Meillä ei ole varaa menettää enää yhtään Aleksis Kiveä
On itse asiassa aika ihmeellistä, että Suomen kansalliskirjailija ja ensimmäinen täysipäiväinen taiteilija syntyi syrjäkylän köyhään torppaan. Myöhemmin Aleksis Kivenä tunnettu Alexis Stenvall ponnisti vaatimattomista lähtökohdista suomalaisen kulttuurin uudistajaksi aikana jolloin yhteiskuntaluokasta toiseen ei ollut helppo siirtyä.
Pitikö nurmijärveläisen torpparin ja räätälin Erik Stenvallin perhe itseään vähän muita parempana, vaikka sosioekonomisesesti he kuuluivatkin tavalliseen maaseutuväestöön? Oliko syy tähän lievään ylimielisyyteen usko Erik Stenvallin aateliseen – joskin aviottomaan syntyperään? Hänen huhuttiin yleisesti olevan paikallisen kartanon isännän Carl Henrik Adlercreutzin avioton poika.
Vasta vuonna 2019 tältä sitkeältä uskomukselta katkaistiin lopullisesti siivet, kun dna-testi varmisti, etteivät Adlercreutzit voi päästä leuhkimaan sukulaissuhteella kansalliskirjailijaan. Sen sijaan 1800-luvulla suomenkieliset alustalaiset saattoivat tapahtuneen salavuoteuden aiheuttaman geenisekoituksen perusteella kuvitella lastensa suonissa virtaavan vähän sinisempää verta.
Ehkä Stenvallit toivoivat, että Adlercreutzin lapsenlapset, vaikkakin vailla laillisia oikeuksia, olisivat kuitenkin perineet joitain vain yläluokalle kuuluviksi luultuja ominaisuuksia. Kun perheen neljäs poika osoitti jonkinmoista lahjakkuutta ja lisäksi taipumusta ruumiillisen työn vieroksumiseen, perhe ei säästellyt ponnistuksia mahdollistaakseen hänelle herraskaisen koulutuksen. Saataisiinko perheeseen pappi? Se olisi ollut aikamoinen luokkaretki aikana, jolloin räätälin pojasta tuli räätäli, jos vain neula pysyi kädessä.
Tunsiko poikakin oletetun aatelisveren voiman, kun jo varhain totesi haluavansa pappisuran sijaan tulla uudeksi Runebergiksi? Alexis Stenvall, joka kuolemansa jälkeen on tunnettu suomalaistetulla nimellä Aleksis Kivi valitsi suomen runoutensa kieleksi.
Nurmijärveltä valmistui 1800-luvulla vain kourallinen ylioppilaita. Kaikki Kiveä lukuunottamatta olivat säätyläispoikia. Kiven kouluvuosia Helsingissä herraslapsien joukossa on mahtanut katkeroittaa köyhyys ja oma suomenkielinen tausta. Lohduttiko nälkäkurkea ajatus omasta sala-aateliudesta, vai aiheuttiko säätyjen väliin putoaminen hänessä uhmaa yläluokkaa ja rakkautta tavallista kansaa kohtaan?
Ainakaan hän ei yrittänyt sulautua ruotsinkieliseen ympäristöön, koskapa valitsi raskaan tien suomenkielisen kirjallisuuden esitaistelijana. Miten erityistä on täytynyt olla kirjoittaa ensimmäisiä suomenkielisiä näytelmä- ja romaanitekstejä. Moni sana ja ilmaus oli tähän asti ollut olemassa vain suullisessa muodossa, ja nyt ne saivat kiinteän muodon paperilla!
Kivi vakuutti erityisyydestään myös ympärillään olevat. Perhe ei vaatinut häntä osallistumaan talon töihin ja tuki taloudellisesti mahdollisuuksien mukaan, myös veljet. Opiskelutoverit ja kannattajat avasivat hänelle kotiensa ovat ja lompakkonsa myös. Myös alan auktoriteetit ja mesenaatit tukivat taloudellisesti.
Kivi uskoi itseensä ja uraansa. Hän oli ensimmäinen täyspäiväinen tinkimätön taiteilija, joka ei tehnyt päivääkään muuta ansiotyötä. Tosin hintana oli epävarmuus, köyhyys ja jatkuvat kerjuupyynnöt. Silkalta hulluudelta vaikuttaa teosten luominen maailmaan ilman olemassa olevia markkinoita. Teatterikappaleita ilman suomenkielista teatteria, romaani ilman esikuvaa. Uskoa täytyi olla suomen kielen tulevaisuuteen.
Huonostihan siinä kävi Kiven kannalta, hauras fyysinen ja psyykkinen terveys ei kestänyt epävakaita oloja ja oikeakielisyystaistelussa saatuja osumia. Kirjailija kuoli ennen kuin hänen mestariteostensa arvo ja merkitys laajasti ymmärrettiin.
Ajatelkaa suomalaista kirjallisuutta, jos Seitsemää veljestä ei olisi kirjoitettu. Ajatelkaa suomalaista kirjallisuutta, jos Kivi olisi saanut tukea ja tunnustusta ja olisi jatkanut tuotteliasta uraa vielä 50 vuotta eteenpäin.
Kiven kohtalo opettaa, että meidän kannattaa ottaa koppi koko pienen kansamme jälkikasvusta. Kaikkien pitää saada mahdollisuus oppia ja kehittyä parhaaksi itsekseen. Lahjakkuutta on kaikissa kansanosissa, mutta kaikenlaisista olosuhteista ei ole yhtä helppo ponnistaa eteenpäin. Kaikki eivät saa tukea samalla tavalla. Lahjakkuutta ei kannata heittää hukkaan.
Kiven perheestä voidaan myös huomata, että usko omaan ja jälkeläisten erityisyyteen antaa huomattavan lisäkannustimen. Tosin sitä ei tarvitse perustaa mihinkään harhaiseen ajatukseen jonkin luokan paremmuudesta. Kunhan hyvien olosuhteiden luomisen lisäksi muistaa kertoa lapsilleen, että he ovat arvokkaita ja aivan erityisiä omana itsenään, heille kehittyy hyvä itsetunto, jota menestymiseen valitsemallaan tiellä tarvitaan. Niin Kiven äiti Anna-Kristiina Hamberg epäilemättä teki.
Aleksis Kivi oli taitava kansan kuvaaja ja humoristi. Hänen tiedetään kesällä 1866 lukeneen Helsingfors Tidningarista artikkelin baijerilaisten sotamiesten oluthuuruisista seikkailuista Schleusingenissä. Kirjailija riemastui aiheesta ja kirjoitti sen pohjalta näytelmän Olviretki Schleusingenissä. Aristoteleen kantapää kiinnostui tästä Kiven monipuolisen draamatuotannon ainoasta farssista. Pasi Heikura kysyi Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori ja Aleksis Kivi -tutkija Jyrki Nummelta miten farssi otettiin aikanaan vastaan. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Lasse Nousiainen.
