Vuonna 1940 tallennetussa puheessa presidentti K. J. Ståhlberg käy läpi kunnallishallintomme siihenastisen historian. Se alkaa vuodesta 1865, jolloin myös Suomen maaseudulla siirryttiin kirkollisesta hallinnosta maalliseen hallintoon. Kaupungeissa maallinen hallinto oli kuulunut jo vuosisatojen ajan porvarissäädyn raadeille.
Vuoteen 1917 asti kunnalliset oikeudet oli sidottu maaomistuksen määrittämään manttaaliin. Vain manttaaliin pannun maan omistajat olivat äänioikeutettuja. Yhdellä henkilöllä saattoi olla käytössään montakin ääntä sillä äänien määrä oli sama kuin manttaalimäärä. Yleiset ja yhtäläiset myös naisia koskevat oikeudet saivat odottaa itseään vuoteen 1917 asti.
Vuonna 1955 tallennetussa haastattelussa kamreeri Kustaa Lahtinen Kuhmalahdelta muistaa hyvin, miten epäoikeudenmukaisia manttaalimäärään perustuneet oikeudet ja velvollisuudet käytännössä olivat.
Eloisassa haastattelussa kuullaan myös, millaista elämä vuosisadan vaihteen maalaiskunnassa oli. Kapakointioikeuksista kilpailtiin ja pappien, lukkarien ja vankienkuljettajien palkat maksettiin jyvinä. Papeille maksettiin usein vielä ylimääräistäkin, vaikkapa lampaanpaisteja.
Itsenäisyyden ja uusien verolakien myötä kaikki joutuivat yhteisen hyvämme maksumiehiksi. Toisaalta yhteiskunnalta myös saatiin enemmän kuin ennen. ”Onko se sitten parempi, tuntuu kuin olisimme kohta kaikki valtion vaivaishoitolaisia.”
Sittemminkin on moni kansalainen kokenut vieraantuneensa kunnallispolitiikasta. Päiväämättömässä äänileikkeessä väsynyt radiotoimittaja saa naurukohtauksen kesken vaalilähetyksen.
Vuoden 1960 kunnallisvaalien alla nukkuvien puolueen herra Sitsimies asettui taloksi eduskuntalon edustalle teekkarien järjestämässä tempauksessa. Istunto kannatti, sillä ennätysmäärä kansasta kävi äänestämässä.
