Riku Rantala: Paise perseessäni on käynyt suomalaisille tolkuttoman kalliiksi – ja siihen kiteytyy terveydenhuoltomme tulevaisuus
Suhteeni suomalaiseen julkiseen terveydenhuoltoon on sekä tanakka että intiimi: kultainen harmonikkani on saanut puukosta 13 kertaa. Voin vakuuttaa, että jokainen kerta on jäänyt mieleen. Kaikki alkoi siitä, kun sain eräällä Madventures-kuvausmatkallamme viidakossa reggaepampulan synnyttämään välilihahiertymääni bakteerin, joka jäyti Aunuksen ihmettäni vuosien ajan.
Suomalaiset veronmaksajat – minä itse mukaan lukien – ovat siis yhdessä maksaneet falskaavasta pakoputkestani tolkuttoman summan rahaa hoitohenkilökunnan palkkoina, leikkaussali-infrana, lääkkeinä ja sairauspoissaoloina. Potilaana olen köyhtynyt vain poliklinikkamaksujen verran.
Kyse ei ollut niinkään ilkeästä viidakkobakteerista, vaan huonosta tuurista: meitä fistelin uhreja on noin 9 sadastatuhannesta suomalaisesta. Pitääkin laittaa lotto vetämään.
Paise olisi yhtä hyvin voinut syntyä Lapin-vaelluksella, taksikuskin duunissa tai huonoista ruokailutavoista tai väestörekisteri ties mistä.
Mutta jos perseeni olisi yhdysvaltalainen, perheeni olisi tehnyt jo konkurssin – tai sitten minulla saattaisi olla avannepussi roikkumassa tässä solakalla vyötärölläni. Mutta suomalaisena olen haitarini nykyisestä asiaintolasta erittäin kiitollinen. Ja kun seuraavan kerran istahdan ns. juttelemaan pomon kanssa isompaan luuriin, nostan maljan teille veronmaksajakollegoilleni!
Minua hoidetaan aivan kuin Nalle Wahlroosia hoidetaan. Skål!
Kaikki kolme lastani ovat syntyneet muutaman kympin kappalehinnalla. Minut ja heidät on rokotettu kaikkea vakavaa ja tappavaa vastaan maksutta. Soitan ilmaiseksi terveysneuvontaan pienissä pulmissa, muutamilla kympeillä vuodessa saan tavata lääkärin tai hoitajan sitä tarvitessani eikä sairausvakuutukseni ole sidonnainen työpaikkaani tai tulotasooni. Minua hoidetaan aivan kuin Nalle Wahlroosia hoidetaan. Skål sinnekin!
Samaan aikaan kuitenkin inisen pitkistä jonoista, kutsun terveyskeskusta pilkallisesti arvauskeskukseksi ja olen huolissani vanhusten hoidosta, byrokratiasta, väestön ikääntymisestä, soteuudistuksesta, hoitajapulasta tai Kelan korvaavuuksista. Ristiriitaista ja epäkiitollista. Käsi ylös kellä sama?
Mutta toivon, että tämä yhdessä mumistu valitusvirsi olisi kuitenkin hyvä merkki. Ainakin se tarkoittaa, että minun ja sinun katseesi ovat tiukasti samassa pallossa, yhteisesti rahoittamassamme terveydenhuollossa.
Suhteemme julkiseen terveyden- ja sairaudenhoitoon on siis kompleksinen. Toisaalta rakastamme sitä, toisaalta vihaamme. Sairaudenhoidosta eli erikoissairaanhoidosta meillä on usein hyviä kokemuksia, ja jokainen meistä tuntee läheltä piti -ihmisiä, jotka eivät olisi enää keskuudessamme ilman suomalaisia huippusairaaloita.
Samaan aikaan kuitenkin inisen pitkistä jonoista, kutsun terveyskeskusta pilkallisesti arvauskeskukseksi ja olen huolissani vanhusten hoidosta, byrokratiasta, väestön ikääntymisestä, soteuudistuksesta, hoitajapulasta tai Kelan korvaavuuksista. Ristiriitaista ja epäkiitollista. Käsi ylös kellä sama?
Se, mikä kait meillä eniten tökkii, on juuri tuo epäseksikäs kunnissa jurnutettava harmaa ja eccokenkäinen perusterveydenhoito: ennaltaehkäisevä, kiireetön terveyskeskustoiminta, mielenterveys- ja päihdehoito, vanhustenhuolto, eli kaikki se järjestelmän näkymättömämpi tai arkisempi osa.
Sille on myös syntynyt viimeisen vuosikymmenen aikana yksityinen ohituskaista, jota minäkin olen kiireessä käyttänyt. Puolella pääkaupunkiseudun lapsista on yksityinen sairauskuluvakuutus. Puolella! Omilla lapsillanikin on sellainen: ensimmäisen hommasin kuumotuspäissäni esikoista odottaessa pahan päivän varalle – kuten moni muukin.
Kymmenen vuotta myöhemmin voin sanoa rehellisesti, että olin kuumotuksissani harhainen ja rahat olisi ehkä voinut käyttää fiksumminkin. Jos jotain vakavaa olisi tapahtunut, julkinen erikoissairaanhoito olisi lopulta hoitanut homman – vakuutuksista viis.
Mutta kun jatkuvasti isompi asiakasjoukko jolkottelee vakuutuksineen tai työterveydenhoitoineen kauemmas perusterveydenhoidon arjesta, syntyy ongelma. Yhteinen systeemi ei ole enää yhteinen systeemi – ja pahimmillaan sen koko arvo- ja rahoituspohja uhkaa murentua.
Järjestelmämme on onneksi kaukana siitä amerikkalaisesta äärimmäisen eriarvoisesta ja valtavien liikevoittojen kudelmasta, josta tuorein (ja kafkamainen) Docventures-dokkarimme Bleed Out kertoo. Mutta kun eurooppalaisiin potilaskollegoihin vertaa, ei perusterveydenhuollollamme mene mitenkään mairittelevasti: OECD:n mittauksissa se on toistuvasti ollut EU:n epätasa-arvoisimpia.
Kun jatkuvasti isompi asiakasjoukko jolkottelee vakuutuksineen tai työterveydenhoitoineen kauemmas perusterveydenhoidon arjesta, syntyy ongelma. Yhteinen systeemi ei ole enää yhteinen systeemi – ja pahimmillaan sen koko arvo- ja rahoituspohja uhkaa murentua.
Miten terveydenhuollostamme tulee vaikuttavampi ja miten Suomi onnistuisi nousemaan myös sairauksien ennaltaehkäisyssä maailman kärkeen? Miten huolehditaan siitä, että julkisen palvelun hoitohenkilökunta sitoutuu työhönsä eikä uuvu? Tai miten helvetissä sotesoppa saadaan kauhotuksi kunnialla veronmaksajien lautasille?
Entä jos osoittaisimme valveutuneisuutemme seuraavissa kuntavaaleissa – noissa vaalien epäseksikkäissä maalaisserkuissa – äänestämällä niitä poliitikkoja, joilla on tarjolla selkeä ja uskottava terveyspoliittinen näkemys raflaavien läppien sijaan. Let’s bring sexy back to kunnallispolitiikka!
Sen tajuan, että jos haluamme varmistaa näiden hoidettujen pyllyjemme, pallolaajennuksiemme, keinoniveliemme, tenniskyynärpäidemme ja masennuksiemme tulevaisuuden, tulee julkisen terveydenhuollon toimivuuden eteen tehdä jotain ja pian.
Tietämyksemme kasvattamisen voimme ainakin aloittaa heti. Se onnistuu parhaiten tsekkaamalla Docventures-lähetyksen tiistaina klo 21 Yle TV2:lla ja Yle Areenassa. Provosoiva ja tragikoominen dokkarimme Bleed Out tulee virittämään sekä leffaklitsun asiantuntijat että kotisohvien potilasjoukot parhaaseen mahdolliseen iskuun!
