Hannu Lintu: "Verklärte Nacht on tutkielma siitä, mihin Tristan-kromatiikka oli johtanut"

Millaista johdettavaa on Robert Schumannin sellokonsertto?

Schumannin sellokonsertto on kapellimestarille hyvin täysipainoinen ja kiinnostava tehtävä. Siinä on orkestraalisia värejä ja yksityiskohtia, joihin täytyy keskittyä ja joita täytyy organisoida ja fraseerata. Niin kuin aina Schumannissa, huolen aiheina ovat balanssit orkesterin sisällä; vaikka tässäkin konsertossa orkesteri on pieni, se on asia, joka ei järjesty ihan itsekseen. Samaa voisi sanoa myös Schumannin pianokonsertosta, jossa on samat ongelmat, ja toisaalta se on samalla lailla palkitseva.

Pianokonserton kohdalla olemmekin aiemmin puhuneet erikoisesta 1800-luvun alkupuolen konserttodramaturgiasta, joka on yksiosaisen kaltainen: teos on järjestetty pikemminkin kolmeen jaksoon kuin kolmeen osaan. Myös sellokonsertossa hidas osa on eräänlainen interludi teoksen keskellä. Tämä on esittäjän kannalta tulkinnallisesti kiinnostavaa: miten teos muodonnetaan siten, että toteutuu vaikutelma yksiosaisesta kaaresta, jossa on kolme jaksoa.

Schumann ei suinkaan ollut ainoa, jolla on tämän rakenteisia konserttoja: Albert Dietrichin, Friedrich Gernsheimin ja heidän kaltaistensa säveltäjien konsertot ovat samanlaisia. Tämä konsepti ei ollut missään tapauksessa wieniläisklassisen tradition mukainen. Oma arvaukseni on, että konsertto koki jonkinlaisen muodonmuutoksen siinä vaiheessa, kun konserttoja alkoivatkin yhä enemmän soittaa muut kuin itse säveltäjä. Varsinkin sellokonserttokirjallisuus oli toki genrenäkin aivan uusi aluevaltaus. Sellokonserttoja kirjoitettiin kyllä galantilla kaudella varsin paljon, mukaan lukien herra Haydnin varhaiset konsertot. Mutta 1800-luvun taitteen molemmin puolin oli vaihe, jolloin niitä ei kirjoitettu lainkaan, eikä klassisen kauden sellokonserton mallia pääsyt muodostumaan. Tiedetään Beethoveninkin sellokonserttoa suunnitelleen; eipähän häneltä sellaista syntynyt.

On hämmästyttävää, että näin hieno teos jäi pitkäksi aikaa sävellysajankohtansa jälkeen unohduksiin. Miten se oli mahdollista?

Se liittyy epäilemättä sellonsoiton solistiseen traditioon. Siihen aikaan oli kyllä yksittäisiä sellovirtuooseja, mutta sellisteille ei ollut tarjolla soolotehtäviä samalla tavalla kuin pianisteille ja viulisteille. Kukaan ei ottanut Schumannin konserttoa omakseen, ja niin se pääsi unohtumaan.

Tässä konsertossa ei kuitenkaan ole esimerkiksi sellaisia tiettyjä heikkouksia kuin joissain muissa Schumannin myöhäisteoksissa – luultavasti sen materiaali on osin vanhempaa perua. Siinä on samaa tietynlaista helppoutta kuin pianokonsertossa. Nykyään se on yksi soitetuimmista sellokonsertoista, ja syystäkin, koska siinä parhaimmillaan saavutetaan korkea yhteisen musisoinnin hurmio ja aste aika nopeasti.

Schönbergin varhainen Verklärte Nacht kuulostaa kovin erilaiselta kuin hänen myöhempi tuotantonsa, mutta itse hän korosti sävellystapansa olleen alusta asti samaa jatkumoa. Missä mielessä Schönbergin tapa säveltää on samanlainen läpi erilaisten tyylien?

Jatkumo näkyy Schönbergin tavassa käsitellä, pilkkoa motiiveja. Verklärte Nachtissa ne ovat vielä aika romanttisessa muodossa ja joskus varsin pitkiä ja ikään kuin melodianomaisia. Koko kappaleessa jokainen fraasi rakentuu siten, että ensin toistetaan pieniä yksiköitä, kunnes yksikkö lopuksi laajenee valtavaksi. Tässä ovat idullaan ne ainekset, joista myöhemmin syntyi dodekafonian tapa käsitellä pieniä yksiköitä. Schönbergin dodekafonia on siten tuote hänen romanttisesta sävellystavastaan.

Verklärte Nacht on itse asiassa hämmästyttävän organisoitunut kappale. Se on sävelletty niin, että iso asia on pilkottu pieniksi, ja ensin aloitetaan näiden pilkottujen pienten asioiden jatkuvalla toistamisella, kunnes selviää syy, miksi pienet asiat ovat olemassa. Kaikki menee kohti isoa.
Teemoja siinä ei ole kuitenkaan ole valtavaa määrää, vaikka se kuulostaa niin runsaalta. Tämä taas johtuu Dehmelin runon muodosta. Runo selittää koko kappaleen, ja sitä pystyy musiikin kuluessa seuraamaan; kappaleessa ei ole mitään turhaa. Runo etenee ahdistuksesta anteeksiantoon ja lopulta kirkastukseen, ja sama näkyy Schönbergillä teemojen kehittelyssä. Alussa ahdistuneet teemat ikään kuin oikenevat loppua kohti. Yhtäkkiä ne saavatkin tukevan harmonisen perustan, kun ne sitä ennen olivat olleet isännättömiä, irrallisia ja jopa vähän atonaalisenkin kuuloisia.

Wagnerilta on peräisin sitten Tristan-kromatiikka, joka tuo melko perinteiseen harmoniaan tiettyä moderniutta, sekä teoksen henkinen teema, jota ei ehkä ilman Wagneria olisi olemassa. Verklärte Nacht on eräänalainen tutkielma siitä, mihin Tristanin kromatiikka oli johtanut. Schönbergin piti ottaa Wagner haltuunsa, ennen kuin hän pystyi menemään eteenpäin, vähän samalla tavoin kuin rokottamalla injektoidaan tautia niin että voidaan jatkaa elämää.

Verklärte Nacht on erittäin hienosti rakennettu teos, ja luulen että Schönberg myöhemmin halusi sanoutua siitä irti kuvaannollisesti vain sen takia, että sen musiikki on kuitenkin tonaalista. Se ei kuitenkaan jää irralliseksi tapaukseksi, vaan hän jatkoi samaa sävellystapaa, vaikka muutoksia sointikuvan, struktuurin ja melodiikan osalta tapahtuikin.

haastattelu Lotta Emanuelsson