Ei vanhene koskaan -sarjassa käsitellään suomalaisia henki- ja seksuaalirikoksia 1930-luvulta aina 1960-luvulle saakka. Suurin osa tapauksista on jäänyt selvittämättä. Sarja esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa vuonna 1997. Sen juonsi Åke Lindman.
Sarjan avausjaksossa aiheena on muun muassa suomalainen henkirikos ja henkirikosten tutkinta. Viimeisessä jaksossa Kadonnut, kadotettu käsitellään katoamistapausten tutkintaa. Muut jaksot ovat aikanaan paljon julkisuutta saaneita rikoksia kuten Kyllikki Saari – musta sirkus, Tulilahden kaksoismurha – syyllinen vai syytön, Bodomjärvi – kansakunta hypnoosissa, Onni Happonen – punainen vaara, musta murha, valkoinen totuus, Kunnon tyttö, tavalliset miehet ja Erehdys. Torsti Koskinen.
Pieni johdanto murhaan
Rikostutkijat pohtivat, miksi murha kiinnostaa ihmisiä ja millaisia mielikuvia siihen liittyy. Entä, millainen on tyypillinen tappaja? Ratkeavatko henkirikokset yhden ihmisten tuumailujen myötä?
Keskusrikospoliisin apulaispäällikön Markku Salmisen mukaan murha kiehtoo ihmisiä, koska se on tekona peruuttamaton. Murhaan liitetään myös mielikuvia voimasta, joskin Salmisen mukaan todellisuus on aivan toista. Suomi on Länsi-Euroopan väkivaltaisin maa, jos katsotaan henkirikosten vuosittaista määrää suhteutettuna sataantuhanteen asukkaaseen, toteaa puolestaan rikosylikomisario Thomas Elfgren. Karkeasti yksinkertaistettuna suomalainen tappaja on useimmiten mieshenkilö, alle 30-vuotias, työtön tai tavallinen työntekijä.
Henkirikokset tehdään joko pikaistuksissa tai ne on suunniteltu. Tämä koskee myös seksuaalirikollisia. Markku Salminen jakaa heidät karkeasti kahteen ryhmään: toisessa ovat täysin tunnekylmät henkilöt, toisessa ovat vääristyneessä seksuaalifantasioissaan elävät henkilöt. Erilaiset tyypit muodostavat poliisille erilaisen selvittämiskohteen, Salminen toteaa.
Ohjelmassa haastateltu ohjaaja Jouko Turkka pitää väkivallan ja seksuaalisuuden yhteyttä ilmiselvänä. Hän viittaa Shakespearen väkivaltaisimpaan näytelmään Romeoon ja Juliaan, joka Turkan mukaan ei suinkaan ole rakkaustarina vaan se on näytelmä avoimen väkivallan ilmapiiristä.
Murha on omiaan myös synnyttämään legendoja, hyvä esimerkki tästä on Kyllikki Saari, nuori tyttö, joka surmattiin tämän palatessa kotiinsa hartaustilaisuudesta. Yli 25 000 ihmistä ympäri Suomen saapui hänen hautajaisiinsa. Kyllikki Saari tuli muulle Suomelle tunnetuksi valokuvasta, jossa hän oli 15-vuotiaana rippipuvussaan. Nuoren tytön raaka surma yhdistettynä tähän kuvaan oli valtava shokki suomalaisille, toteaa näytelmäkirjailija Jussi Kylätasku, jonka mukaan samankaltaisen tunteen nykypäivänä herättää pieni tyttö, joka on joutunut pedofiilin murhaamaksi.
Miten murhat ratkaistaan?
Rikostutkinta on ryhmätyötä, jossa haetaan syyllisiä rajaamalla pois syyttömiä. Jos syyllistä ei saada verekseltään kiinni, muuttuu poliisin työ on kiivaaksi kamppailuksi aikaa vastaan. Esimerkiksi silminnäkijälausuntojen todenperäisyyden selvittäminen on helpompaa välittömästi rikoksen tapahtumisen jälkeen kuin viikkojen tai jopa vuosien päästä. Henkirikoksen selvittäminen nopeasti on myös taloudellisesti järkevää, sillä selvitystyö on kallista. Yhden jutun kimpussa voi aluksi olla jopa sata rikostutkijaa, sanoo rikosylikomisario Elfgren.
Rikostutkinnan kenties merkittävin vaihe on laboratoriotutkimuksissa, mutta myös rikostekninen työ itse rikospaikalla muodostaa poliisityölle merkittävän pohjan. Rikostekninen tutkinta on kehittynyt oleellisesti 1950-luvulta. Keskusrikospoliisin laboratorion johtaja Kimmo Himberg kuitenkin muistuttaa, että myönteisestä kehityksestä huolimatta ei voida varmuudella sanoa, että esimerkiksi Tulilahden tapaus olisi saatu nykymenetelmin ratkaistua. Sen sijaan varmuudella voidaan todeta, että laboratoriomenetelmien kehittyminen on mahdollistanut yhä pienempien näytteiden tutkimisen siten, että niistä saa myös luotettavan tuloksen. DNA on ainakin teoriassa mahdollista saada vaikkapa vuosikymmeniä vanhasta verijäljestä.
Voiko kenestä tahansa tulla tappaja?
Osa ihmisistä syntyy tappajaksi, toteaa Elfgren ohjelmassa. Heidät on usein diagnosoitu psykiatrisesti. Esimerkiksi psykopaatit voivat olla hyvinkin väkivaltaisia. Elfgrenin mukaan kuitenkin suurin osa tappajista on oman kehityshistoriansa tulosta. Useimmilla on yhteistä se, että heidän lapsuutensa on ollut väkivaltainen, toisin sanoen heidän elämässään on ollut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. Näillä henkilöillä saattaa olla jo puberteetti-ikäisinä esimerkiksi väkisinmakaamisrikoksia tai niiden yrityksiä, ja raiskauksista ei ole pitkä matka henkirikoksiin. Useimmat henkirikoksiin syyllistyneistä ovat miehiä.
Ei kenenkään lapsesta voi tulla kaikkien painajainen
Kalevassa haastateltu oikeus- ja kriminaalipsykologian dosentti Jaana Haapasalon mukaan tutkimukset osoittavat myös sen, että syvimpiä traumoja saaneet lapset tekevät aikuisena hyvin raakoja rikoksia. Esimerkiksi sarjamurhaajien taustalla on usein vakavia traumakokemuksia.
Haapasalon mukaan lapsen hyljeksintä johtaa usein samanlaiseen kierteeseen kuin väkivalta. Väkivaltaisesta lapsesta tulee väkivaltainen aikuinen, ja siten myös hyljeksitystä lapsesta kylmä ja kova. 15-vuotiaaksi asti rikoksia tehnyt lapsi on lastensuojelun asiakas, mutta sen jälkeen hän ei ole kenellekään oma lapsi, toteaa Haapasalo. Toisaalta nykyaikaisen kriminologian mukaan rikollisuutta voidaan selittää monin eri tavoin. Lapsuuden aikaiset kokemukset ovat vain yksi selittävä tekijä. Yhden selityksen mukaan rikollisuus voi olla myös opittua käyttäytymistä, ja oppimisen lähteinä voivat olla niin läheiset ihmiset kuin mediakin.
Kyllikki Saari – musta sirkus
Isojokelainen 17-vuotias Kyllikki Saari (1935–1953) oli illansuussa palaamassa kotiinsa hartaustilaisuudesta toukokuussa 1953, kun hän katosi hiljaisella hiekkatiellä. Saaren kanssa matkaa oli hetken aikaa taittanut hänen ystävänsä. Mutta Isojoen meijerin risteyksessä tytöt lähtivät eri suuntiin. Ystävä oli ehdottanut, että yksinäistä kotimatkaa pelännyt Saari yöpyisi heillä, mutta tämä oli torjunut ehdotuksen ja jatkoi matkaansa kohti kotia. Kotiin hän ei kuitenkaan päässyt.
Saaren isä teki katoamisilmoituksen kahden päivän kuluttua. Katoamisilmoitusta seurasi suuretsintä. Tyttöä etsittiin jopa 600 etsijän voimin mutta turhaan. Tutkinnanjohtaja Axel Skogman alkoi tutkia katoamista henkirikoksena.
Silminnäkijähavaintoja alkoi ilmaantua. Mieshenkilö oli pyöräillyt yksin ollutta Saarta vastaan Isojoen meijerin risteyksen liepeillä. Pyöräilijä oli viimeinen henkilö, joka näki hänet elossa ennen surmaa. Matkaa Kyllikki Saaren kotiin oli tästä kohtaamispaikasta kuutisen kilometriä.
Lisäksi useat silminnäkijät kertoivat nähneensä myöhään illalla vaalean auton kiihdyttävän kyseistä tietä pitkin ilman ajovaloja. Autossa oli ollut mieshenkilöitä ja auton tavaratilasta pilkotti polkupyörä. Tiellä oli nähty myös lasinsirpaleita ja voimakkaita auton jarrutusjälkiä. Lasinsirpaleet ja muut jäljet oli siivottu pois ennen kuin poliisi ehti paikalle. Oliko Kyllikki Saari kenties joutunut yliajon uhriksi? Tämä teoria hylättiin sen jälkeen, kun Saaren polkupyörä löydettiin. Siinä ei havaittu minkäänlaisia rikkoontumisen jälkiä.
Kaksi kuukautta katoamisen jälkeen Kyllikki Saaren polkupyörä löytyi suohon upotettuna. Löytö oli yllätys, sillä pyörää oli etsitty tuloksetta jopa metallinpaljastimella. Lokakuussa löytyi metsänistutustöiden yhteydessä Kyllikki Saaren toinen kenkä. Kengän sisällä oli miehelle kuuluva sukka ja kenkä oli sidottu mustalla villalangalla. Pian tämän jälkeen alkaa uusi suuretsintä, joka tuottikin tuloksia. Erään mukana etsinnöissä olleen käteen tarttui männynnäre, joka oli tyvestään teroitettu. Näreen nosto paljasti, että sen alla suohaudassa lepäsi jo pahoin maatunut Kyllikki Saari.
Kadonneen tytön löytyminen kuolleena kiihdytti huhumyllyä. Lehdistö seurasi tarkkaan tutkintaa ja julkaisi uusia vihjeitä tekijästä tai tekijöistä. Mutta mitään ratkaisevaa ei löytynyt. Sen sijaan poliisilla oli epäilyksenalaisia henkilöitä useitakin. Yksi heistä oli eräs kirkkoherra, jolla epäiltiin olleen liiankin läheinen suhde Kyllikki Saareen. Kirkkoherralla oli kuitenkin murhaillaksi alibi.
Murhan selvittäminen näytti päätyvän aina umpikujaan, ja vaikeaksi sen teki ennen kaikkea se, että Saaren ruumis oli löydettäessä niin pahoin mädäntynyt, että ei voida varmuudella sanoa, oliko kyseessä raiskaus vai oliko kuolema yliajon seurausta tai jotain muuta. Ruumiista voitiin kuitenkin todeta, että Saari oli saanut voimakkaan iskun kasvoihin, minkä vuoksi nenä- ja poskiluut olivat murtuneet. Seksuaalirikoksen mahdollisuus oli todennäköinen, sillä Saaren ruumis oli vyötäröstä alaspäin alaston ja hänen toinen rintansa oli paljaana.
Lokakuun 25. päivä pidettyihin hautajaisiin saapui ihmisiä kaikkialta Suomesta. Paikalla oli noin 25 000 ihmistä, mikä on enemmän kuin Helsingin olympiakisojen avajaisissa 1952. Kirkon ulkopuolella oli kovaääniset, joiden kautta sisällä pidetty siunaustilaisuus kuului kirkkopihalle, Muistotilaisuutta edelsi surusaatto kunniakujineen. Markkinatunnelmaltakaan ei voitu välttyä, sillä tuhansia ihmisiä oli ruokittava ja samalla saattoi myydä muitakin oheistuotteita.
Murhatutkimuksia jatkettiin, mutta tekijää ei koskaan saatu selville.
Psykologinen profilointi piirtää kuvaa tekijästä
Psykologisen profiloinnin avulla Kyllikki Saaren surmaajasta tiedetään kuitenkin jotain. Psykologi Pekka Santtilan mukaan Kyllikki Saaren ruumiin kätkeminen edustaa niin sanottua instrumentaalista aggressiota, joka jo kertoo tekijästä paljon. Instrumentaalisen eli tarkoitushakuisen aggression tunnusmerkit täyttävä teko viittaa siihen, että tekijällä on taipumus ratkaista ongelmia turvautumalla väkivaltaan ja laittomiin keinoihin. Kätkeminen ja suunnitelmallisuus viittaavat siihen, että tekijällä on saattanut olla jonkinlainen rikostausta. Nykyisen käsityksen mukaan tekijä ei ole aiemmin syyllistynyt henkirikokseen tai raiskaukseen, josta Saaren kohdalla oli todennäköisimmin kyse, vaan ehkä omaisuusrikoksiin tai pahoinpitelyihin. Luultavaa on, ettei hän ollut sukua uhrilleen.
Mutta oliko Kyllikki Saaren murhaaja paikallinen vai joku läpikulkija? Profilointi voi antaa vihiä tästäkin. Kyllikki Saaren murhaaja - ja todennäköisesti raiskaaja - olisi paikkakuntalainen mies, joka asui muutaman kilometrin päässä. Hän tunsi soisen alueen hyvin, ehkä metsästeltyään tai mahdollisesti työskenneltyään siellä. Ulkomaisissa raiskaajia koskevissa analyyseissä on havaittu raiskaajien tekevän tekonsa muutaman kilometrin läpimittaisella alueella, jonka sisällä tekijä yleensä asui. Raiskaaja kuitenkin luo noin kilometrin läpimittaisen ns. turvavyöhykkeen kotinsa ympärille, Raiskaajien toimintaa selitetään sillä, että useimmat tekijät alitajuisesti arvelevat tulevansa tunnistetuiksi, jos he toimivat liian lähellä kotiaan. Toisaalta tuttu ympäristö antaa mahdollisuuden paeta, jos joki menee vikaan .
Tulilahden kaksoismurha – syyllinen vai syytön?
Kesäkuussa 1959 jyväskyläläiset 22-vuotias toimistoharjoittelija Riitta Pakkanen ja 21-vuotias sairaanhoito-opiskelija Eine Nyyssönen olivat polkupyörillä lähteneet telttaretkelle. Suunniteltu pyöräilyreitti kulki Keski-Suomen, Pohjois-Karjalan ja Savon järvimaisemissa. Jyväskylään oli tarkoitus palata kolmanteen päivään elokuuta mennessä. Tytöt lähettivät koteihinsa joka päivä kortin kertoakseen, miten matkanteko edistyi.
Mutta tyttöjä ei kuulunut kotiin elokuun kolmas päivä. Vanhemmat tekivät katoamisilmoituksen seuraavana päivänä. Tytöistä oli tehty eri puolilla Suomea havaintoja, mutta etsinnöistä huolimatta tytöistä kuulunut mitään. Poliisi päätti aloittaa suuretsinnän. Lehdet kirjoittivat runsaasti "kesän katoamismysteeristä" ja sitä ehdittiin verrata jo Kyllikki Saaren tapaukseen.
Viimeisellä reitillään tytöistä jäi paljon merkkejä. He esimerkiksi kysyivät tietä, poikkesivat apteekissa ja Osuuskaupassa sekä korjauttivat pyöräänsä. He myös ohittivat ainakin kerran tummanpuhuvan mopomiehen, jonka ajopeli tuntui olevan epäkunnossa. Tytöt olivat yöpyneet Polvijärvellä Juntusen matkustajakodissa, jonka matkustajakorttiin he olivat kirjoittaneet seuraavan päivän matkareittinsä. Sen päätepiste oli Tulilahden retkeilyalue Heinävedellä.
Etsinnät suunnattiin 18. elokuuta Tulilahdelle, mutta ne eivät tuottaneet tulosta. Seuraava etsintä aloitettiin 21. elokuuta. Siihen osallistui 300 poliisia ja varusmiestä. Eräs varusmies otti Tulilahden pohjukassa rankakasan vieressä törröttävästä puuntaimesta kiinni. Se irtosikin maasta, ja pian huomattiin, että puuntaimi oli tyvestään teroitettu. Kahdeksan vastaavanlaista tainta kiersi rankakasaa, jonka alla olivat muovin alle kätketyt ruumiit. Viitteitä mahdollisesta murhan seksuaalisesta motiivista ei ollut lukuun ottamatta Einen alastomuutta.
Savolainen pikkukunta järkyttyi tyttöjen surmasta, sillä olihan mahdollista, että tekijä olisi paikkakuntalainen. Huhumylly pyöri kiivaana lehdistössä nostaen aina uusia epäilyjä ja varmoja syyllisiä.
Koko Suomi seurasi tarkkaan poliisin tutkimuksia. Elokuvateattereissa esitettiin filmikatsauksia murhatutkinnasta. Tyttöjen tavaroita oli kadoksissa, ja joitakin niistä löydettiin pitkin metsiä. Polkupyöriä naarattiin ja ne löytyivätkin Tulilahden syvimmästä pohjukasta. Tämä antoi tutkijoille aiheen epäillä, että tekijä tunsi alueen hyvin.
Oliko synkkä mopomies syyllinen?
Tutkimusten alusta lähtien poliisin mielenkiinnon kohteena oli ollut yksinäinen mopomies, josta oli tehty havaintoja Tulilahdessa tyttöjen käyttämän reitin varrelta. Tulilahteen tullut Kyllikki Saaren murhaa tutkinut Axel Skogman tunsi mopomiehen. Skogmanin kertoman mukaan mies kuljetti mukanaan usein puukkoa ja muita astaloita. Lisäksi hänen tiedettiin liikkuvan lähinnä öiseen aikaan hämärillä matkoillaan. Hänellä oli useita rikoksia takanaan myös seksuaalirikoksia.
Mies oli nimeltään Runar Holmström, joka oli maaliskuussa 1953 vapautunut pitkästä kuritushuonetuomiosta. Poliisi pidätti hänet väkivaltaisen kamppailun jälkeen marraskuussa 1959. Holmströmiltä löytyi puukko, jonka vuolujälki muistutti Tulilahden haudan ympärille laitettujen taimien vuolujälkiä. Holmströmiltä niin ikään löydettiin naisten alushousut, joissa oli siemennestettä sekä Sairaanhoitaja-lehti.
Poliisi kuljetti Holmströmiä raudoissa tunnistamismatkalla uhrien viimeisen pyöräilyreitin varrella. Useat uskoivat juuri Holmströmin olleen tuo tummahiuksinen synkkä mopomies. Holmström oli hermostunut matkan jälkeen niin, että tunnusti poliisille olevansa Heinäveden mopomies. Hän kertoi seuranneensa tyttöjä Liperistä Heinävedelle ja heidän puuhiaan leirintäalueella. Hän kuvaili leirin tapahtumia tarkkaan. Häntä oli esimerkiksi suututtanut leirissä vierailleet nuoret miehet, jotka olivat halailleet ja suukotelleet tyttöjä. Omien sanojensa mukaan hän poistui väijystä, kun tytöt olivat menneet telttaan puolen yön aikaan. Tämän jälkeen Holmström väitti ajaneensa Varkauteen. Mutta virallisessa kuulustelussa Holmström perui kuitenkin kaiken.
Käräjäoikeuden istunto alkoi kesäkuun 8. päivä 1960. Toinen käsittely oli jo heinäkuussa alussa. Toista käsittelyä ennen oli maastosta löydetty tytöille kuuluneita vaatteita ja tavaroita. Kolmanteen käsittelyyn poliisi toi selvityksensä tekemästään murhan rekonstruoinnista, ruumiiden kätkemisestä ja pakomatkasta Tulilahdesta Varkauteen. Poliisin mukaan oli mahdollista, että yksi ihminen olisi tehnyt surmat ja paennut parissa tunnissa Varkauteen. Mutta ennen pääkäsittelyä Runar Holmström hirttäytyi sellissään Vaasan lääninvankilassa aamun varhaisina tunteina 8. toukokuuta 1961. Viisi kuukautta myöhemmin syytteet raukesivat. Holmströmiä ei todettu syyttömäksi tai syylliseksi.
Tyttöjen omaisten murhe on myös koko maan suru.
Hautajaiset pidettiin Jyväskylässä, ja niihin osallistui yli 3000 ihmistä. Valtiota edusti sisäministeri Eino Palovesi, joka laski valtion kukkalaitteen tyttöjen haudalle. Kukkaseppeleen tarkoituksena oli myös ilmaista tukea tyttöjen omaisille, sillä murhenäytelmä kosketti myös koko Suomea.
Bodominjärvi – kansakunta hypnoosissa
Helluntaiaamuna 1960 Suomessa herättiin järkyttävään uutiseen. Kolme nuorta oli surmattu raa'asti telttaan Bodominjärven rannalla Espoossa. Suomessa ei vielä oltu toivuttu kymmenen kuukautta aiemmin tehdyistä Tulilahden surmista, kun 5. päivä kesäkuuta paljastui nuoriin kohdistunut veriteko Espoossa. 15–18-vuotiaat Maili Irmeli Björklund, Anja Tuulikki Mäki, Seppo Antero Boisman ja Nils Gustafsson olivat saapuneet Bodominjärven rannalle ja pystyttäneet telttaleirin niemenkärkeen edellisenä päivänä.
Viidennen päivän aamuna teltassa nukkuvien nuorten kimppuun hyökättiin, jonka seurauksena kolme nuorista kuoli, vain Gustafsson jäi eloon. Sattumalta paikalle osunut paikkakuntalainen löysi aamupäivällä ruumiit ja henkihieverissä olleen Gustafssonin.
Paikalle hälytettiin poliisi, joka sai heti peräänsä uteliaiden ihmisten joukon. Yleisö seurasi tiiviisti tutkintaa, ja innokkaimpia piti hätyytellä loitommaksi poliisista ja tutkittavasta alueesta. Murha-asetta ei paikalta löydetty. Myös nuorten omaisuutta oli kadoksissa. Poliisista ja vapaaehtoisista paikkakuntalaisista muodostettiinkin etsintäketju, joka haravoi metsiä sekä rantoja esineiden löytämiseksi. Mahdollisesta murhamiehestä saatiin jo varhaisessa vaiheessa tuntomerkkejä, sillä aamuyöllä järven ympäristössä oli ollut ihmisiä. He olivat havainneet, että telttapaikan läheisyydessä oli liikkunut mies, joka näytti pakenevan metsän suojaan.
Poliisi kaipasi lisää havaintoja miehestä ja se kuulusteli useita henkilöitä. Mutta viikot kuluivat eikä mitään ratkaisevaa löytynyt – omaisten suureksi pettymykseksi. He joutuivat hautaamaan läheisensä surmaajan vielä ollessa vapaalla jalalla. Bodominjärven murhatutkimukset jatkuivat vielä usean vuoden ajan tiiviinä, ja poliisi pyysi silminnäkijähavaintoja vielä kuudenkin vuoden jälkeen tapahtumista. Mutta mitään ratkaisevaa ei löytynyt ja tapaus näytti jäävän ratkaisemattomaksi.
Jorma Palo oli kesäkuussa 1960 Helsingin Kirurgisessa sairaalassa suorittamassa lääketieteen opintojensa pakollista harjoittelua. Palo kertoi vuonna 2005 televisiohaastattelussa, että Kirurgiselle tuotiin helluntaiaamua seuravana päivänä mies, joka herätti sairaalan henkilökunnan epäilykset. Mies oli nimeltään Hans Assman. Henkilökunta oli vakuuttunut siitä, ettei hän olisi oikea potilas vaan hän oli paossa jotain. Assman oli mm. näytellyt tajutonta ja lisäksi hän oli pessyt yön aikana sairaalassa käsiään bensiinillä. Miehestä ilmoitettiin poliisille, mutta poliisi ei koskaan kuullut sairaalahenkilökuntaa. Bodominjärven surma näytti jäävän arvoitukseksi.
Verityön tutkimukset johtivat lopulta pidätykseen vuonna 2004 poliisin uusien tutkintamenetelmien ansiosta. Pidätetty oli nuorista telttailijoista ainoa eloonjäänyt, Nils Gustafsson, joka kiisti syyllistyneensä surmiin. Rikospaikalta kadonneet Boismanin ja Gustafssonin kengät löytyivät sittemmin ja ne tutkittiin tarkoin. Toisen nuorukaisen kengissä oli jälkiä verestä. Nämä verijäljet lähetettiin tutkittavaksi Englantiin, missä jäljistä saatiin DNA, joka kuului toiselle tytöistä. Kengät puolestaan kuuluivat Gustafssonille.
Vuonna 2005 alkaneessa oikeudenkäynnissä poliisi väitti, että Nils Gustafsson olisi tunnustanut surmatyön jo vuonna 2004. Gustafsson kuitenkin kiisti tunnustaneensa. Espoon käräjäoikeus vapautti Gustafssonin syytteistä todeten, että pitkä aika surmahetkestä on heikentänyt luotettavan kuvan muodostamista. Käräjäoikeuden mukaan epävarmuustekijät eivät toisaalta voi koitua Gustafssonin vahingoksi. Sen mielestä silminnäkijähavainnot ja Gustafssonin vammat pikemminkin viittaavat siihen, että hän oli yksi uhreista.
Jorma Palo on kirjoittanut Bodominjärven tapahtumista kaksi kirjaa, joista ensimmäinen Bodomin arvoitus kuvaa, miten Bodominjärven murhatutkimukset sivusivat hänen ja eräiden hänen kollegoidensa elämää. Palolla tuo teoksessaan esiin sen, miten poliisi päästi todennäköisimmän murhaajan käsistään mahdollisen poliittisen painostuksen vuoksi, Toinen kirja Nils Gustafsson ja Bodomin varjo on kuvaus yli vuoden mittaisesta oikeusprosessista ja sen saamasta julkisuudesta, joka ei jättänyt Gustafssonia hetkeksikään rauhaan.
Onni Happonen – punainen vaara, musta murha, valkoinen totuus
Syyskuun 1. päivä vuonna 1930 jäi Heinäveden kunnan historiaan yhdeksi sen synkimmistä päivistä. Tuona päivänä surmattiin sosiaalidemokraattien kunnallispoliitikko ja kunnallislautakunnan puheenjohtaja Onni Happonen (1898–1930), jonka ruumis löydettiin vasta lähes kaksi vuotta surmatyön jälkeen. Murhasta annettiin tuomiot, mutta todellisia syyllisiä ei koskaan tuomittu.
Heinävedellä Happonen tunnettiin kunnallispoliitikkona, joka pyrki voimakkaasti ajamaan heikompiosaisten kuntalaisten asiaa. Tarmokkaana miehenä hän oli myös ollut jäsenenä taksoituslautakunnassa, jonka tehtävänä oli muun muassa huolehtia siitä, että perintöosuuksista ilmoitetaan ja niistä maksetaan asianmukaiset verot. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet Happosen toimintaa ja näkemyksiä. Erityisesti tilalliset vastustivat näitä vasemmistolaisiksi miellettyjä ajatuksia. Happonen oli myös riitautunut nimismiehen kanssa tietöistä, ja riita ratkaistiin oikeudessa Happosen hyväksi.
Syyskuun ensimmäisen päivän aamuna Onni Happonen valmistautui kunnanvaltuuston kokoukseen. Päivä oli tärkeä, ei ainoastaan Heinävedelle, vaan myös Suomen poliittiselle vapaudelle ja kansanvallalle. Happonen oli peloissaan eikä syyttä, sillä hän oli jo kerran joutunut muilutettavaksi. Nyt hän oli ottanut aseen turvakseen ja pyytänyt joitakin miehiä toimimaan henkivartijana.
Kokouspäivä oli kaoottinen. Valtuustohuoneeseen tunki väkeä, joka vaati sosiaalidemokraattien eroa. Nämä eivät siihen kuitenkaan suostuneet. Tunnelman tiivistyessä Happonen joutui pakenemaan väkeä takahuoneeseen, josta hän yritti soittaa apua, mutta turhaan. Puhelinlinjat oli katkaistu. Viimeiseksi vaihtoehdoksi hänelle jäi pako ikkunasta takapihalle, koska etupihalla odotti joukko miehiä valmiina ottamaan hänet kiinni. Miesjoukko oli kuitenkin saanut paosta vihiä ja se tiesi odottaa ulkona, jossa Happonen uskoi pääsevänsä nimismiehen suojeluksessa turvaan. Mutta miesjoukkio saikin tempaistua Happosen mukaansa ja sulloi hänet väkivaltaisesti kyyditsijöiden autoon. Tästä alkoi Happosen viimeinen matka.
Poliittinen salaliitto teloitustyyliin tehdyn surmatyön takana
Happosen kyydityksen aikaan elettiin lapuanliikkeen terrorin vuosia. Fasismi oli noussut valtaan Italiassa ja Saksassa ja pian se levisi myös muualle Eurooppaan. Suomeenkin syntyi useita äärioikeistolaisia ryhmiä, joita yhdisti kommunistiviha ja isänmaallisuus. Suomessa lapuanliike aloitti taistelun kansanvaltaista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Se oli oikeistoradikaali liike, jonka tavoitteena oli Suomen poliittisen kartan muuttaminen aatetaustaltaan valkoiseksi. Lapuanliikkeen tavaramerkiksi muodostuivat muilutukset eli kyyditykset. Ne olivat vapaudenriistoa, alistamista, nöyryyttämistä ja väkivaltaa, ja joiden tavoitteena oli saada vasemmiston poliittinen toiminta loppumaan. Onni Happosen murhan takana olikin juuri poliittinen salaliitto, joka veti puoleensa myös niitä, joiden tehtävänä oli valvoa lain noudattamista.
Kun Happosen ruumis löydettiin kahden vuoden kuluttua muurahaispesään haudattuna, aika ja muurahaiset olivat jo tehneet tehtävänsä. Mutta pitkälle hajonneessa ruumiissa oli kuitenkin vielä nähtävissä viitteitä siitä, että Happosta oli pahoinpidelty ankarasti ja että surmatyö muistutti lähinnä teloitusta. Yksi laukaus niskaan ja uhri oli kuollut välittömästi.
Epäilyksenalaiset löydettiin, mutta oikeudenkäynnistä muodostui farssi, jossa syytetyt naureskelivat oikeudenpuheenjohtajalle, todistajia uhkailtiin ja osa todistajista kieltäytyi kertomasta tietojaan peläten joutuvansa kokemaan Happosen kohtalon. Lisäksi uhrin omaisia pilkattiin avoimesti oikeudenistunnossa. Syytettyjen penkillä oli aluksi ollut useita henkilöitä, mutta kun korkein oikeus oli antanut tuomionsa, syylliseksi Happosen surmaan nimettiin vain yksi henkilö, jonka syyllisyyteen Heinävedellä ei tänäkään päivänä uskota.
Murhalla on pitkä varjo
Martti Issakaisen teoksessa Happosen tapaus (2010) tuodaan päivän valoon ne seikat, jotka mahdollistivat henkirikoksen. Taustalla vaikutti voimakkaana kansalaissodan muisto. Sekä valkoiset että punaiset kokivat molemmat tekonsa oikeutetuiksi. Toinen osapuoli niitä vähätellen tai kaunistellen, toinen osapuoli taas selitti tekonsa kokemallaan vääryydellä. 1930-luvun Suomessa kansalaissodan haavat olivat vielä veriset eikä kumpikaan osapuoli juurikaan luottanut toisiinsa. Korruptoitunut oikeuslaitos myötävaikutti usein laittomuuksiin joko ummistamalla silmänsä tai edesauttamalla rikoksen tapahtumista. Issakainen on koonnut kirjaansa kertomuksia aikalaisilta ja Happosen sukulaisilta.
Happosen kohtalo on innoittanut myös kaunokirjailijoita. Asko Jaakonahon esikoisteos Onnemme tiellä (2012) on fiktiivinen teos tosielämän tapahtumista traagisesta tapahtumaketjusta Heinävedellä lapuanliikkeen vallan aikana.
Kunnon tyttö – tavalliset miehet
Uudenvuodenaattona vuonna 1957 helsinkiläinen 30-vuotias Inga Mylläri joutui koko maata järkyttäneen rikoksen uhriksi. Hän oli lähtenyt viettämään uudenvuodeniltaa tanssiravintolaan työtoverinsa kanssa. Kotiinpaluu ei sujunutkaan suunnitellulla tavalla. Naiset tilasivat puolenyön jälkeen vuokra-auton, sillä Mylläri halusi kotiinsa ja oli jo ehtinyt antaa kuljettajalle kotiosoitteensa, kun kyytiin änkesivät kaksi naisten ravintolassa tapaamaansa linja-autonkuljettajaa Eero Kunnari ja Antero Kataja. Myllärin kotiin Eerikinkatu 30:een auto ei koskaan mennyt vaan se suunnisti Vallilaan, josta hankittiin pullo spriitä. Sen jälkeen seurue ajoi Kampin linja-autoasemalle, missä nelikko siirtyi Kunnarin linja-autoon.
Kahden aikaan yöllä Myllärin työtoveri ilmoitti lähtevänsä kotiin. Kataja halusi lähteä saattamaan. Kunnarin kanssa linja-autoon kahden jäänyt Mylläri oli vahvati humaltunut. Kuulustelupöytäkirjan mukaan Kunnari raiskasi tajuttomassa tilassa olleen Myllärin ja aikoi uusia tekonsa, mutta kun huoltomies käynnisti toisen linja-auton aivan vieressä, yritys keskeytyi. Hän havaitsi viereisessä autossa Kunnarin ja Myllärin, joka oli rojahtanut lattialle. Miehet kantoivat naisen toiseen linja-autoon, jolloin huoltomies oli ehdottanut poliisille soittoa. Mutta Kunnari kieltäytyi ja jätti naisen kylmenevään autoon.
Antero Kataja palasi saattoreissultaan linja-autolle. Kampin asemalla hän sai kuulla, että Mylläri nukkui hänen autossaan. Kataja meni autoonsa ja raiskasi Myllärin. Kesken kaiken Mylläri alkoi voida pahoin, ja Kataja poistui huoltoasemalle hakemaan siivoustrasselia. Huoltohallissa Kataja törmäsi kahteen kuljettajaan Ensio Pateroon ja Tuomas Lundeniin. Kataja kertoi miehille Mylläristä, joka siirrettiin jälleen toiseen linja-autoon. Nyt hän jäi Pateron ja Lundenin armoille.
Kello neljän aikaan aamuyöstä Kampin kentälle saapui 24-vuotias Erik Dagström. Patero ja Lunden kysyivät, halusiko hän tajuttomana makaavan Myllärin autoonsa. Dagström otti tiedottoman ja lähes alastoman naisen autoonsa ja lähti Kampista niin kiireesti, ettei ehtinyt ottaa Myllärin päällysvaatteita mukaan. Kun Dagström lopulta palasi asemalle ja hän sanoi häntä odottaneille Paterolle ja Lundenille, että Mylläri jäi rekkakuskeille Munkkiniemeen. Mutta siellä hän ei ollut vaan makasi kuoliaaksi jäätyneenä Espoon Leppävaarassa.
Helsingin Sanomien toimittaja löysi lähes alastomana olleen Myllärin ruumiin kymmenen päivän kuluttua katoamisesta. Pakkasta oli ollut noin 30 astetta.
Tapahtuu hetken reaktio. Syntyy rikos. Tässä kohtaa ihminen joutuu tekemään itsensä tahtomattaan rikolliseksi.
Antero Kataja oikeudessa
Tapahtumat selvisivät kuulusteluissa nopeasti, mutta Inga Myllärin lopullinen kohtalo ei koskaan. Viittä autonkuljettajaa syytettiin kuolemantuottamuksesta, heitteillepanosta ja tiedottaman naisen makaamisesta. Syytetyt yrittivät asianajajiensa avustuksella puhdistaa mainettaan ja jotkut heistä vetosivat ihmisessä oleviin tarpeisiin ja heikkouteen. Puolustuksen taktiikkana näyttikin olevan syytettyjen maineen puhdistaminen uhrin kunniaa mustamaalaamalla. Inga Mylläriä tunteneet olivat syystäkin pöyristyneitä, ja lausuntoja hänen kunniallisuudestaan annetaan lehdistölle.
Asianomistajien asianajajana toiminut varatuomari Helvi Sipilä vaati rangaistuksia raiskauksista. Sipilä muistelee ohjelmassa, miten Inga Myllärin tapaus järkytti koko Suomea. Sipilä totesi oikeusistunnon loppuvaiheessa, kuinka hän piti ihmeellisenä, että nainen poistuu ravintolasta tuttavansa kanssa lähteäkseen kotiin mutta joutuukin useaan otteeseen raiskatuksi ja päätyy kauas Helsingistä ja lopulta löydetään kuolleena eikä kukaan ole tehnyt mitään. Sillä siltä Sipilän mukaan syytettyjen selitykset kuulostivat. Inga Myllärin murha laajeni itse tekoakin suuremmaksi. Räikeästi ihmisarvoon kohdistunut raakuus nosti esiin kysymyksen tasa-arvosta. Ingan viimeiselle matkalle kerääntyi yli 3000 saattajaa. Muistotilaisuudesta tuli hiljainen vastalause miesten tekoa vastaan.
Tapaus kävi kaikki oikeusasteet läpi. Ankarimmat tuomiot antoi kihlakunnanoikeus, korkein oikeus alensi tuomioita. Ankarin tuomio oli vuosi vankeutta, lievin kuusi kuukautta.
Erehdys – Pirkko Ryhäsen murha
Maaliskuun alussa vuonna 1963 Helsingin Kumpulassa löydettiin 16-vuotias Pirkko Ryhänen henkitoreissaan. Useita puukoniskuja kehoonsa saanut Ryhänen kuoli Marian sairaalassa.
Kohtalokkaana iltana kaduilla oli liikkeellä paljon ihmisiä, kun Pirkko oli palaamassa iltakoulustaan ja oli matkalla asunnolleen Käpylään. Hän oli päättänyt oikaista Jyrängöntien kautta. Kotiinsa Iisalmeen hän oli aiemmin kirjoittanut pelkäävänsä tätä kotimatkaa, sillä useassa kohtaa matkaa oli pimeää valaistuksen puuttuessa. Tällä kertaa hänen poikaystävänsä oli tulossa vastaan.
Torsti Ossian Koskinenkin oli liikkeellä yhdessä morsiamensa kanssa: Pariskunta oli matkalla tilapäiseen asuntoonsa, kun kolmen niin sanotun lättähatun eli nuoren seurue alkoi ahdistella heitä. Pojat liittyivät humalaisen parivaljakon seuraan. Lähellä majapaikkaa Koskinen poistui joukosta ja ryntäsi hakemaan sisältä leipäveitsen. Ulkona poikajoukko oli naisystävän kimpussa. Koskinen huitoi veitsellä sillä seurauksella, että yksi pojista sai kasvoihinsa osuman. Tämän jälkeen pojat pinkaisivat pakoon.
Kello 21.15 Jyrängöntieltä kuului naisen kirkaisu, ensin kimeänä, myöhemmin matalana. Huudon kuullut Pentti Pitkänen näki kaksi hahmoa. Mies ja nainen olivat kiinni toisissaan, ja miehen kädet heiluivat sivusuunnassa ja nainen lyyhistyy maahan. Pitkänen kiirehtii naisen luo ja paikalle on ehtinyt myös poikaystävä.
Lähin silminnäkijä oli ollut parinkymmenen metrin päässä. Hän oli 62-vuotias yövartija Frans Suominen, joka oli matkalla töihin. Suominen näki, miten maastossa kiskottiin jotain painavaa. Oli hiljaista. Kohta hän havaitsi, että maassa makasikin ihminen ja joku pakeni metsikköön. Suominen luuli maassa makaavaa juopoksi ja kysyi häneltä, onko kaikki kunnossa. Uhri oli kuitenkin ollut Pirkko Ryhänen, joka vaivoin jaksoi nostaa kättään, minkä Suominen tulkitsi merkiksi siitä, että kaikki oli kunnossa ja jatkoi matkaansa.
Helsingin radiopoliisi sai hälytyksen kello 21.25. Ryhänen kiidätettiin Marian sairaalaan, missä hän kuoli ennen iltakymmentä. Poliisi käynnisti välittömästi tutkinnan. Nopeasti paljastui, että Ryhäsen kimppuun oli käyty takaapäin teräaseella. Tutkimuksissa paljastui myös, että Eden-hattuinen, tummaulsterinen mies oli nähty harhailemassa läheisen metsikön reunassa samana iltana.
Poliisin haaviin jäi murhasta epäiltynä Torsti Ossian Koskinen, ehdonalaisuudessa ollut pakkolaitosvanki. Koskinen oli murhailtana pukeutunut Eden-hattuun ja tummaan ulsteriin eikä hänellä ei ollut alibia kyseiseksi illaksi. Hän oli juopotellut raskaasti ja hänen täydellinen muistikatoksensa ajoittuu juuri murha-aikaan.
Koskisen liikkeistä lättähattu-kohtauksen jälkeen tiedettiin se, että Koskinen oli lähtenyt kello 20.50 majapaikastaan hakemaan viinaa tutusta paikasta. Sinne hän saapui todistajalausunnon mukaan kello 21.30. Takaisin majapaikkaan hän saapui kello 22. Viinanhakupaikassa häneltä oli otettu leipäveitsi pois.
Useiden kuulustelujen jälkeen Koskisen muisti alkoi palailla. Hän alkoi myös miettiä, oliko hän sittenkin syyllinen tekoon, vaikka ei sitä itse muista. Oliko mahdollista, että monen päivän ryyppyputki ja kahakointi lättähattujen kanssa sai Koskisen iskemään puukkonsa Ryhäseen? Tyttö kun muistutti pimeässä yhtä Koskista ahdistellutta nuorukaista. Oliko hän erehtynyt? Poliisille Koskisen ajatusleikki teosta oli yhtä kuin tunnustus, ja juttu päätyikin oikeuteen ja Koskista syytettiin Ryhäsen taposta. Monet tekijät puhuivat hänen syyllisyytensä puolesta.
Älä lyö enää. Minä olen jo kuollut.
Vankilassa Koskinen alkoi kuitenkin vaati jutun tutkinnan jatkamista. Eräs vankitoveri kertoi vuonna 1970 Koskiselle , että vankilassa ollut 16-vuotias Pekka Lappalainen oli tunnustanut eräälle toiselle vangille Ryhäsen tapon. Koskinen ilmoitti tämän asianajalleen ja oikeusasiamiehelle Risto Leskiselle. Tutkimukset aloitettiin uudelleen. Lappalainen ei muistanut tapahtumia enää tarkasti, mutta poliisin mielestä tunnustus oli riittävä. Tunnustuksen mukaan hän oli tinnerihumalassa murhan tekohetkellä. Lappalainen kuitenkin muisti, että kun hän oli hetken aikaa seurannut tyttöä, hän kävi silmittömästi tämän kimppuun ja havahtui tekoonsa, kun puukko oli kahvaa myöten tytössä. Tyttö oli sanonut: Älä lyö enää, minä olen jo kuollut.
Koskinen vapautettiin pikaisesti edenneessä oikeudenkäynnissä ja valtio tuomittiin maksamaan hänelle mittavat korvaukset. Mutta tuomittiinko oikea syyllinen? Pekka appalaisen asianajaja Aleksander Schichman kertoo ohjelmassa, että hänen päämiehensä oli nuori, pienikokoinen, hintelä ja hän oli pukeutunut pusakkaan ja yleensä hän oli ilman päähinettä. Silminnäkijöiden kuvaus tekijästä ja tämän vaatetuksesta eivät pitäneet paikkaansa Lappalaisen kohdalla. Lopulta syytetty perui tunnustuksensa. Alimmat oikeusasteet peruivat Lappalaisen syytteet ja hän vapautui. Ryhäsen murhaajaa ei löydetty.
Kadonnut kadotettu
Sarjan viimeisessä jaksossa pohditaan kadonneiden kohtaloa ja tarkastellaan sitä, miten poliisi aloittaa kadonneiden kohtalon selvittämisen.
Kun ihminen ilmoitetaan kadonneeksi, henkilöstä tehdään perusteellinen tiedosto. Tässä vaiheessa jo saadaan viitteitä siitä, mikä voisi olla kadonneen kohtalo. Jos kadonnut ei ole dementoitunut, pahoissa veloissa, itsemurhaa suunnitteleva tai kuolemanvaaraan hankkiutunut henkilö, voidaan epäillä, että henkilö on joutunut henkirikoksen uhriksi. Tekijä on vain onnistunut hävittämään ruumiin heti surmatyön jälkeen ja peittänyt jälkensä niin, ettei kadonnutta kenties koskaan löydetä. Tätä kutsutaan pimeäksi henkirikokseksi.
Suomessa tehdään poliisille vuosittain 8000 katoamisilmoitusta, joista 800 päätyy poliisin etsintärekisteriin. Lähes neljäkymmentä henkilöä jää kuitenkin pysyvästi kadoksiin. On todennäköistä, että jotkut heistä ovat joutuneet henkirikoksen uhreiksi. Näissä tapauksissa ei ole poissuljettua, että tekijä voi olla sarjamurhaaja, sanoo ohjelmassa haastateltu keskusrikospoliisin rikoskomisario Tero Haapala.
Osa pysyvästi kadonneista on pimeän henkirikoksen uhreja.
Markku Salminen, Krp
Henkirikosten selvittämisprosentti on Suomessa on niinkin korkea kuin 95 prosenttia. Poliisi pitääkin tärkeänä, että poliisivaltuuksia laajennetaan, jotta se voisi tutkia niin sanottuja pimeitä henkirikoksia samalla tarkkuudella kuin muita henkirikoksia. Keskusrikospoliisin apulaispäällikön Markku Salmisen mukaan niin sanotun täydellisen henkirikoksen mahdollisuus on Suomessa kuitenkin heikko.
Joskus kadonnut löytyy sattuman kautta, tosin kuolleena. Ruumiin löytöpaikalla tehdään ensin ruumiintunnistus ja sinne kutsutaan poliisin lisäksi oikeuslääkäri ja joskus myös hammaslääkäri. Paikalla tehdään ulkotarkastus, ja jos ruumiinosia puuttuu, tutkinta-alue laajenee, sanoo oikeushammaslääkäri Helena Ranta. Erityisesti irronneiden hampaiden löytäminen on tunnistamisen kannalta tärkeää, koska tunnistaminen onnistuu hyvin hampaiden avulla, jos hammastietoja ei löydy, toteaa Ranta. Tällä hetkellä tutkimusmenetelmät ovat niin kehittyneet, että vainajan jäänteistä voidaan kahden vuoden tarkkuudella määrittää ikä, joka henkilöllä on kuolinhetkellä ollut.
Profilointi ohjaa tutkintaa ja voi johtaa tekijän jäljille
Kun kadonnut löytyy surmattuna, alkaa muiden kadonneiden profilointi, jossa selvitetään siviliisääty, ikä, sukupuoli, asuinpaikka. Myös mahdollisesta tekijästä tehdään psykologinen profilointi, joka saattaa johtaa poliisin tekijän jäljille.
Psykologinen profilointi on tutkimustietoon ja tilastoanalyyseihin perustuva menetelmä, joka voi tuoda tutkintaan uutta tietoa tai auttaa suuntamaan sitä. Profilointi menetelmänä sai alkunsa jo 1970-luvulla Yhdysvalloissa. Thomas Elfgren on vastannut keskusrikospoliisissa profilointikoulutuksesta ja hänen mukaansa menetelmän kehitti alun perin FBI lähinnä sarjamurhaajien jäljittämiseen. Aiemmin keskityttiin ennustamaan tekijän sukupuolta, ikää ja asumismuotoa, kun tänä päivänä näiden lisäksi tarkastellaan myös tekijän persoonallisuutta.
Jos kadonneiden ja kuolleena löydetyn väliltä löytyy yksikin yhteinen tekijä, juttua aletaan tutkia sarjamurhana. Sarjamurhaajan vaikuttimena näyttäisi päällisin puolin olevan seksuaalinen, mutta hyvin harvoin hän tekee murhan saavuttaakseen seksuaalisen tyydytyksen. Sarjamurhaajan motiivit voivat olla moninaiset, toteaa keskusrikospoliisin rikosylikomisario Thomas Elfgren. Ne voivat liittyä esimerkiksi sadismiin.
Lähteet: Alibi 1/2002; Jaakonaho Asko: Onnemme tiellä, 2012; Kaleva.fi, 2009; Karhunen Pekka J. & Himberg Kimmo: Murha ratkeaa laboratoriossa; Kivivuori Janne: Rikollisuuden syyt, 2008; Markkula Hannes: Suomalainen murha 1953–1990, 1991; Palo Jorma: Bodomin arvoitus, 2003; Palo, Jorma: Nils Gustafsson ja Bodomin varjo, 2006; Tiede 2004
