Ääni koskettaa etäisyyksistä huolimatta – tuore radioesseetrilogia pysäyttää kuuntelemaan
Yle Radiogallerian Loittonevat kappaleet -radioesseekokonaisuus etsii harmoniaa, hämmästelee maailman rikkinäisyyttä sekä poimii yhtymäkohtia arvaamattoman surun ja analogisten syntetisaattorien väliltä. Äänen äärellä on usein yksin, pohtii kokonaisuuden kuratoinut äänisuunnittelija Niklas Nybom.
Makaan Ylen kuunnelmastudion lattialla kirjoittaessani tätä tekstiä. Tämä on tila, josta tilan tuntu on pyritty kokonaan häivyttämään. Kaikua ei käytännössä lainkaan ole. Huone on äänieristetty. Suljen silmät. Kuuntelen. Herkistyn hiljaisuudelle. Kohta alan kuulla aivan pientä sirinää, enkä ole varma kuuluuko ääni tilasta vai onko korvissani jokin vika. Säikähdän. Mieleeni palaa muisto kuuden vuoden takaa.
On loppukesä, aamupäivä, Turku. Istun puolitäydessä kahvilassa. Edellisenä iltana nukahdin nappikuuloke toisessa korvassa ja kännykkäni huudatti podcasteja tärykalvolleni läpi yön (olen lapsesta asti tykännyt nukahtaa puheensorinaan) ja nyt oikean korvan kuulo on heikentynyt. Olen kuin sumussa. Aivoni eivät osaa poimia äänitulvasta enää yksittäisiä ääniä. Hälyisässä kahvilassa tuntuu kuin koko asiakaskunta puhuisi minulle yhteen ääneen ja samassa pöydässä istuvan ystäväni puhe puuroutuu osaksi sekametelikuoroa.
Pikkuhiljaa sumu alkaa hälventyä ja joitakin päiviä myöhemmin kuuloni on palautunut ennalleen.
Oli tämä hetkellinen kuulonheikkeneminen psykosomaattinen tai ei, aloittelevalle äänisuunnittelijalle se oli pysäyttävä. Se sai minut arvostamaan kuuloani uudella tavalla ja opetti minulle millaisena itsestäänselvyytenä olin pitänyt aikaisempia kuulohavaintojani.
Yhdysvaltalaiskirjailija ja -aktivisti Helen Kellerin ajatuksia tiivistetään usein lainaukseen "sokeus erottaa meidät tavaroista, kuurous erottaa meidät toisista ihmisistä”. Alle kaksivuotiaana kuuroutunut ja sokeutunut Keller piti kuuroutta paljon sokeutta vakavampana epäonnena, sillä hän koki sen eristävän itsensä muista ihmisistä sokeutta voimakkaammin.
Kun Keller esitti pohdintansa 1900-luvun alkupuoliskolla, kuurous varmasti vaikeutti elämää monin verroin nykyistä enemmän, mutta tämä ajatus yhä resonoi. Minulle jo itse ääni on kuin rakas ystävä, jota opin arvostamaan vasta tilapäisen kuulohäiriöni jälkeen.
Toinen muisto, lähempää nykyhetkeä. Ystäväni puhuu puhelimessa ystävänsä kanssa, joka sattuu olemaan myös ex-kumppanini. Kuulen eksäni puhetta puhelimesta, vaimeasti, ensimmäistä kertaa eron jälkeen. Sanoista en saa selvää. Siitä huolimatta suhteen aikana kokemani tunteet ja aistimukset palaavat kehooni valtavana kuohuna. Korvakäytäviini kulkeutuvat ääniaallot silittävät tärykalvojani ja herättävät kehoni uinuvat tuntemukset. Erosta on kulunut jo yli vuosi, mutta pelkkä ääni toi kappaleen luotani loitonnutta ihmistä lähelleni tavalla, johon viestittely ei ollut pystynyt. Hetken voin muistaa täsmälleen miltä tuntui, kun hän oli lähellä.
Äänen äärellä on usein yksin
Audioteoksen tekeminen saattaa helposti olla yksinäistä työtä. Ääniteokset syntyvät hitaasti kehittyen. Kun minua pyydettiin kuratoimaan Radiogallerialle radioesseekokonaisuutta, halusin, että työryhmät voisivat olla kokonaisuudessaan äänestä kiinnostuneita ja näin äänen äärellä yhdessä, jotta he eivät kokisi olevansa yksin. Toinen lähtökohta oli se, että prosessiin lähdettäisiin äänestä, ääni ensimmäisenä elementtinä. Kuratoimani kokonaisuuden jokaisessa kolmessa teoksessa ohjelmien aiheet nousivatkin esiin ja tarkentuivat äänen kanssa työskentelyn tuloksena.
Facebook: Loittonevat kappaleet –kokonaisuuden teaser trailer Facebookissa. Video: Matti Nousiainen
Harmonian ääriviivat -teoksen työryhmä lähti liikkeelle äänistä, joita he pitävät kauniina. Jakamalla itse tuottamiaan ja valikoimiaan äänitiedostoja keskenään, syntyi tekstejä ja uusia ääniä, ja lopulta autofiktiivinen radioessee harmonian etsinnästä.
Takaisinkytkennän työskentelyä ohjasi sattuma. Sattumalta elämä toi juuri tuolloin eteen tilanteita, jotka paljastivat yhtäläisyyksiä analogisten syntetisaattoreiden toimintaperiaatteiden ja surun arvaamattomuuden väliltä.
Kaikki menee rikki puolestaan pohjautuu löyhästi Bob Dylanin kappaleeseen Everything is broken, jonka sanoitus koostuu luettelosta asioita, jotka ovat rikki: “Broken dishes, broken parts / Streets are filled with broken hearts / Broken words never meant to be spoken / Everything is broken”. Kaikki menee rikki.
Syntyi trilogia Loittonevat kappaleet. Nämä kuratoimani, seitsemän taiteilijan luomat teokset lähtevät nyt matkaan. Vielä vuosienkin kuluttua voin laittaa nappikuulokkeet korviini ja palauttaa tämän hetken mieleeni. Muistaa täsmälleen miltä tuntui, kun Loittonevat kappaleet olivat vielä lähellä.
Teksti: Niklas Nybom
Loittonevat kappaleet -kokonaisuuden teokset julkaistaan syyskuussa 2020 Yle Radio 1 -kanavalla sunnuntaisin klo 18 (uusinta torstaisin klo 22:05). Teokset ovat kuunneltavissa Yle Areenassa julkaisupäivän aamuna.
Kaikki menee rikki
Harmonian ääriviivat
