Sotaveteraaneille rahaa, maahanmuutto alas ja raiskaajilta kädet katki – dokumentti Tony Halmeesta on tarina mustavalkoisesta Suomesta
Vuonna 2010 menehtyneen nyrkkeilijä-poliitikon kovan kuoren ja väkivaltaisen uhoamisen taustalla oli ilman isää kasvanut koulukiusattu pieni poika. Se ei ollut ristiriitaista, ennemminkin johdonmukaista.
Docventures: Viikinki - perjantaina 13.1. klo 19 Yle Areenassa - katso ja osallistu!
Jos sä tartut mun hanuriin mä näppäilen sua
jätkät meikatut koitella ei saa mua
Jos sä tartut mun hanuriin et huomista nää
etsi muualta pyllyjen pyörittäjää!
Siinäpä laululyriikkaa, jonka äärelle en olisi ajatellut tieten tahtoen hakeutuvani enää vuonna 2023. Takavuosien showpainitähti Tony Halme karjuu hätistelyhuutojaan homoille luovasti uudelleensanoitetussa Kikka-coverissa vuoden 2001 Mestarit salilla -levyllään.
Kappaleen säkeet ovat syöksyneet yhtäkkiä mieleen muistin hämärimmiltä rajamailta. On ollut pakko tarkistaa, onko kyseinen sävelteos oikeasti olemassa.
Levyn ensimmäistä singleä Viikinki on vaikeampi unohtaa. Lohkaisu myi kultaa 1990-luvun lopussa ja nousi pikkupoikien hoilaamaksi huumoriralliksi koulun pihalla. Lasten maailmassa Halmeesta tuli Gladiaattorit-televisiosarjan ja hassun musiikin myötä erikoinen kultti-ilmiö. Jälkiviisaasti Viikinkiä voisi kutsua jopa meemiksi.
Vuonna 2010 menehtyneen nyrkkeilijän ja poliitikon persoona voi paljastaa yllättävänkin tarkasti, miten Suomi on vuosituhannen vaihteesta muuttunut.
Tuore dokumentti Halmeesta on palauttanut menneiden vuosikymmenten erikoishahmon taas hetkeksi julkisuuteen. Sen myötä olen ajautunut pitkästä aikaa Viikingin vanhojen mediaesiintymisten ja taiteellisten tuotosten äärelle.
Maastamme löytyy ehkä paremminkin vanhentuneita sävelteoksia kuin homojen hakkaamisella hekumoiva tanssi-iskelmä. Hyvin samalla nuotilla soivat myös kaikki Halmeen kirjat, poliittiset puheenvuorot ja haastattelut. Tunnelma käy ahtaaksi nopeasti.
Kenties Halmeen elämää ja tekoja hedelmällisempää olisikin pohtia, mitä hänen ympärillään on tapahtunut. Vuonna 2010 menehtyneen nyrkkeilijän ja poliitikon persoona voi paljastaa yllättävänkin tarkasti, miten Suomi on vuosituhannen vaihteesta muuttunut.
Mieleeni ei heti tullut suomalaista julkisuuden henkilöä, joka olisi ollut yhtä yksiselitteinen.
Viikinki-dokumentin ilmestymisen vanavedessä päädyin lukemaan tuoretta Tony Halmetta käsittelevää mediakirjoittelua. Yksi ilmaisu vaikutti hyppäävän toistuvasti silmille. Hyvin monen mielestä Halme oli ristiriitainen hahmo.
Jokin sanavalinnassa jäi mietityttämään. Mitä enemmän muistelin väkivallalla uhkaillutta ammattitaistelijaa ja perussuomalaisten ensimmäisestä jytkystä vastannutta poliitikkoa, sitä vähemmän ristiriitaiselta hän tuntui. Mieleeni ei heti tullut suomalaista julkisuuden henkilöä, joka olisi ollut yhtä yksiselitteinen.
Se, että kovan kuoren, väkivaltaisen uhoamisen ja halventavilla nimillä mässäilyn taustalta paljastui ilman isää kasvanut koulukiusattu pieni poika, ei ollut ristiriitaista, ennemminkin johdonmukaista.
Kun Halme julistautui huumevastaiseksi ja vaati rikollisille kovempia tuomioita, mutta samaan aikaan keräili itse tuomioita muun muassa pahoinpitelystä, rattijuopumuksesta ja ampuma-aserikoksista, ei sekään oikeastaan tuntunut ristiriitaiselta. Se oli vain lisää sitä samaa.
Samaa suoraviivaista samuutta Halme ajoi myös politiikassa. Sotaveteraaneille rahaa, maahanmuutto alas ja raiskaajilta täsmäväkivallalla kädet katki. Argumentin syvyyttä tärkeämpää oli se, että lyödään verbaalinen isku heti takaisin. Hieman Donald Trumpin tavoin Tony Halmeen ratkaisut kaikkiin ongelmiin löytyivät yksin Tony Halmeen päästä.
”Minä olen Bull, ja kaikki muut on shittiä”, kuten Viikinki-kappaleessa öristään.
Kirjoituksissaan Halme paisuttelee inhonsa ja epäluulonsa muun muassa ulkomaalaisia, rääpälemäisiä poliitikkoja, seksuaalivähemmistöjä ja nykytaidetta kohtaan niin maksimaalisiin mittasuhteisiin, että tekstiä voisi lukea paikoin jopa surrealistisena proosana, ellei tietäisi kirjoittajan olevan vakavissaan.
Mulle asiat on pohjimmiltaan mustia tai valkoisia.
Tony Halme
Sanotaan, että maailma muuttuu jatkuvasti mustavalkoisemmaksi. Poliittiset leirit eriytyvät, ja keskustelukulttuuri tukehtuu vastapuolten väliseen loanheittoon ja demonisointiin.
Tarkoitukseni ei ole typistää Tony Halmetta yksiulotteiseksi demoniksi. Olisi tympeää yrittää kasata edesmenneen julkisuuden hahmon yliampuvista näkemyksistä nyrkkeilysäkkiä, jota vihervasemmisto pääsisi terapiatarkoituksessa verbaalisesti mätkimään.
Kiinnostavampaa on, millaisena Tony Halme halusi itse esittää itsensä. Tony Halme halusi olla yksioikoinen. Hän halusi olla symboli, siis kuva, jonkin asian tiivistymä – tiiviimpi kuin kukaan muu.
Tässä hän kiistatta onnistuikin. Halmeen tapauksessa kuva todella kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Jo yksi valokuva hänestä taisteluasennossa paljastaa koko agendan. Kaikki hänen haastattelunsa, kirjoituksensa ja poliittiset avauksensa ovat lähinnä tuon asennon kuvailutulkkausta.
”Mulle asiat on pohjimmiltaan mustia tai valkoisia”, Halme itse summasi elämänkatsomuksensa kirjassaan Jumala armahtaa, minä en (1998). Juuri mustavalkoisuudellaan Halme teki kannattajiinsa vaikutuksen. Tietenkin hän jakoi mielipiteitä, kenties vahvemmin kuin kukaan aikansa poliitikko, mutta se on eri asia kuin ristiriitaisuus. Yksittäisen kansalaisen mielipiteet hänestä olivat ennemminkin selkeitä suuntaan tai toiseen.
Tony Halmeen julkista elämää voisikin tarkastella kertomuksena hyvin poikkeuksellisesta yksiselitteisyydestä.
Nähdäkseni Halme ei ole erityisen ristiriitainen siinäkään mielessä, että olisimme ymmärtäneet hänet väärin. Oli hänestä mitä mieltä tahansa, tuntuu, että harvan poliitikon visio maailmasta on ymmärretty yhtä laajalti oikein. Mitään ei jäänyt arvailujen varaan.
Kenties samasta syystä hänestä on haastava kirjoittaa. Väkivallalla uhkaileva maskuliinisuus, ”bingo-bango” ja ”mutakuono” -tason ilmauksilla mässäilevä avoin muukalaisviha (jota hän ei tosin itse suostunut vihaksi tunnustamaan), jäykkä patrioottisuus ja feministeihin, taiteilijoihin, poliitikkoihin sekä muihin ”kommunistipartapelleihin” purkautunut eliitin ja elämän monimutkaistajien vastustaminen muodostavat umpion, johon on vaikea tuoda uutta valotusta tai tulkintaa.
Ne ovat kuin nyrkkeilykehän neljä nurkkaa, joista pääsee vain takaisin kehän keskiöön.
Viime vuosina on keskusteltu paljon perussuomalaisten radikalisoitumisesta. Siitä asti, kun puolue vuonna 2017 jakautui soinilaisiin sinisiin ja halla-aholaisiin perussuomalaisiin, jälkimmäisten on nähty lipuneen entistä jyrkemmin maahanmuuttokriittiseen suuntaan.
Voi olla. Mutta katsokaapa silti Viikinki-dokumentti. Nykyhetken Suomeen on hankala edes kuvitella keskellä mediatilaa viihtyvää hahmoa, joka julistaisi sanomaansa yhtä avoimen röyhkeällä mentaliteetilla kuin Halme 2000-luvun alussa teki.
Jos joku Ano Turtiainen kehonrakentajan elämäntyylillään ja rajuilla jutuillaan Halmetta muistuttaakin, ei hänenkään juttujaan verkon erikoiskanaviin vihkiytymätön kovin usein kuule. Perussuomalaiset päätyivät lopulta erottamaan Turtiaisen puolueesta mm. rasististen somesisältöjen vuoksi.
Monia muita varsin häijyjä kommentteja (vaikkapa nyt turvapaikanhakijoista vieraslajeina) poliitikoilta on siedetty. Usein ne ovat tulleet melko hajanaisesti eri edustajilta tai pysytelleet vähintään strategisen hiuskarvan päässä suorasta törkeydestä.
Tony Halme suolsi sopimattomuuksia avoimesti ja sarjatulella. Jälkikäteen hänet voi nähdä jopa eräänlaisena alkuräjähdyksenä, tiheäksi pakkautuneena pisteenä, johon kaikki myöhemmät kiihotus- ja kunnianloukkauskohut olivat joskus aikojen alussa pakkautuneet.
Saattaa olla, ettei alkuräjähdyksen kirkkautta voi sellaisenaan toistaa. Halmeen puolue henkilöityy nykyään yhä vähemmän yhteen hahmoon. Myös populistien viestintä on kirkastumisen sijaan ennemminkin hämärtynyt. Jyrkän suoraviivaista ilmaisua suosivat ovat päätyneet kauemmas keskiöstä, yksityisiin kerhoihin, somekanaviin ja keskustelufoorumeille.
Jossain siellä elää oletettavasti myös poliitikko Tony Halmeen perintö.
Tony Halme vaakkui kuin ankka ja ui kuin ankka.
Jos Tony Halmetta pitäisi kuvata jonneille, hänen voisi sanoa olleen eräänlainen kävelevä Ylilauta ennen Ylilautaa. Löyhästä moderoinnista ja estottomasta kirjoittelusta tunnetulla keskustelufoorumilla pahimmatkaan tabut eivät ole olleet vieraita eikä mikään käsittelytapa liian alhainen.
Halme muuten kuoli vuonna 2010, ja Ylilauta perustettiin 2011. Lensiköhän viikingin sielulintu laudalle?
Vaikka rasismi, homofobia ja eliittiviha eivät ole ilmiöinä kadonneet mihinkään, vihapuhe pyritään siivoamaan valtamediasta tehokkaammin kuin ennen. Tony Halmeen kaltaista aitaamatonta rasismia olisi hankala kuvitella jopa hiljattain kuopatulle AlfaTV:lle, saati että sille varattaisiin suurilla kanavilla jatkuvasti puolituntisia Ruben Stillerin tai Timo Harakan kaltaisten toimittajien ohjelmissa.
Halmeen poliitikonuran aikana populismi-ilmiötä vielä ihmeteltiin uutuutena. Kukaan ei vielä aivan tiennyt, mitä väkivaltaiselle retoriikalle ja pilkkanimille pitäisi tehdä.
Media ja populismi päätyivät lopulta hyödyntämään toisiaan sangen mielenkiintoisella tavalla. Digitalisoitumisen haasteiden kanssa kamppailleet mediatalot saivat nikkaroitua provosoivien hahmojen ja letkautusten ympärille sisältöjä, jotka keräsivät paljon lukijoita ja katsojia. Samalla populistinen liike hyötyi julkisuudesta ja pääsi levittämään poliittisia näkemyksiään.
Ilmiö ja asenteet pääsivät avoimemmin pöydälle. Nykyään puhutaan enemmän koirapilleistä. Kun rasistiseen kiihotukseen ja nimittelyyn puututaan Halmeen aikakautta herkemmin, ääriliikkeiden on puhuttava yhä enemmän vihjaillen, taajuudella, jonka vain oma kannattajakunta kuulee ja ymmärtää.
Vastaavasti jos jotakuta erehtyy nimittämään rasistiksi – tai luoja tietää, jollakin vielä loukkaavammalla nimellä – voi saada osakseen uhkailua tai oikeuskanteita. On parempi sanoa, että jos se vaakkuu kuin ankka ja ui kuin ankka… Ja päättää lause kolmeen pisteeseen.
Tony Halme vaakkui kuin ankka ja ui kuin ankka. Tämän lisäksi hän oli tatuoinut ihoonsa tekstin, jossa luki kutakuinkin ankka. Hän viljeli loukkaavia solvauksia, ja toimittaja kuunteli vieressä huuli pyöreänä.
Se oli sellaista aikaa. Ja on varmasti osittain edelleen, vuoden 2018 EU-tutkimuksen mukaan koko Euroopan Unionin rasistisimmassa maassa. Jotain on kuitenkin tapahtunut keskustelukulttuurissa sitten Halmeen päivien. Sanat on valittava tarkemmin.
Kun tähtitieteilijä Esko Valtaoja erehtyi käyttämään televisiossa syksyllä 2021 kaksi kertaa n-sanaa, hän sai keskustelukumppaninsa syvän järkytyksen valtaan ja joutui mylläkän keskelle. Toimittaja Marja Sannikka kuunteli vieressä huuli yhtä pyöreänä kuin 2000-luvun alun kollegansa, mutta kansallisella tasolla rasismista ja kielen vallasta tuli puheenaihe. Jopa niin tehokkaasti, että lopulta Tony Halmeenkin suosikkeihin kuulunut n-sana trendasi Suomen Twitterissä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin?
Kun Tony Halmeen kaltainen henkilö on ristitty ensin ristiriitaiseksi, on suomalaisessa keskustelukulttuurissa seuraavaksi tapana todeta, että hahmossa on silti jotakin ”kiinnostavaa”. Ristiriitaisuudestaan huolimatta, ”tai ehkä juuri siksi”.
Sumealla logiikalla samaan kyseenalaisella tavalla kiinnostavien hahmojen kastiin voinee lukea vaikkapa valtakunnan tunnetuimman natsiokkultisti Pekka Siitoinin tai Lemminkäisen temppeliä Sipoosta etsineen mystikko Ior Bockin.
On tulkinnanvaraista, mitä kestävää he ovat omaperäisen elämäntarinansa lisäksi jälkeensä jättäneet. Median elinehtoihin kuuluu pörrätä näiden erikoisoperaattoreiden ympärillä silti, milloin tahallisen tai tahattoman huumoriarvon, milloin merkillisten juttujen tai hahmojen nauttiman kansansuosion vuoksi.
Samalla saattaa paljastua yksi käytännöllinen syy kutsua ihmistä ristiriitaiseksi. Ilmaisuun voi turvautua silloin, jos hahmoon ei oikeastaan osata muodostaa mielekästä suhdetta. Voi olla, että pyrkimyksenä on peittää jotakin muuta: kiusaantuneisuutta yhteisölle vieraiden arvojen edessä, kulttuurisen umpion aiheuttamaa tyhjyyden tunnetta tai arkuutta sanoa asioita suoraan.
Sanotaan siis ”ristiriitaista”, vaikka saatetaan ehkä ajatella koko ajan ankkaa.
Dokumentti Viikinki katsottavissa Yle Areenassa ma 9.1.
Docventures - Viikinki -keskustelu perjantaina 13.1. klo 19 Yle Areenassa. Katso ja osallistu Yle Chatin kautta.
Pe 13.1. Yle TV1 klo 21: Viikinki-dokumentti sekä tiivistelmä Yle Areenan keskustelusta.
