Palavasilmäinen näyttelijäkaunotar Mirja Mane nousi komeetan tavoin elokuvatähdeksi 1950-luvulla. Elävä arkisto esittää Manen viidestä elokuvasta kokonaisuudessaan kolme: elokuvat Noita palaa elämään, Saariston tyttö ja Kuningas kulkureitten. Nämä Roland af Hällströmin Fennada-Filmille tekemät nopeat ohjaukset kertovat myös sen, miten ja miksi Manen elokuvaura sittenkin jäi tähdenlennoksi.
Mika Waltarin "dramaattinen komedianäytelmä" Noita palaa elämään oli saanut kantaesityksensä teatterissa vuonna 1946. Elokuvaohjaaja Hannu Leminen oli suunnitellut siitä filmisovitusta vuonna 1950, mutta hanke oli kaatunut siihen, ettei noidan rooliin ollut löytynyt sopivaa näyttelijää. Vuonna 1952 sellainen löytyi, kun kirjailija itse naulitsi katseensa nuoreen turkulaiseen näyttelijään Mirjami Maneliukseen. ”Noita” oli löytynyt, eikä siinä kaikki: Waltari halusi myös antaa näyttelijälle taiteilijanimen. Kirjailija kastoi hänet Kulosaaren Casinon rannassa Mirja Maneksi ohjaaja Roland af Hällströmin ja Fennada-Filmin tuottajan Mauno Mäkelän läsnä ollessa.
Filmintekoon ryhdyttiin nyt tosissaan. Elokuvan ohjasi ja salanimellä käsikirjoitti Roland af Hällström. Toisena käsikirjoittajana toimi Kaarlo Nuorvala. Noita palaa elämään edusti lajityypiltään meillä harvinaista kauhugenreä: aiemmin samaa tyylilajia oli nähty valkokankaalla vain Linnaisten vihreässä kamarissa (1945) sekä tuoreessa Valkoisessa peurassa (1952).
Waltarin näytelmän noidanrooli oli poikkeuksellinen siksi, että se sisälsi paljon alastomuutta. Elokuvan tekovaiheessa kuvaajaa huvitti, kun päähenkilöllä ”eivät vaatteet millään tahtoneet pysyä päällä”. Alastonkohtaustensa ansiosta elokuva onnistuttiin myymään sekä Yhdysvaltoihin että Länsi-Saksaan. Elokuva oli rohkea myös repliikeiltään, ja kotimaassa sensuuri lyhensikin sitä 14 metrin verran. Poistettavaksi määrättiin noidan repliikki "ja minä tunsin miten kätenne kosketti paljasta rintaani" sekä arkeologin puheenvuoro "tahdon sulkea syliini nuoren lämpimän ruumiin – niityllä, kukkien luona alastomana, tulen lämmössä, veren lämmössä."
"Nuortean notkea, verevä ja iskuvalmis noita"
Elokuvakriitikot moittivat käsikirjoitusta, sen ei katsottu tavoittavan Waltarin alkutekstin virettä. Ehkä hieman yllättäen arvosteluissa ei kuitenkaan kiinnitetty huomiota alastonkohtauksiin.
”Luulen elokuvan tekijöiden olleen epätietoisia siitä, miten Mika Waltarin itsensä 'dramaattiseksi komediaksi' nimittämä teos olisi pitänyt siirtää filmimuotoon. Aika ajoin on näet kysymys kauhuelokuvasta, aika ajoin komediasta, aika ajoin ei oikein mistään. Sattumanvaraisuutensa ja alinomaan järkkyvän tasapainonsa takia Noita palaa elämään on varmasti omituisimpia ilmiöitä kotimaisen elokuvan historiassa. Se on aivan poikkeuksellisessa määrin vailla suhdallisuuden tuntoa ja aistia. Se tyrmää kaaosmaisuudellaan katsojan ensimmäisen tunnin ellei peräti ensimmäisen puolen tunnin aikana." (Eugen Terttula, Suomen Sosialidemokraatti)
"(...) perusaiheessa oli tarpeeksi ainesta hirtehistä komediaa tai sitten vahvaa painajaisthrilleriä varten (...) filmistä ei ole kuitenkaan tullut kumpaakaan, sillä käsikirjoituksen muokkaajat kehittivät tarinansa näiden kahden mahdollisuuden välimailla." (Modest Savtschenko eli Martti Savo, Työkansan Sanomat)
"Monet kohtaukset, useat repliikit toistuvat kolmeen kertaan: 'rekvisiittaa' tuntuu olevan tukahduttavan paljon ja eri tyylisävyjä on sotkettu keskenään. Ehkäpä Waltaria olisi kaivattu myös käsikirjoituksen tekijäksi, tuskin hän olisi päästänyt aiheitaan näin laveaksi laverteluksi." (Maija Savutie, Vapaa Sana)
Elokuvan ulkoasua kuitenkin kiitettiin, erityisesti Esko Töyrin kuvausta.
"(…) ettei filmatun teatterin tuntua ole, vaikka kyseessä onkin näytelmä" (Olavi Veistäjä, Aamulehti)
Mirja Mane herätti ristiriitaisia tunteita. Helsingin Sanomien kriitikon Paula Talaskiven mukaan hän "ei tähän tehtävään mitenkään riitä" ja Eugen Terttula piti häntä "kertakaikkiaan avuttomana".
Sekä Valma Kivitie (Elokuva-Aitta) että Maija Savutie näkivät hänen sitävastoin onnistuvan "odottamattoman hyvin", ja Martti Savon mukaan Mirja Mane suhtautui rooliinsa "kiitettävällä antaumuksella".
"Mirja Mane esitti noitaa nuortean notkeasti, verevästi ja iskuvalmiisti, paikoittain tosin pingoitetusti, mutta joka tapauksessa osoittaen ilmeistä lahjakkuutta." (Olavi Veistäjä, Aamulehti)
Noita palaa elämään palkittiin Jussein parhaasta kuvauksesta ja lavastuksesta. Elokuvasta otettiin kymmenen kopiota, mutta sen yleisömenestys jäi odotettua heikommaksi.
Lataa tästä Noita palaa elämään -elokuvan juliste
Saariston tyttö luotti nyt vaalean Manen vetovoimaan
Suomen kansallisfilmografian tietojen mukaan Fennada-Filmi oli niin varma uuden tähtiesiintyjänsä yleisönsuosiosta, että jo ennen Noita palaa elämään -elokuvan valmistumista tarjosi hänelle nimiosan Roland af Hällströmin seuraavassa ohjauksessa, Saariston tytössä (1953). Aihe oli Kaarlo Nuorvalalta, ja hän laati salanimellä myös elokuvan käsikirjoituksen.
Noitana Mirja Mane oli saanut säilyttää alkuperäisen tumman tukkansa. Saariston tyttöä varten hänen hiuksensa valkaistiin, minkä seurauksena oli, että hänen hiuksena alkoivat kesken filmauksen irrota päästä. Osassa elokuvasta hän esiintyi sitten huivi päässä.
Henkilöhistoriallisesti on kiinnostavaa, että elokuvan keskiössä nähdään tosielämän pariskunta. Mane nimittäin avioitui samana vuonna elokuvassa isäänsä esittävän Toivo Hämerannan kanssa.
Saariston tyttö kuvattiin Jurmon saarella mykkäkameralla ja jälkiäänitettiin. Paikalliset saarelaiset avustivat elokuvanteossa. Koska kuvauksien aikana ei tuullut tarpeeksi, jouduttiin myrskykuvat hankkimaan Ruotsista.
Mauno Mäkelä haki elokuvalle elokuvatarkastamolta verovapautta perustellen: "Saariston tyttö kuvaa rakentavassa mielessä saaristoväen vaikeuksia sekä rehellisesti ja aidosti saaristolaisten tapoja ja elämää", mutta tarkastamo ei ollut samaa mieltä.
Aiheelle kiitosta, toteutukselle moitetta
Elokuva oli pettymys kaikille kriitikoille, erityisesti moitittiin jännitteiden löyhyyttä.
"Vähäiset tapahtumat kytkeytyvät toisiinsa hatarasti ja latteasti ja juonen dramaattinen lanka katkeilee tavan takaa."(Juha Nevalainen, Ilta-Sanomat)
Jälleen kiitettiin eniten elokuvan kuvausjälkeä.
"Esko Töyrin kuvaus oli silmää hivelevän kaunista, pehmeydessään se toi mieleen jopa ranskalaisen, etten sanoisi italialaisen elokuvan." (Valma Kivitie, Elokuva-Aitta)
"Varsinkin sisäkuvien hallittu kokonaissävy, varma ja punnittu valojen ja varjojen käyttö, vahvistavat käsitystämme Töyristä yhtenä parhaimpana kuvaajistamme." (J. Hurme, Uusi Suomi)
Pääosan esittäjistä Leif Wager selvisi kriitikoiden mukaan melko tyylikkäästi. Sen sijaan Mirja Mane ei vakuuttanut.
"Sievä tyttöhän Mirja Mane oli huivi päässä hääriessään, mutta vain pintoja hipoen hän mielensä ailahdukset ilmensi. Tarvitaan paljon ahkeraa tosityötä, jos mieli tähdeksi sonnustautua."(Valma Kivitie, Elokuva-Aitta)
Eräs kriitikko piti elokuvan myönteisimpänä puolena Jurmon asukkaiden intoa osallistua filmaustöihin. Myös myrksykuvia kiitettiin, sillä niistä välittyi saaristolaisuudesta jotakin todellista.
Moni kriitikko oli sitä mieltä, että Roland af Hällstömin arvostelukyky ei ollut ollut tässä elokuvassa terävimmillään.
"Ohjaus on Roland af Hällströmin rutiinityötä. (...) Useissa kohtauksissa olisi voinut runsaasti vähentää turhia lauseita ja sanoa sama pelkällä kuvakerronnalla." (J. Hurme, Uusi Suomi)
"Ohjaajakin on paisutellut pikkuseikkoja eikä ole kaihtanut laskelmointia vakavamoraalisten, jopa uskonnollisten tunnelmien varjolla."(Maija Savutie, Vapaa Sana)
Noita palaa elämään -elokuvan tavoin myös Saariston tytön yleisömenestys jäi odotettua heikommaksi.
´
Kuningas kulkureitten jätti Manen jo sivuosaan
Myös vuoden 1953 syksyllä valmistunutta kepeää seikkailudraamaa Kuningas kulkureittein on pidetty Roland af Hällströmin välityönä. Tässä elokuvassa Fennada-Filmi yhdisti suomalaisten ihannoimaan kulkuriromantiikkaan aineksia Don Juanin tarusta ja Rosvo-Roopen seikkailuista.
Mirja Mane sai tässä epookkiin – 1850-luvulle – sijoittuvassa tarinassa roolin mustalaistyttönä. Edellisten elokuviensa tapaan Mane nähdään jälleen usein tanssimassa, mikä olikin tanssijataustaiselle näyttelijälle luontevaa.
Palstatilaa tyylirikoille
Suomen kansallisfilmografian mukaan elokuvaa kritisoitiin aikalaisarvioissa etenkin näyttelijävalinnoistaan. Ekke Hämäläisessä ei koettu olevan tarpeeksi vetovoimaa kulkurihurmurin saappaisiin. Naisnäyttelijöiden suorituksia pidettiin kautta linjan ilmeettöminä. Anton Soinin tulkitsema vanha kulkuriherra koettiin hahmoista luontevimmaksi. Kritiikeissä ei arvioitu Mirja Manen roolisuoritusta.
"Ote on merkillisen veltto, innoton ja pintapuolinen." (Olavi Veistäjä, Aamulehti)
Käsikirjoitusta moittiin epäuskottavaksi, huonosti kuvattavaan epookkiin sopivaksi. Tyylirikot saattoi kuitenkin ajatella myös tahallisiksi:
"Mutta ohjaajan on täytynyt olla tästä selvillä niin että ilmeisesti hänen tarkoituksenaan onkin ollut tehdä tällainen 'tyylirikko mielenlämmittäjä' tämän ankean syyssään painossa." (Valma Kivitie, Elokuva-Aitta))
Kuningas kulkureitten vertautui nopeasti vuoden 1941 suurmenestykseen Kulkurin valssiin. Fennada-Filmin onkin katsottu tavoitelleen juuri Kulkurin valssin saavuttamaa jättipottia vastaavanlaisella tarinalla ja omalla kulkurituotteellaan. Tarinassa on myös selviä yhteneväisyyksiä neljä vuotta aiemmin tehdyn Rosvo-Roopen kanssa.
Elokuvan katsottiin jäävän teknisestikin paitsioon. Tarinaa pidettiin venytettynä ja käsikirjoitusta liiankin epäuskottavana. Kriitikot tosin havaitsivat, että elokuvalla olisi ollut edellytyksiä kelvolliseen parodiaan kulkuriromantiikan puhkikalutusta tarustosta. Heidän mukaansa elokuvantekijöiltä ei kuitenkaan ollut löytynyt kylliksi rohkeutta tämän toteutukseen.
Kuningas kulkureitten sai kuitenkin osakseen uudentyyppistä kunniaa, kun sen alkuperäinen juliste valittiin Suomen Filmikamari ry:n kautta aikain ensimmäisen elokuvajulistekilpailun voittajaksi.
Artikkelissa käytetyt kirjalliset lähteet:
Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava 2005.
Kari Uusitalo: Hei rillumarei! Suomen elokuva-arkisto (1978).
Suomen kansallisfilmografian osat 4 (vuodet 1948–1952) ja 5 (1953–1956).
