Riku Rantala: Karmaisevaa, ettei minun tarvitse kiittää ketään – olemme kaikki lähempänä pulaan joutumista kuin tajuammekaan
Kuulun siihen joukkoon, joka on neuroottisesti koko kevään skrollaillut tilastoja uusista koronatartunnoista ja sairaala- tai tehohoitoa vaativista potilaista. Lukujen tarkkuus, selkeys ja jatkuva päivittyminen rauhoittavat kontrollifriikkiä.
Pandemian kauaskantoisimmat tilastot sen sijaan muhivat jossain mediapinnan alla, ja niiden suuruudesta meillä on vasta kalpeita aavistuksia.
Jotain tuntumaa tulevasta näki jo alkukeväästä. Pyöräilen kaupunkini katuja kymmeniä kilometrejä päivässä. Outo ilmiö alkaa pistää silmään: entistä nuorempien lapsien ryhmiä viettämässä aikaansa asemilla, ostarien kulmilla ja lähiöiden kaduilla. Mieleen tulee satuolento Peter Pan ja Mikä-Mikä-Maahan kadonneet lapset.
Kun koulut Helsingissä suljetaan, ryhdytään kiireessä järjestämään ruokajakelua etäkoululaisille. Ymmärrän opetusviranomaisten kiireen, sillä ilman jakelua osa lapsista ei saisi ainuttakaan kunnollista ateriaa päivässä.
Aamukahvia juodessa luen, miten päihdetyön ammattilainen havainnoi eristyksen jälkeisiä muutoksia: monissa perheissä vanhemmat ovat korkanneet pullon, ja joillekin alkoi ikuinen vappu. Samaan aikaan kun kirjoitan tätä auringonpaisteisella terassilla, kertoo virallinen tilasto, että YLI PUOLI MILJOONAA suomalaista on nyt työttömänä tai lomautettuna – heidän joukossaan siis satojatuhansia äitejä ja isiä.
Outo ilmiö alkaa pistää silmään: entistä nuorempien lapsien ryhmiä viettämässä aikaansa asemilla, ostarien kulmilla ja lähiöiden kaduilla. Mieleen tulee satuolento Peter Pan ja Mikä-Mikä-Maahan kadonneet lapset.
Toivottavasti lasten kouluunpaluu tarkoitti niille kaduilla näkemilleni lapsijoukoille, että he kohtaavat ainakin yhden aikuisen ihmisen, joka ehkä voi tehdä havainnon kotiväkivallasta, ravitsemuksen puutteesta tai päihteiden käytön hallitsemattomuudesta.
Seuraavat yli kaksi kuukautta he ovat taas omillaan.
Korona on kuin pysäytyskuva, joka paljastaa meille, miltä Suomi näyttää vuonna 2020.
Toivottavasti me hyväosaiset emme olisi sokeita tämän kuvan äärellä, ja jumittelisi omassa meditaation, puutarhatöiden ja etäpalaverien kuplassamme.
Minulta kysyttiin erääseen kampanjaan videota, jolla kiittäisin jotakuta toista ihmistä kuluneesta keväästä – siis jotain tiettyä henkilöä. En halunnut olla ympäripyöreä ja kiittää yleisellä tasolla hoitajia, lääkäreitä, opettajia, poliiseja, bussikuskeja, varusmiehiä, siivoojia ja kaupankassoja – korona-ajan ilmeisiä sankareita –, vaan yritin miettiä monta päivää, kuka on se yksi ihminen, joka on juuri minua auttanut.
Tajusin karmaisevan asian. Minun ei tarvitse kiittää jumalauta ketään. En ole tarvinnut apua.
Toivottavasti me hyväosaiset emme olisi sokeita tämän kuvan äärellä, ja jumittelisi omassa meditaation, puutarhatöiden ja etäpalaverien kuplassamme.
Miksi kirjoitan teille näistä nuorista? Kirjoitan heistä, koska nämä Mikä-Mikä-Maahan katoamassa olevat nuoret johdattavat meidät jäljillään koteihin, joissa tullaan tarvitsemaan kaikkien meidän apua ja paljon.
Jo pidemmän aikaa suomalaisen yhteiskunnan suurimmaksi tulevaisuuden haasteeksi on osattu nimetä syrjäytymisvaarassa olevat nuoret. Jo ennen koronaa on arvioitu, että heitä on mahdollisesti jopa 100 000.
1990-luvun laman jälkimainingeissa olemme ehkä tottuneet ajattelemaan, että huono-osaiset perheet ovat traaginen pitkäaikaistyöttömien, päihderiippuvaisten ja muiden ongelmien riivaama kiinteä joukko. Ja että heillä on, onneksi, hyvinvointiyhteiskunnan virallinen turvaverkko ja sen ylläpitoon pätevöityneet ammattilaiset. Huono-osaisuuden epidemia on näyttänyt pysyvän hallinnassa.
Hyvinä aikoina tuppaa unohtumaan, että useimmat meistä ovat lopulta vain muutaman peräkkäin missatun aterian päässä hädästä – ja että useimmilla meistä ainoana kriisipuskurina toimii kuukausittainen palkkamme.
Huonot ajat hierovat tämän epävarmuuden ja varautumattomuuden vasten kasvojamme. Koronan aiheuttama pysäytyskuva paljastaa yhteiskunnan haavoittuvuuden. Kestääkö turvaverkko, kun sen varaan putoaa yhä useampi suomalainen perhe?
Sitä en tiedä. Ehkä kesän mittaan tilanne alkaa näkyä kaduilla, kun fillaroin kaupungin läpi duuniin. Mutta kuten ennenkin, ajan ohi.
Täällä levittelen käsiäni, ja mietin, mitä tästä tulee. Enkä varmaan ole ainoa.
Docventures esittää erikoislähetyksessään ajankohtaisen pysäytyskuvan aivan tavallisten suomalaisten koronakeväästä. Viisiosaisen, uunituoreen lyhytdokumenttien sarjan on ohjannut Sami Kieksi, joka keräsi äskettäin Yle Areenassa julkaistulla Logged in -sarjallaan ylistystä ja tunteikkaita katsojareaktioita. Uusi Toimettomat-sarja seuraa toimeentulonsa kanssa ponniskelevaa nuorta paria, korona-ajan kaupunkilaisia sinkkuja ja suonenjokelaista yrittäjäperhettä – ja näyttää hienovaraisesti, miten ohut jokaisen turvaverkko lopulta on. Mukana lähetyksessä keskustelemassa ovat sosiologi, professori Piia Jallinoja, tulevaisuudentutkija Aleksi Neuvonen ja dokumentin ohjaaja Sami Kieksi.
