Kommentti: En haluaisi kirjoittaa Pyhimyksestä sanaakaan, mutta nyt on pakko
Pyhimys on suomiräpin populisti ja trolli, joka hakee huomiota kyseenalaisin keinoin, kirjoittaa YleX:n musiikkitoimittaja Anton Vanha-Majamaa.
Pyhimyksen identiteettileikki tavoitti viime viikolla uusia tasoja, kun Mikko-albumin tiedotteesta leimahti pienoiskohu. Siinä luki: “albumin julkisten arvioiden kirjoittaminen on kielletty”.
Kielto oli tietenkin vitsi ja tiedotteen sävy humoristinen. Kyse oli itseironisesta supertähden egoprojektista.
Verkkomedia Klangi tarttui kieltoon ilmeisen tosissaan. Lyhyessä artikkelissa Pyhimys kommentoi “linjaustaan” kysymällä:
– Miksi – – pitäisi jaella [levyjä] kriitikoille, jotka kuitenkin arvioivat sisältöä vain suhteessa artistiprofiiliin ja heidän odotuksiin mitä sen musan pitäis olla sen sijaan, että avoimesti yritettäisiin ymmärtää.
Klangin juttu jatkoi Pyhimyksen tiedotteen kertomusta räppäristä, jolla on noussut kusi päähän. Kertomus ei ole kovinkaan kiinnostava, mutta tapa, jolla Pyhimys pelaa mediapeliään, on kiistatta tehokas. Se muistuttaa siitä, mitä Cheek teki vuosia.
Yksi Cheekin ydinteeseistä oli “vihaajat vihaa”. Tällä hän viittasi kaikkiin, jotka kyseenalaistivat hänen arvonsa, kykynsä tai tyylitajunsa.
Jo vuoden 2010 Orjantappuraa-kappaleessa Cheek kävi fiktiivistä keskustelua huonosti työnsä tehneen toimittajan kanssa. Kirjoitti toimittajien suihin tyhmiä repliikkejä ennen kuin he ehtivät avata suutaan.
Kriitikon työn tämä teki vaikeaksi. Jos kirjoitan kielteisen arvion albumista tai keikasta, voinko olla muuta kuin vihaaja, heitteri? Artisti tarjoaa kriitikolle valmiin roolin, jonka tämä väistämättä täyttää – paitsi, jos on sattumoisin kaikesta samaa mieltä artistin kanssa.
Kun Pyhimys sanoo 60 tuhannelle ig-seuraajalleen, että kriitikko tulee vihaamaan hänen esitystään, sillä on väliä.
Myös Pyhimys puhuu kriitikoista penseään sävyyn.
Helmikuussa 2019 räppäri bongasi yleisöstä toimittaja Arttu Seppäsen ja pyysi Instagramissa keikan jälkeen, että ihmiset kertoisivat “rehellisen mielipiteensä keikasta”, jotta "ei sit liikaa vituta se @arttuseppanen tuleva konserttiarvio, jossa kerrotaan, miten tää ei ollu sitä mitä hänen mielestään ois pitäny”.
Ida Karimaa kysyi Pyhimykseltä kriitikoista YleX:n albumihaastattelussa tammikuun alussa 2020. Räppärin mielestä kriitikoiden pitäisi perustella, miksi heillä on oikeus mediassa kertoa oma mielipiteensä toisen työstä ja vaikuttaa täten artistin uraan.
– Mä kelaan, että se on heidänkin puolelta tietynlaista peliä, Pyhimys sanoi.
Hän selitti, ettei “totaalisesti tietenkään vastusta kritiikkejä”, mutta kokee prosessin menevän usein tietyllä kaavalla.
– Kun valikoituu se, että kuka kirjoittaa, niin aika usein motivaatio on joko tosi positiivislähtöinen – että mä haluan tehdä tästä koska tää on niin hyviä ilmiö, mä tykkään tästä – tai sit se on, että tässä on herkullinen kohta, nyt mä pääsen iskee tähän näin.
Cheekistä Pyhimys eroaa tietenkin siinä, että hän puhuu avoimesti performanssista, tasoista ja eri persoonista. Yritäpä pysyä Karimaan haastatteluissa kärryillä siitä, millä “levelillä” ja minkä “hahmon” suulla kulloinkin puhutaan. Hengästyttää.
Se, että Pyhimys (vai Mikko Kuoppala vai mikko pienellä vai MIKKO ISOLLA) sanoo “pelaavansa peliä” ei kuitenkaan vapauta häntä vastuusta. Pyhimys on Suomen ehkä suosituin rap-artisti, kuten hän itsekin tykkää muistuttaa, ja hänen sanomisillaan on väliä.
Kun Pyhimys sanoo 60 tuhannelle ig-seuraajalleen, että kriitikko tulee vihaamaan hänen esitystään, sillä on väliä. Sanoilla on väliä!
Varsinkin ajassa, jossa populismi on uinut länsimaiseen politiikkaan ihan uudella voimalla. Harva jaksaa selvittää faktoja, kun helpompaa on tarttua puheenvuoron, biisin, Instagram-postauksen tai radiohaastiksen synnyttämään mielikuvaan tai tunteeseen ja antaa sen viedä.
Pyhimys vetoaa tietenkin siihen, ettei tässä tehdä Trumpin pöksyissä politiikkaa. Kyse on “vain taiteesta”.
Paskapuhetta. Vastuunpakoilua.
Olen saanut kritiikkieni lukijoilta viestejä, joissa ammattitaitoni, seksuaalisuuteni ja ihmisarvoni kyseenalaistetaan.
Artistit vaikuttavat maailmaan (Iso-Britanniassa Stormzy sai nuorisomassat rekisteröitymään äänestäjiksi joulukuun 2019 parlamenttivaaleissa), taide vaikuttaa maailmaan (Guerrilla Girls on tehnyt taidemaailman epätasa-arvoa näkyväksi 1980-luvulta lähtien) ja journalisteja pahoinpidellään, vangitaan sekä tapetaan heidän tekemänsä työn vuoksi.
On outoa, että älykköräppäriksi brändäytynyt Pyhimys tahtoo lietsoa vähättelyä toimittajia kohtaan.
Olen saanut kritiikkieni lukijoilta viestejä, joissa ammattitaitoni, seksuaalisuuteni ja ihmisarvoni kyseenalaistetaan. Jos olisin aloitteleva toimittaja, haluaisinko kirjoittaa Pyhimyksestä, joka maalittaa kriitikoita sosiaalisessa mediassa?
Kuulijat eivät ole tyhmiä, mutta ei voi myöskään olettaa, että he saisivat kiinni ironian eri tasoista ja pystyisivät erottamaan “Mikon” Mikko Kuoppalasta tai Pyhimyksestä. Tai että he osaisivat lukea oikein viestin, jonka artisti on suunnannut “alan ihmisille” (ja jota hekään eivät aina tajua). Varsinkaan sosiaalisen median hyperajassa, jossa asioiden viitekehyksiin ei ehditä tai malteta tutustua.
YleX:n haastattelussa Karimaa toteaa räppärillä olevan aika kova luotto siihen, että kaikki tasot kuuluvat. Artistin vastaus on paljonpuhuva:
– Kuulijoillahan ei ole mitään tarvetta tulkita sitä. Ne voi vaan kokea sen.
En haluaisi kirjoittaa tätä tekstiä, koska tuntuu, ettei aloite ole lähtenyt itsestäni. En halua osaksi Mikko-levyn, Pyhimys-artistin tai Mikko Kuoppala -A&R:n pr-kampanjaa. Pyhimys sanoo Karimaan haastattelussakin, että huomio on hyödyllistä, ja hyvin etevästi hän on absorboinut kaiken menneen ynnä tulevan mediahuomion osaksi “tarinaansa”.
Samalla Pyhimys toimii kuin klassinen nettitrolli. Provosoi ja härnää, huitoo ja hosuu, sanoo sitä sitten läpäksi ja käpertyy syvemmäs metatasojen taa.
Kirjoitin kuitenkin. Trollia ei saa ruokkia, mutta kun trolli leimaa kriitikot julkisesti vihaajiksi, koen velvollisuudekseni reagoida ja oikoa vääriä mielikuvia.
Pyhimys leikkii tulella omaa laiskuuttaan. YleX:n haastattelussa hän sanoo, ettei ole varma, onko hyvä asia, että hän vie kaiken näin “metatasoille”, haastatteluihin asti.
– Mutta mä en itse kokenut mitään muuta vaihtoehtoa. Mä en itse kokenut mitään muuta inspiroivaksi.
Suosittelen inspiraatioon esimerkiksi metsäretkeä tai kirjan lukemista.
Populistikellot soivat päässäni aina, kun artisti vetää itsensä ja yleisönsä yhdelle, kriitikon toiselle puolelle. Se muistuttaa poliitikoista, jotka edustavat kansaa ja vastustavat toimittajia. Jälkimmäisten työ kun on nimenomaan palvella yleisöä.
Kritiikin tehtävä ei ole kertoa “totuutta” teoksesta tai selittää sitä puhki, vaan tarjota yleisölle lukuohjeita, mahdollisia näkökulmia. Niille, joita asia kiinnostaa, ja ennen kaikkea niille, joita pitäisi kiinnostaa.
YleX:n haastattelussa Pyhimys sanoo, että teos on huono, jos se on tulkittavissa. Siksi hän haluaa aina olla “askeleen edellä”.
Väärin.
Teos on huono, jos sitä ei tee mieli tulkita.
