita sukulaisia on sekä Kanadassa että Australiassa.

Edelleen on tukholmalaisissa lähiöissä tai Suurten Järvien kainalossa ihmisiä, jotka kaipaavat kotiin. Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen…

Ajankohtaista tämä puolifilosofinen kotimaa-ajatteluni on ehkä juuri nyt Ukrainan sodan myötä. Venäjän hyökkäyssota on koskettanut suomalaisia enemmän kuin aiemmat lähiaikojen kriisit vaikkapa Lähi-Idässä tai Afrikassa. Meidän on ollut helppo samaistua Kouvolan näköisistä kaupungeista pommituksia pakenevien, meille tuttuihin toppatakkeihin pukeutuvien samannäköisten ihmisten kokemuksiin. Yhtäläisyyksiä ukrainalaisiin ei ole vaikea löytää, kun tuoreessa muistissamme on Mainilan laukausten käynnistämä Neuvostoliiton hyökkäyssota Suomeen.

Dystopioihin ja skenaarioihin tanakasti kallellaan olevana, hanakkana kertausharjoittelijana mietin yllättävän usein sitä, miten pystyisin hädän hetkellä omaa kotiani puolustamaan. Ja sitä, minne minun pienet lapseni pääsisivät turvaan, jos tilanteeni olisi sama kuin harkovalaisella perheenisällä, joka vasta hetki sitten roudasi lapsiaan futistreeneihin samalla tavalla kuin minäkin.

Sitäkin mietin, millaisessa tilanteessa olisin reservin kapteenina tarpeeton maani puolustamisessa. Pitäisikö minunkin jossain tilanteessa paeta henkeni edestä – esimerkiksi kärkkäät toimittajat ovat Ukrainan miehitetyillä alueilla uuden vallan ilmiselviä vihollisia.

Mihin se koti sitten syntyisi? Missä helvetissä olisi mahdollista elättää perheensä? Huolittaisiinko meitä? Olisinko uudessa paikassa yhtä tarpeellinen, kokisinko olemassaololleni tällaista merkitystä mitä koen Suomessa? Vai jäisinkö ainiaaksi kaipaamaan Suomea, haaveilemaan sinne muuttamisesta ja lähettäisin palkkani maahan jääneiden tueksi – aivan kuten moni tuntemani ihminen juuri tälläkin hetkellä tekee?

Mutta samaan aikaan kun ajatus kodin jättämisestä on minulle pelkkä kaukainen ajatusleikki, maailmalla on vajaa sata miljoonaa ihmistä, jotka ovat joutuneet pakenemaan kotoaan. Sadat miljoonat ihmiset ovat lisäksi joutuneet muista syistä lähtemään muualle. Tietyllä tapaa näin on ollut aina: ihminen on jatkuvassa liikkeessä ja jättää jälkiään häpeilemättä kaikkialle. Vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa kulttuurit sekoittuvat ja muuttuvat uusiksi. Diaspora eli hajaannus kuuluu siis lähtemättömästi ihmisyyteen.

Tällaisena aikana on tärkeää jäädä yhdessä hetkeksi mättäälle istumaan ja miettiä, mitä koti tarkoittaa meille ja muille.

Mutta se mitä toiselle ihmiselle tapahtuu nyt, voi aina tapahtua myös minulle. On ymmärrettävää, että sydän tarvitsee aikaa siihen mitä pää tietää jo: tällaisena aikana on tärkeää jäädä yhdessä hetkeksi mättäälle istumaan ja miettiä, mitä koti tarkoittaa meille ja muille.

Tähän aprikointiavuksi tarjoutuu loistava kotimainen dokkari, jonka Docventures esittää nyt. Suomeen Somalimaasta 1990-luvulla muuttaneen Mustafen isien ja äitien maalta löytyy kultaa, jota kiinalaiset kaivosyhtiöt haluavat alkaa kaivamaan – ja lunastaa maat pilkkahintaan. Mustafe päättää taistella vastaan. Suomeen hyvin kotoutuneesta pakolaislapsesta ja maahanmuuttajasta tuleekin oman kotimaansa maanmuuttaja.

Docventures ottaa Mustafen elämän esimerkiksi kotimaasta, ihmisen liikkeestä maailmassa ja tarjoaa myös katsauksen suomalaiseenkin yhteiskuntaan jäljen jättäneen alueen, Somalian ja Somalimaan tilanteesta. Tämä tietenkin tapahtuu kutsumalla itseään viisaammat keskustelijat jälkiliukkaille. Leffaa ennen ja jälkeen Docventures Talk Show’ssa espoolainen poliitikko Habiba Ali, turkulainen toimittaja Wali Hashi ja Somalimaahan perheensä kanssa muuttanut ex-vantaalainen isä Mustafe Hassan.

Docventures - Kultainen maa tiistaina 7.6. Klo 21.00 Yle TV1 -kanavalla sekä Yle Areenassa. Docventuresin chatissä - chat.yle.fi/docventures - on samaan aikaan tarjolla kovaa asiantuntijuutta suoraan kentältä, liity Suomi-Somalia seura ry’n Tuula Mohamudin, Suomen Somalia-verkoston Johanna Syrenin sekä Familia ry’n Mohamed Alin seuraan.