Riku Rantala: Lähes miljoona suomalaista on kokeillut huumeita – onko mitään järkeä rangaista jokaista?

Äskettäin muutossa törmäsin vanhaan valokuvaan. Seison siinä tumma puku päällä, vakavana kahden kaverini kanssa, arkun äärellä. Arkussa makasi entinen tyttöystäväni. Samana keväänä hän olisi täyttänyt 25 vuotta.

En tiennyt mitä oli tapahtunut. Tuskin kukaan tiesi. Sanottiin, että hän oli ollut kuivilla jo jonkin aikaa, kun Helsinkiin oli tullut lasti poikkeuksellisen vahvaa heroiinia. Luultavasti yliannostus oli ollut vahinko. Vastaavia tapauksia oli sattunut sinä keväänä paljon.

Olimme seurustelleet alle kaksikymppisinä. Olin silloin umpirakastunut. Arkun äärellä yritin käsittää, mitä viimeisen viiden vuoden aikana oli tapahtunut. Tuskin kukaan muukaan käsitti: hän oli ihastuttava nuori nainen: hauska, ahkera, kaunis. Missäkö olimme tutustuneet? Partiossa!

Myöhemmin rikostoimittajana ymmärsin, että kuolleen nuoruudenrakastettuni kohtalo oli osa uutta, Suomea 1990-luvulla ravistellutta ilmiötä: huumekuolemien tuntuvaa lisääntymistä. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen markkinoille virtasi heroiinia, mutta riippuvuuksien hoitojärjestelmät olivat maassamme aivan alkeellisia.

Ja kaikki tapahtui salassa, maan alla. Sehän oli rikollista! Hoitohenkilöstölle avautuminen olisi ollut riski. Hän kävi töissä, harrasti ja eli monessa mielessä ihan normaalia elämää. Äkillisen kuoleman tausta tuli monelle hänet tunteneelle järkyttävänä yllätyksenä.

Melkein 25 vuoden takainen valokuva nousi vahvasti mieleeni, kun esikatselin Docventuresin seuraavan dokumenttielokuvan, sarjamme historian synkimmän ja rajuimman. Lost Boys on kohutun Reindeerspottingin (2010) jatko-osa.

Jos Reindeerspotting ilmestyessään avasi railakkaasti ovet sepposen selälleen Subutex-Suomeen, on Lost Boys sukellus kaukaisempaan viemäriin. Se taatusti järkyttää herkimpiä katsojia. Olen nähnyt aika monta dokumenttia, mutta tämä veti minutkin täysin hiljaiseksi.

Kun muualla Pohjoismaissa korona-aikana huumerikokset vähenivät, Suomessa ne kasvoivat edellisvuodesta 106%.

Tärkein syy rankan dokumentin esittämiselle on se, että se on paitsi vaikuttava teos, myös mahdollisesti tehokkainta, rehellisintä ja kaunistelemattominta asiaa huumeiden ongelmakäytöstä.

Meillä on pirullinen kiire keksiä, mitä helvettiä pitäisi tehdä. Sota huumeita vastaan on hävitty, ja osa maailman maista on jo tehnyt asiasta omat johtopäätöksensä. Kun muualla Pohjoismaissa korona-aikana huumerikokset vähenivät, Suomessa ne kasvoivat edellisvuodesta 106%.

Uskon vahvasti likaisen pyykin teoriaan: kun kasa kasvaa liian suureksi, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa pestä sitä.

Vanhat keinot eivät tepsi, jotain uutta tarvitaan ja pian. Jokaisen poliitikon ja puolueen tulisi osata tuoda äänestäjien tietoon uusia ratkaisuja.

Ihmisiä tulee päätymään kierteeseen ja kuolemaan ennennäkemättömällä tavalla, jos asioista ei aleta puhua niiden oikeilla nimillä. Huumekuolemat ovat kasvaneet kymmenessä vuodessa 27 prosenttia. Ne ovat nykyisin alle 40-vuotiaiden miesten toiseksi yleisin kuolinsyy.

Lähes MILJOONA suomalaista on joskus elämässään kokeillut laitonta huumausainetta. Pitäisikö heitä kaikkia rangaista?

Kun THL kysyi, suomalaiset vastasivat: 42 prosenttia on sitä mieltä, että kannabiksen käytöstä ei pitäisi rangaista. Kaikkien huumeiden käytön rangaistavuudesta luopuisi nyt jo 20 prosenttia väestöstä. Kansalaisten asenteet lähes kaikkia huumausaineita kohtaan ovat lieventyneet viimeisten vuosien aikana – samalla kun niiden käyttö on lisääntynyt.

Lähes MILJOONA suomalaista on joskus elämässään kokeillut laitonta huumausainetta. Pitäisikö heitä kaikkia rangaista? Huumausainepolitiikan ja reaalimaailman välillä on valtava, tarpeeton kuilu.

Mitä tilanteesta kertoo pöhinä pöntössä – siis suomalaisten kaupunkien viemäreistä, kusen ja paskan seasta nuuskitut huumausainepitoisuudet? Amfetamiinin, tuttavallisemmin pirin, käyttö on THL:n jätevesitutkimuksen mukaan muutamassa vuodessa kolminkertaistunut, kokaiinin puolestaan 15-kertaistunut. Eli Suomessa nk. pärisee – ja lujaa, lujempaa kuin koskaan ennen ja pärinä vain kiihtyy.

Onko osa huumeiden ongelmakäytön kasvua juuri se huumepolitiikka, jota on yli 50 vuotta yritetty?

Mikä muu ihmisen nauttima, voimakkaasti elämään ja sen edellytyksiin vaikuttava asia liikkuu markkinoilla tuottajalta käyttäjälle niin vapaasti ja valvomatta? Onko osa huumeiden ongelmakäytön kasvua juuri se huumepolitiikka, jota on yli 50 vuotta yritetty?

Huumeongelman ratkaisu on ollut jatkuvasti kasvavan asiantuntijajoukon mielestä sosiaali- ja terveydenhuollon alainen asia, mutta Suomessa on luotettu kontrolliin ja rankaisuun. Olisiko aika kokeilla jotain muuta?

Tätä puidaan Docventures Talk Show’ssa heti Lost Boysin esityksen jälkeen.

25 vuotta sitten tuntui mahdottomalta ajatukselta, että huumausaineiden ongelmakäyttö olisi yhteiskunnan silmissä vastaava sairaus kuin alkoholismi – ja että siihen kohdistettaisiin samanlaisia hoitomuotoja.

Joskus väkijoukossa olen näkevinäni hänet. Hän täyttäisi huhtikuussa 48 vuotta. Varmasti hän olisi vieläkin ihana. Ehkä hänellä olisi ihana perhe. Kuinka turha hänen kuolemansa olikaan.

Olisiko hän selvinnyt hengissä, jos laillinen korvaushoito olisi saatu Suomeen edes paria vuotta aikaisemmin? Kukaan ei tiedä. Päihteiden ongelmakäyttö on sekava vyyhti huonoa onnea, huonoja valintoja ja huonoja rakenteita.

Mutta jos rakenne on huono, Suomessa se on ollut tapana korjata. Kyllä on häpeällistä, jos paikat ovat rempallaan kymmeniä vuosia, eikä edelleenkään tehdä mitään.

Docventuresin erikoislähetys tiistaina 16.3. klo 21 alkaen Yle TV2 ja Areena. Illan dokkarina nähdään Lost Boys. Klitsussa keskustelemassa THL:n tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen, Diakonissalaitoksen Hoiva-päihdepalveluiden johtaja Pirjetta Salomäki ja toipuva addikti. Chat laulaa koko illan tutussa osoitteessa chat.yle.fi