Tuhoisa sisällissota on jättänyt jälkeensä raunioituneen ja romahtaneen sivilisaation. Kukaan tai mikään ei ole turvassa. Isä ja poika matkaavat halki autioituneen maailman, jossa sodan mielettömyys ja julmuus piirtyvät tajuntaan joka ikisenä hetkenä. Keneenkään ei voi luottaa, ja jokaisen kulman takana väijyy kuolema.
Tällaisia näkymiä tarjoaa kokkolalaisen kuvataiteilijan Hannu Leimun ensimmäinen täysimittainen sarjakuva-albumi, Kadonneet. Käsin piirretty teos on kaksi vuotta kestäneen intensiivisen työn tulos, jonka kuvakieleksi valikoitui pikkutarkka realismi.
– Ajatuksenani on ollut, että realismi helpottaa lukijaa astumaan ja eläytymään teoksen maailmaan ja sen absurdeihinkin tilanteisiin. Projektin työläys valkeni minulle jo alkuvaiheessa, muutaman kuukauden kuluttua. Tuolloin olin tehnyt vasta taustoitusta, pienoismalleja ja hirveän määrän erilaisia luonnoksia, Leimu kertoo.
Ihmiset ovat pelinappuloita shakkilaudalla
Hannu Leimun tarkka kädenjälki ja viehtymys tuhontäyteisiin kuvastoihin on tullut esille jo aiemmin. Jokunen vuosi sitten hän maalasi surrealistisen ja väkivaltaisen My Doom World -kokonaisuuden.
Sen inspiraationa toimivat Doom-ammuntapelin maailmanlopun maisemat, joihin Leimu sijoitti myös perheenjäseniään. Eräässä öljyvärimaalauksessa hänen tyttärensä ampuu Doomin Cyberdemon-hirviötä singolla.
– Kadonneet lähti liikkeelle juuri näiltä tulisijoilta. Olen aina pitänyt apokalyptisistä kuvastoista ja District 9:n ja Mad Maxin kaltaisista elokuvista. Toisaalta innostuin jo teininä surrealismista: tuntui siltä, että Salvador Dalin taide antoi vastauksen ihan kaikkeen.
Leimun mukaan elämä on peliä ja ihmiset nappuloita shakkilaudalla. Tämä näkemys tulee esille myös Kadonneissa, joissa yksi kohtaus tapahtuu Monopoli-pelin näkymässä.
– Teemme siirtoja, taktikoimme, juonimme ja pyrimme suunnittelemaan ja ennakoimaan omaa asemaamme mahdollisimman pitkälle. Kadonneissa kritisoin fuskaamista ja häikäilemättömyyttä ja sitä, että maailmassamme rikkaat rulettavat – koko ajan.
Kadonneet -sarjakuvasta tulee väistämättä mielleyhtymiä amerikkalaiskirjailija Cormac McCarthyn Tie-romaaniin (2006), jossa niin ikään isä ja poika vaeltavat maailmanlopun jälkeisissä, lohduttomissa maisemissa, ja joka on järkyttänyt monia muun muassa kannibalismin kuvauksillaan.
– Itse asiassa tajusin vasta pari viikkoa sitten, että olen nähnyt kirjan elokuvaversion useita vuosia sitten. En kuitenkaan ole ajatellut sitä tietoisesti Kadonneita piirtäessäni, Hannu Leimu toteaa.
Synkät tulevaisuudenkuvat inspiroivat
Hannu Leimun lapsuudessa kotiolot eivät olleet parhaat mahdolliset. Hänen äitinsä kärsi vakavista mielenterveydellisistä ongelmista ja päätti päivänsä oman käden kautta. Rankka lapsuus tulee esille myös Leimun taiteessa.
– Jos olisin elänyt kermaperunoilla ja pumpulissa, varmasti Kadonneetkin olisi hyvin toisennäköinen teos.
Dystopioissa ja synkissä tulevaisuudenkuvauksissa Leimua kuitenkin kiinnostaa myös niihin kätkeytyvä optimismi.
– Dystopiassa kajastelee usein kaipuu ulospääsyyn jostakin stressaavasta, painostavasta ja kaoottisesta tilanteesta tai tilasta. Yleensäkin ihmiset rakastavat tarinoita, joihin sisältyy iso haaste, ja dystooppisissa olosuhteissa jos missä hyvinvointivaltion kasvatti näkee todella ison haasteen.
Leimun mukaan ei olisi mikään ihme, että jonkinlainen dystopia astuisi raskaalla buutsillaan ihmiskunnan varpaille aivan lähitulevaisuudessa. Kadonneiden eräässä ruudussa lukeekin teksti: rakentaessaan ihminen kylvää aina tuhon siemeniä.
– Viisikymppisenä olen itse saanut elää jatkuvaa rauhan aikaa, mutta ei siitä ole kovinkaan kauaa, kun isovanhempani kärsivät vuosia kestänyttä raakaa sotaa. Maailmassa soditaan koko ajan, eikä ole mikään mahdottomuus, että tällainen konflikti rantautuisi meille Suomeenkin.
Leimun mukaan ihminen ei pysty evoluution hitauden takia tuosta vain muuttamaan luonnettaan “hyväksi”, vaan alhaiset vietit ja kateus ovat ihmismielen sopukoiden pysyviä ominaisuuksia.
– Pääsääntöisesti oikeudenmukaisesti toimiva ihminenkin saattaa jonakin päivänä kadottaa moraalisen kompassinsa ja hairahtua pahuuden suuntaan. Mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos, eikä minkään varaan voi nojata luottavaisesti.
Kadonneiden kuvastosta jää mieleen etenkin kohtaus, jossa pääskynen rakentaa pesää ihmisen rikkiammutun pääkallon sisälle.
– Ihmisen pääkallo on tuhansien vuosien aikana muuttunut kliseiseksi kuoleman symboliksi, ja halusin löytää siihen uuden visuaalisen näkökulman. Toisaalta kyse voisi myös olla huumorin silaamasta kierrätyksestä. Kuolema versoo aina jotakin uutta: kun ruumiimme jonakin päivänä muuttuu pysyvästi tasalämpöisestä vaihtolämpöiseksi, se päätyy mikrobien ruokalistalle.
Karate auttaa piirtämään taistelutilanteita
Hannu Leimu on siinä mielessä harvinainen taiteilija, että hän on myös mustan vyön karateka. 1980-luvun alkupuolella karate oli Suomessa suorastaan muoti-ilmiön asemassa, ja myös Leimun kotipaikkakunnalla Kokkolassa lajin toiminta oli aktiivista.
– Karate oli minulle pakopaikka: itseluottamukseni oli tuolloin nollassa ja kaipasin siihen radikaalia nostetta. Karateharrastukseeni vaikuttivat myös Tarzanin ja Mustanaamion kaltaiset, sarjakuvista opitut maskuliiniset miesihanteet sekä itämainen estetiikka, Leimu muistelee.
Jossakin vaiheessa Leimu jopa harkitsi siirtymistä kamppailulajien kuninkaan eli nyrkkeilyn pariin. Hän tuli kuitenkin toisiin ajatuksiin nähtyään kuvia aivojen korteksista, jossa pitkäaikainen nyrkkeilyura oli tehnyt täystuhoa.
– Ulkonäöstä viis, mutta tajusin etten voi ryhtyä uhraamaan aivojani, jos haluan jatkaa taidehommia. Tosin onhan karatessakin tullut kovia tällejä.
Kadonneiden realismin kohdalla taistelulajiharrastuksesta on ollut Leimulle runsaasti hyötyä.
– Tiedän, miltä tuntuu lyödä toista ja tiedän miltä näyttää, kun toista lyödään oikeasti. Kehon asennot ja fysiikan lait ovat karaten takia minussa alitajuisena runkona, kun piirrän sarjakuvaa.
Mutta millaista sarjakuvaa Hannu Leimu sitten itse arvostaa? Hän nostaa esille eroottisia sarjakuvia tehneen Milo Manaran, Corto Maltesesta tunnetun Hugo Prattin sekä Giancarlo Berardin ja Ivo Milazzon uraauurtavan Ken Parker -lännensarjan.
– Olisin ylpeä, jos nimeni mainittaisiin juuri tässä joukkueessa. Arvostan sarjakuvataiteilijoita, jotka ovat valmiita ottamaan riskejä ja haluavat tehdä hyvää tarinaa omilla ehdoillaan. Jostakin kabinetista johdettu bulkkisarjakuva ei sellaista ole.
Lisää aihepiiristä:
Pandemiat ja virukset jylläävät kirjoissa ja elokuvissa – mutta miksi ne kiinnostavat ihmisiä?
