Essee: Maksoin 20 000 euroa, jotta minun ei tarvitsisi hävetä huonoa ihoani
Akneaan avoimesti somessa esittelevät ihmiset haastavat ulkonäköä koskevia asenteita. Röpelöihot esiin ja loppu ihohäpeälle, kirjoittaa aknea sairastanut toimittaja Hannamari Hoikkala esseessään.
Sulla oli aina silloin tosi paksu kerros meikkiä, muistatko sä? Sitä oli siis tosi paljon, ystäväni muisteli huvittuneena aikaa, jolloin olimme 16-17-vuotiaita.
Rakkaan ystäväni muistikuvissa pakkelikerros oli kai jokin hassuista oikuistani. Hän ei ollut ikinä tajunnut.
Meikkaamisen avulla selvisin arjesta, se oli suojakuori ja välttämättömyys. Jotta ilkesi ihmisten ilmoille, oli selvää, että kaltaisteni piti naamioitua.
Viime aikoina Instagram-näkymäni on täyttynyt aknesta.
Uutta on, etteivät kuvat ja videot tarjoa vinkkejä, joilla aknesta pääsee eroon. Akne ei ole ongelma, jota piilotellaan. Se on ominaisuus, jonka kanssa eletään.
Tunnisteet kuten #acnepositivity ja #skinneutrality tekevät näkyväksi ja normaaliksi sitä, miltä monen iho päivänvalossa näyttää: on finnejä, ihohuokosia, uurteita, ryppyjä, punoitusta.
Liikutun välillä niin voimakkaasti kuvavirtaa selatessani, että yllätyn itsekin. Vihdoinkin!
Mitä tarkemmin tilejä katson, sitä paremmin tajuan, miten suuresti ne eroavat perinteisestä mediasta, televisiosta, sarjoista, mainoksista, julkkiksista. Poliitikoistakin?
Mietin pääministeri Sanna Marinin kohdalla käytyä filtterikeskustelua. Jos nuorille poliitikoille on yhä tärkeämpää keskustella äänestäjiensä kanssa somealustoilla omakuvien ja videoiden muodossa, kuinka tärkeää on ihon sileys?
Sosiaalinen media tutkitusti kasaa ulkonäköpaineita erityisesti nuorille, mutta tarjoaa myös inspiraatiota ja tukea, kirjoittavat toimittajat Katri Norrlin ja Nelli Kenttä kauneusihanteita kriittisesti tarkastelevassa tietokirjassaan Vitun ruma.
Ehkä akneaktivismi auttaa myös politiikkoja?
Kun akne wildaa: musiikkitoimittaja Katri Norrlin kirjoitti aknesta ja ihon tekstuurin normalisoinnista huhtikuussa 2023:
Akne yleistyy aikuisilla, arvioi ihotautilääkäri Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2018. Maailmanlaajuisesti aknen esiintyminen on lisääntynyt miltei 50 %:lla 1990-luvun alusta, kertoo brittiläisen tiedejulkaisun tutkimus parin vuoden takaa.
Varmaa syytä ei tiedetä, mutta länsimaisella elämäntavalla ja ilmansaasteilla tuntuu olevan yhteys asiaan.
80 %:lla ihmisistä on aknea jossain elämänvaiheessa. Puhkeamiseen vaikuttavat ennen kaikkea perimä ja hormonitoiminta – eivät sipsit ja suklaa.
Aknea tai ihosairauksia ei edelleenkään oikein näe muualla mediassa kuin somessa. Paitsi elokuvissa, tietyissä tapauksissa.
Washington Post uutisoi vuonna 2017 tutkimuksesta, jossa ihotautilääkärit olivat verranneet elokuvien sankareita ja pahiksia. Pahiksista monilla on näkyviä iho-ongelmia: arpia, syviä ryppyjä tai näppylöitä. Tutkimuksen häiritsevä lopputulos on, että elokuvissa ihon ulkonäöllä viestitään rutiininomaisesti siitä, onko hahmo sympaattinen vai iljetys. Epäoikeudenmukaisesta huomiosta voi koitua ennakkoluuloja iho-ongelmia kohtaan.
Tässä kaikukammiossa Greta Gerwigin palkittu esikoisohjaus Lady Bird (2017) hämmästyttää poikkeuksellisuudellaan. Röpelöihoinen Saoirse Ronan esittää nimiroolin taiteellista lähiöteiniä, joka luovii kunnianhimoisesti kohti kallista huippuyliopistoa eikä räydy peiliä tuijotellen.
Kuvausryhmä teki tietoisen päätöksen näyttää teini-ikäinen valkokankaalla kerrankin näppyläisenä. Internet läkähtyi kiitollisuudesta.
En tosin tiedä, kumpi on pahempaa: näkymättömyys vai se juonikuvio, jossa siloposkisöpöliini sekoaa yhden näppylän takia.
Minulla oli nuorena finnejä, aknea ylästeen loppuajoista lukioon ja opiskeluvuosiin asti. Iho kiilteli ja kiristi. Kasvoihini jäi arpia. Pitkälle parikymppiseksi minulla oli huono iho.
En ikävä kyllä ollut huoleton Lady Bird vaan hyvin hämmentynyt nuori ihminen.
Harvoin olen kuullut kenenkään sanoittavan ahdinkoani niin tarkasti kuin sen tekee ruotsalainen Sofia Grahn, joka on noussut akneaktivismillaan kansainvälisesti noteeratuksi sosiaalisen median vaikuttajaksi.
”Mietin, onko minussa jotain vikaa ja syyllistin itseäni. Pohdin elänkö väärällä tavalla, syönkö väärin, olenko likainen?”, aikuisiän aknea sairastava Grahn kuvailee Sveriges Radion radiodokumentissa.
Akne vaikuttaa tutkitusti merkittävästi psyykkiseen hyvinvointiin, ja sairastuneilla on korkeampi riski sairastua vakavaan masennukseen ja ahdistukseen.
Erilaisten ihojen näkymisellä on somevaikuttaja Sofia Grahnin mielestä suuri vaikutus akneihoisten hyvinvoinnille.Tänä keväänä hän esiintyy ruotsalaisen vaateketjun mainoksissa.
Jos ihminen saadaan tuntemaan itsensä likaiseksi, se on yhteisöltä vahva ja uhkaava viesti.
Mitä oikeastaan puhe huonosta tai epäpuhtaasta ihosta edes tarkoittaa?
Puhtaus on kulttuurisesti kriittinen asia, kuten antropologi Mary Douglas tutkimuksissaan osoitti. Puhtaus edustaa järjestystä, lika kaaosta ja ”ainetta väärässä paikassa”. Ihmiset ja yhteisöt pyrkivät suojautumaan niin konkreettiselta kuin symboliselta lialta, sillä niissä piilee taudinaiheuttajien ja yhteisön tuhoutumisen riski.
Jos ihminen saadaan tuntemaan itsensä likaiseksi, se on ympäristöltä vahva ja uhkaava viesti.
On yleinen harhaluulo, että akne johtuisi huonosti hoidetusta ihosta, aknemyyttejä sivuilleen koonnut Britannian terveysviranomainen NHS muistuttaa.
Jossakin tietoisuuteni rajamailla luuppaa todennäköisesti ikuisesti televisiomainos, jossa jättimäisiksi suurennetuista tulehtuneiden talirauhasten poikkileikkauksista tehotuote huuhtoo pois tukkeumat eli likaa, likaa, likaa...
Pikkiriikkiset neulat pureutuvat posken pehmeään lihaan, kun kosmetologi tikkaa hoitovälineellä kasvojani. Ihoni ei ole nykyisin virheetön, mutta tasaisempi. Se on vaatinut muutakin kuin aikaa.
Kesätyöt, osa-aikatyöt, opintotuet: yläasteelta lähtien revin jostain aina rahat ihonpuhdistukseen, ultraäänihoitoon tai mikroneulaukseen. Kotona putsasin ja puunasin.
Ajatusleikkinä lasken, millainen omaisuus naamaani on uponnut. Jos hoitokerta olisi sata euroa ja niitä olisi vuodenkierron aikana neljä, ja jos voiteisiin upottaisi saman summan, se tekisi vuodessa 800 euroa. Varovaisesti arvioiden 25 vuoden aikana... 20 000 euroa?
En osaa tyrmistyä. Maksoin, sillä en jaksanut piiloutua. Maksoin, sillä en sietänyt katsetta, jolla ympäröivä maailma halusi lokeroida minut iho-ongelmiksi.
Tämän kirjoittaminen ei ole helppoa: ymmärrän satsanneeni asiaan, joka on saattanut myöhemmin avittaa ansiotyöni tekemistä, näkyvää työtäni toimittajana ja juontajana. Olen hankkinut ulkonäköpääomaa, jonka merkitys työelämässä kasvaa, yhä useammalla alalla.
Maksoin, sillä pystyin.
Iho on raha-asia. Se on myös luokka-asia.
Sekä sukupuoliasia.
Helppoa ei ole myöskään myöntää, että on taipunut paineen alla. Siihen en voi sanoa kuin että damned if you do, damned if you don’t. Suo, vetelä, jne.
Olen raivopäisen kyllästynyt myrkylliseen miinakenttään, jossa naisia piirittävät loputtomat odotukset, mutta kaikesta vaivannäöstä pitää pyhästi vaieta, ettei paljastu Babylonin portoksi. Kirjoittamalla pudotan tämän naamion.
Suomessa vallitsee ”luonnollisen” kauneuden vaatimus, jota Hesarin juttu kutsui petolliseksi: ”Luonnollisena ei pidetä sitä, mitä omilla kasvoilla tapahtuu, vaan sitä, mitä sosiaalisessa mediassa tai naistenlehdissä nähdään”.
Luonko nyt vuorostani paineita siitä, miltä esillä olevan ihmisen tulee näyttää? Ajatus tuntuu epämukavalta, mutta kieltäydyn tuntemasta syyllisyyttä. Sen sijaan että zoomaamme yksilöiden valintoihin, voisimme kiinnostua rakenteista.
”Real people, real skin.” Newyorkilainen valokuvaaja Peter DeVito haastaa perinteistä mallikuvastoa kuvaamalla ihmisiä, joiden iholla näkyy esimerkiksi aknea tai pigmenttimuutoksia.
Olemme raivanneet esiin erilaisia kehoja, eri-ikäisiä ihmisiä, karvatkin ovat saaneet kasvaa takaisin. On aika katsoa sallivasti erilaisia ihoja.
Toivon, ei, vaadin ihorauhaa.
Kehorauhaa mukaillen kannatan, ettei omaa ihoa ole pakko rakastaa. Suhde voi olla vaikea, vaatimus rakastaa kova. Mutta kaikkien ihojen pitäisi saada olla olemassa, rauhassa.
Hoidot, lääkkeet, meikit, filtterit – niistä jokainen päättäköön itse, ilman pakkoa.
Osoitan sanani erityisesti kaikille teille, jotka rekrytoitte ja roolitatte.
Toivon, ettei kukaan himmaile osaamistaan ja upeuttaan ahtaiden ihonormien vuoksi. En sure rahojani vaan aikaa, jolloin piilouduin.
Näppylöiden vastarintaliike sinnittelee sosiaalisessa mediassa ylimaallisen sileyden imperiumissa.
Syvemmiltä haavoilta minut säästi varmaan kaikenlaiseen luovaan puuhasteluun uppoutuminen: viihdyttävä tutkimus kertoo, että akneihoiset teinit tapaavat satsata hyödyllisiin harrastuksiin ja opiskeluun (ja menestyä elämässä, hah!). Poikaystävät suhtautuivat överimeikkiin hellyydellä ja huumorilla.
Ihoasia on ollut silti niin yksityinen, että kysyin siitä vasta nyt kumppaniltani, jonka kanssa olen ollut kaksikymppisestä asti. Ei hän tajunnut, mistä puhuin. Ihoni ei ollut ollut niin iso juttu, hänelle.
Olisi lohdullista ajatella, että ihoinho vallitsi enimmäkseen pääni sisällä.
Useampi vuosi lukion jälkeen tapasin illanistujaisissa vanhan tutun. Vaihdettuamme kuulumiset hän kumartui puoleeni ja kuiskasi, kaiketi hienoisen humalatilan rohkaisemana: Mitä sun iholle on tapahtunut? Se näyttää tosi hyvältä. Hän katsoi tarpeelliseksi lisätä: Kun sulla oli niin huono iho silloin.
Auts, se kirveli. Ottaa päähän myöntää, kuinka kiitollinen olin läpiurposta kohteliaisuudesta. Se toi suunnatonta tyydytystä – muutos oli todellinen – ja viilsi auki menneisyyteni.
Joidenkin katse ei ollut armollinen, eikä ole.
Näppylöiden vastarintaliike sinnittelee sosiaalisessa mediassa ylimaallisen sileyden imperiumissa. ”Kasvoissa ei ole ihohuokosia tai ryppyjä, vartaloista puuttuvat kuopat, poimut, känsät ja juovat”, kuvailee perusnäkymää sarjakuvapiirtäjä Liv Strömquist hiljattain suomennetussa albumissaan Peilisalissa, joka satirisoi kauneutta someaikana.
Sileydestä on tullut digitaalista kuvamassaa hallitseva esteettinen normi, pohtii filosofi Byung-Chul Han sarjakuvan sivuilla. The aesthetics of the smooth kaventaa kauneuden yksiulotteiseksi myönteisyydeksi, joka houkuttelee tykkäämään.
Otamme ja jaamme kuvia nykyisin aivan eri volyymillä kuin silloin, kun heräsin aamuisin samaan masentavaan näppyläiseen näkymään. Satunnainen brutaali filmikameraotos päätyi vain kaverin valokuva-albumiin.
Altistumme yhä enemmän vertailemaan sitä, miltä näytämme – kuvissa. Samankaltaiset kuvat yhdenmukaistavat sitä, mitä pidämme kauniina.
Itseäni katsoo peilistä uusi kysymys: suupielissä ja silmäkulmissa syvenevät uurteet.
Millaisia ajatuksia juttu herätti? Kommentoi alle ja kerro!
