Kun isä katosi tanssikengät mukanaan ja osti Merenkurkun – kirjailija Satu Vasantola kuvaa kevään kirkkaudessa puhkeavaa maniaa ja tyttären matkaa isän ymmärtämiseen
Satu Vasantola tietää, millaista on jättää läheinen suljetulle osastolle pakkohoitoon. Vasantola toivoo, että omaisia kuultaisiin enemmän ja myös psykiatriaan luotaisiin selkeät hoitopolut, jotta apua saisi ajoissa.
”Se oli asia, jota harva hulluudessa ymmärsi, kaiken sisäinen loogisuus. Sairaalta ei kadonnut järki, vaan uni ja jaettu käsitys todellisuudesta.”
Näin kuvaa kirjailija, toimittaja Satu Vasantola elämää kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan isän kanssa romaanissaan Kun isä osti Merenkurkun.
– Kun keväällä valo voimistuu, mania alkaa pukata päälle. Isästä tulee aluksi tosi mukava, vauhdikas ja iloinen, mutta manian ensimerkeistä on usein vain muutama viikko psykoosiin, ja pahimmassa tapauksessa pakkohoitoon suljetulle osastolle.
Satu kysyi isältään, että mitäs sanoisit, jos kirjoittaisin kirjan, jossa sinun sairauttasi käsiteltäisiin etenkin läheisen näkökulmasta, että millaista se on ollut. Isän vastaus yllätti Sadun täysin.
– Se on ollut jo kauan minun suurin unelmani, isä sanoi. En ollut ollenkaan odottanut sellaista vastausta. Ei isä ole minulle koskaan mistään haaveistaan puhunut.
Niinpä Satu kirjoitti. Kirjan Eerik-isässä on Sadun oman isän piirteitä, sama sairaus, hurjat maniat, mutta kirjailijan vapauksia on toki tullut otettua.
– Haluan puhua siitä, millaista on omaisen elämä vainoharhaisen ihmisen vierellä ja miten vaikea on saada apua. Mutta kirjassa on kyse myös yleisemmästä kohtaamattomuudesta, siitä miten vieraaksi perheenjäsenkin voi jäädä.
Tuulisella sillalla
Kirjassa Eerik-isä katoaa mukanaan tanssikengät ja tytär lähtee hänen peräänsä. Jossakin vaiheessa päädytään yli kilometrin mittaiselle Raippaluodon sillalle. Oikeassa elämässä Merenkurkun saaristo ja sen hidas maannousu on puhutellut Satua voimakkaasti.
– Ajattelen niin, että maannousu on vertauskuva traumasta vapautumiselle. Minun kohdallani se on tarkoittanut isän sairauden varjostaman lapsuuden pelkojen ja hylkäämisen kokemusten purkamista.
Mutta miksi ihmeessä isä sen Merenkurkun halusi ostaa? Satu sanoo, että manian vallassa oleva isä haluaa jättää jäljen ja rakentaa uusia saaria, uuden New Yorkin kaltaisen kaupungin.
– No jaa, ehkä minä itse kuitenkin asuisin mieluummin siellä oikeassa New Yorkissa.
Isän askelten kaiku
Sadun lapsuudessa, 1970-luvulla, mielenterveysongelmista ei puhuttu ollenkaan samaan tapaan kuin nyt. Satu muistaa, että isä oli outo, arvaamaton ja herkkä suuttumaan, mutta lapsi oppi vaikenemaan, kun kukaan muukaan ei puhunut mitään.
– Aika nopeasti lapsi kasvattaa tuntosarvet. Tarkkailin isän mielialoja ja hänen liikkeitään, että miten kantapää iskee maahan ja miten ovi kolahtaa hänen jälkeensä. Silloin piti olla hiljaa tai lähteä ulos kavereiden kanssa.
Millaista sitten on elää salaisuuden kanssa? Satu sanoo, että lapselle se on osa arkea eikä lapsi muusta tiedä. Hävetti ja pelotti, jos isä ilmestyi raivoamaan leikkien keskelle.
– Mun suurin toiveeni lapsena oli, että vanhemmat eroasivat ja saisin asua äidin kanssa.
Lottovoitosta laman syövereihin
Satu oli juuri lähdössä bilettämään ylioppilasiltanaan, kun television äärestä kuului riemunkiljahdus. Oli tullut täysosuma lotossa.
– Ne olivat dramaattisia aikoja meidän perheessä. Lottovoiton turvin perheen yritystoiminta alkoi kukoistamaan, mutta sitten 1990-luvun alun lama romahdutti kaiken. Silloin isän sairaus paheni äkkirysäyksellä.
Satu kertoo, miten isä vaipui pitkään masennukseen ja sen jälkeen puhkesi raju, vainoharhainen mania.
– Loppujen lopuksi isä jouduttiin toimittamaan pakkohoitoon. Ei hän sinne vapaaehtoisesti suostunut. Siitä alkoi sitten myös minun pitkä tieni isän rinnalla.
”Tervettä Eerikiä en ole koskaan nähnyt.”Näin sanoo tytär romaanissa ja kyllä se on myös oma tuntemukseni, Satu arvelee.
– Se on sellainen aikuisuuden havainto. Luulen, että isä on ollut sairas koko sen ajan, kun olen ollut olemassa. Mulla on valokuvia sellaisesta nuoresta valoisasta ihmisestä, jota en ole koskaan saanut tavata. Se on aika surullista.
Suljetulla osastolla
Mitä sitten kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä pitää tietää, että ymmärtäisi sairastunutta?
Satu Vasantolan mielestä on tärkeätä tajuta se, että ihminen ei voi sairastumiselleen mitään. Hänelle ei kannata suuttua.
– Isällä on aika vaikea muoto tätä sairautta. Mania johtaa useimmiten nopeasti psykoosiin, hänestä tulee vainoharhainen ja hän kadottaa kosketuksen tähän maailmaan.
Niinpä psykiatrisen sairaalan suljettu osasto ja pakkohoito ovat tulleet Sadulle isän kautta tutuiksi ja joka kerta, kun sinne asti päädytään, niin tuntemukset ovat ristiriitaisia.
– Kun on vienyt omaisensa pakolla suljetulle osastolle, niin sitä joka kerta kyselee itseltään, että millä oikeudella minä toisen ihmisen toimitan lukkojen taakse. Toisaalta on suuri helpotus, kun ne ovet loksahtavat kiinni.
Suomen terveydenhuoltojärjestelmä saa Sadun usein tuntemaan voimattomuutta. Vaikka omaisilla saattaa olla vuosikymmenten kokemus ja näkemys vaikkapa manian ensimerkeistä, heidät voidaan sivuuttaa.
– Aluksi isä ei halunnut apua. Mutta nyt hän on jo pitkään itsekin tunnistanut alkavan manian merkit ja on halukas lähtemään omaisten kanssa lääkäriin. Siltikään emme ole aina saaneet apua ja se on kaikkein turhauttavinta.
Satu kertoo, että kun kohdalle on sattunut hyvä lääkäri, lääkitystä on saatu säädettyä ajoissa eikä ole tarvinnut päätyä osastohoitoon. Toki Satu uskoo, että lääkärit ja hoitajat yrittävät parhaansa, mutta harmittelee sitä, että psykiatriaan ei ole saatu aikaiseksi samanlaista selkeää hoitopolkua kuin vaikka syöpää sairastaville on luotu.
– Isän kaltaisten vaikeasti sairaiden laitoshoito kestää kahdesta kolmeen kuukautta ja se on kallista hoitoa. Oikealla lääkityksellä hän saisi olla kotonaan, elelisi rauhassa, ei riehuisi ja velkaantuisi.
Sadun missio on selvä: jos ette halua kuunnella omaisia, ajatelkaa sitten vaikka kaikkea sitä rahaa, joka säästyisi, kun avohoito toimisi.
Lupa puhua
Satu Vasantola on palkittu kirjailija ja toimittaja, joka sanoo, että haluaa antaa äänen äänettömille. Köyhyys ja hulluus, ne ovat kiusallisia puheenaiheita kahvipöydissä.
– Kyllä isä ja hänen kaltaisena iäkkäät kroonikot ovat niitä, jotka harvoin tulevat julkisuuteen. Sairaus jo itsessään aiheuttaa köyhyyttä, koska se vie työkyvyn – ja niin kuin ennen sanottiin, kyvyn tehdä työtä ja rakastaa.
Ärtymys, viha, pelko, suru ja rakkaus, siinä on tunteita, joista valita ja Satu sanoo kokeneensa niistä jokaisen.
– Kun mietin isää, niin tänä päivänä päällimmäisenä on haikea myötätunto. Että näin tämä elämä on mennyt. Jos saisin valita lapsuuteni uudestaan, niin ehkä mä en valitsisi sairasta isää. Mutta tunnistan ne lapsuuden jäljet itsessäni ja osaan olla niiden kanssa.
Iso lupa, näin Satu luonnehtii sitä hetkeä, kun isä antoi luvan puhua sairaudestaan. Se on ollut lupa mennä kohti entistä suurempaa avoimuutta ja tuonut elämään pelkkää hyvää.
Ja jos Satu nyt sattuisi palaamaan sinne Merenkurkkuun Raippaluodon sillalle, niin mitä hän sieltä korkeuksista nyt huutaisi tuuleen?
– Just tällä hetkellä mä huutaisin kevättä. Kevättä ja iloa.
Flinkkilä & Kellomäki Yle TV1 lauantaina 22.4. kello 17.10 ja sunnuntaina 23.4. kello 9.10 sekä Yle Areena. #flinkkiläkellomäki
