Kun sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) määrittelee hallituksen tasa-arvo-ohjelman intersektionaaliseksi feminismiksi, moni suivaantuu.
Kun perussuomalaisten nuorisojärjestön toinen varapuheenjohtaja Toni Jalonen sanoo olevansa etnonationalisti, traditionalisti ja fasisti, hän joutuu eroamaan.
Kun entinen pääministeri Juha Sipilä (kesk.) syyttää hövelistä taloudenpidosta "vihervasemmistoa", tutkija moittii sanavalintaa oikeistopopulistiseksi.
Ismeissä on valtaa, niitä käytetään yhä enemmän ja uusia syntyy nopeaan tahtiin.
1990-luvulla julkaistuissa kirjoissa on kolminkertainen määrä ismejä 1810-luvulla julkaistuihin kirjoihin verrattuna.
1800-luvun käytetyimpien ismien joukossa olivat Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa syntyneet liberalismi, konservatismi ja sosialismi.
Kylmän sodan jälkeen Suomen kansanedustajat puhuivat vähemmän kapitalismista ja sosialismista kuin esimerkiksi terrorismista ja rasismista.
Ismit ovat tapa ymmärtää ja kuvata yhteiskunnallista muutosta. Selvitimme, mitä niiden monistuminen ja yleistyminen kertoo omasta ajastamme.
Ismit leimakirveinä: "En ole minkään sortin uusliberalisti!"
Presidenttiehdokas Sauli Niinistö (kok.) hermostui vuoden 2012 vaalitentissä.
– Minkä sortin uusliberalisti olette? yleisöstä kysyttiin.
– En minkään sortin uusliberalisti! Niinistö äyskähti ja kieltäytyi jatkamasta keskustelua.
Liberalisti edistää yksilön vapauksia, ja uusliberalisti ajattelee sen tapahtuvan nimenomaan vapaiden markkinoiden kautta.
Niinistöllä ei ollut varaa koskea näin kiistanalaiseen käsitteeseen – hän halusi voittaa vaalit.
Moni hermostui myös Maria Ohisalon intersektionaalisesta feminismistä.
Se tarkoittaa, että sukupuolen lisäksi hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa huomioidaan myös muut syrjinnän perusteet, kuten ikä, etninen tausta ja uskonto.
Moni tuntui olevan tavoitteesta samaa mieltä – mutta sana nosti tunteet pintaan.
Nämä tilanteet hermostuttivat, koska niin ismit toimivat, toteaa esimerkit antanut retoriikan tutkija Jouni Tilli.
Ensinnäkin, ismit ovat lähes aina kovin sekavia.
Poliittiset ismit viittaavat sekä menneeseen perinteeseen että tulevaan ihanteeseen. Kun joku sanoo kannattavansa sosialismia, ei voi olla aivan varma, tukeeko hän kaikkien yritysten kansallistamista vai verotuksen progressiivisuutta.
Poliittinen kamppailu onkin samalla kamppailua ismien "oikeasta” määritelmästä.
Toiseksi, ismit ovat syntyneet solvauksiksi.
Kun Karl Marx syytti porvaristoa ideologisuudesta, hän tarkoitti heidän olevan sokeita totuudelle. Hän itse taas omasta mielestään näki vain sen, mikä oli totta.
Jo maailmanhistorian tunnetuimman ideologian perustaja siis syytti muita ideologisuudesta.
Ajattelemme edelleen ismien majailevan äärilaidoilla, polarisaation päädyissä. Välissä olemme me itse, maltilliset tolkun ihmiset.
On siis helpompaa syyttää toisia vaikka populisteiksi, fasisteiksi ja suvakeiksi kuin myöntää itse olevansa yhtään mitään.
Nykyaikana ismien suosiota on kasvattanut sosiaalinen media. Siellä on usein tarkoitus kiteyttää jotain hyvin monimutkaista ja arvolatautunutta muutamaan merkkiin – ja juuri niinhän ismit tekevät.
Ismit kisassa keskenään: kolmen suuren sekava historia
Ismeihin liittyvillä sekaannuksilla on pitkä historia.
Otetaan esimerkiksi liberalismi. Ensimmäinen itseään liberaaliksi kutsuva voi kannattaa pientä pääomaveroa, toinen samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeutta ja kolmas viiniä ruokakaupassa.
Nämä kolme liberaalia eivät välttämättä ole samaa mieltä keskenään mistään.
Tämä on itse asiassa vain jäävuoren huippu, toteaa tohtorikoulutettava Marianne Sandelin.
Liberalismin, sosialismin ja konservatismin sekava historia alkoi jo yli 200 vuotta sitten, kun Ranskassa tapahtui vallankumous.
Silloin työväki ja porvaristo kapinoivat yhdessä aatelistoa vastaan. Varhaisessa liberalismissa oli kyse kansan oikeuksista ja vapautumisesta yksinvaltiudesta.
Sitä vastusti konservatiivinen aatelisto, joka halusi säilyttää vanhan järjestyksen.
Sandelin laatii liberalismin ja konservatismin kehityksestä suuntaa-antavan ajatuskartan, joka löytyy tämän kappaleen lopusta.
Vallankumouksen seurauksena porvariston valta kasvoi. Porvaristo alkoi vastustaa uusien oikeuksien laajentamista työläisiin. Työläiset kokivat näiden muuttuneen itse konservatiivisiksi valtaan päästyään.
Liberalismi hajosi siis kahtia. Toisaalla oli porvarien liberaalikonservatismi, joka yhdistää elementtejä liberalismista ja konservatismista, ja toisaalla työväen sosiaaliliberalismi, josta syntyi myöhemmin sosialismi.
Nämä kaksi liberalismin suuntausta kiistelivät oikeasta liberalismista yli sadan vuoden ajan.
Kisan voitti liberaalikonservatismi. Se tapahtui Yhdysvalloissa kylmän sodan aikana: amerikkalaiset halusivat ajatella, että heidän oma liberalisminsa ja Neuvostoliiton sosialismi olivat vastakohtia, eivät suinkaan sukulaisia.
Tämä väärinkäsitys on edelleen vallassa, sanoo Marianne Sandelin.
Suomessakin liberaalikonservatiivit, eli erityisesti kokoomus, julistavat, että liberalismin ytimessä ovat kapitalismi ja omistusoikeus.
Myöskään sosiaaliliberaalit, eli sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliitto, eivät uskalla juuri liberalismista puhua. Vaikka sosialismi ja liberalismi yhdistyvätkin esimerkiksi oman hyvinvointivaltiomme ajatuksessa.
Ismien kisa kovenee: liberalismille haetaan haastajia
Ismit ovat viime aikoina monimutkaistuneet entisestään.
Sille on yksinkertainen selitys, sanoo yliopistotutkija Jani Marjanen.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen maailman tulevaisuudesta kamppaili kolme ismiä. Yhtäältä liberalismi, toisaalta sosialismi ja kommunismi ja kolmantena fasismi ja kansallissosialismi.
Fasismi hävisi toisen maailmansodan, jolloin kamppailu tiivistyi liberalismin ja sosialismin välille.
Sosialismi hävisi kylmän sodan, ja jäljelle jäi enää liberalismi.
Tilanne oli erikoinen, koska ismit elävät vastakkainasettelusta. Francis Fukuyama ehti kuuluisassa teoksessaan Historian loppu julistaa myös ideologioiden tulleen tiensä päähän.
Mutta sitten kaikki muuttui: liberalismi ajautui kriisiin monella eri rintamalla.
Vuosien 2008–2009 finanssikriisi sai monet kyseenalaistamaan talousliberalismin ja sitä seurannut eurokriisi myös kansainvälistymisen.
Vuonna 2015 niin sanottu pakolaiskriisi sai suomalaiset kiistelemään maahanmuutosta ja solidaarisuudesta, vuoden 2019 eduskuntavaalit taas ilmastokriisistä ja tarvittavista toimista.
Ismit ovat yrityksiä määritellä yhteiskunnan suurimpia ongelmia ja löytää niihin ratkaisuja.
Kun yhteiskunta muuttuu, vanhat ismit muuttavat merkitystään ja uudet ismit nousevat haastamaan niitä.
Uudet ismit muutosten mittareina: populismi, multikulturalismi ja ilmastodenialismi
Uudet ismit siis liittyvät uusiin poliittisiin kiistoihin.
Eräs liberalismin haastajista on populismi.
Sanaa käytettiin Suomessa alun perin solvaamiseen: kaikki haukkuivat populisteiksi poliittisia vastustajiaan, kertoo Pohjoismaiden historian dosentti Ainur Elmgren.
Tilanne kuitenkin muuttui, kun populismista gradunsa kirjoittanut Timo Soini (sin.) otti sanan omakseen.
– Populismi on kansaa puolustavaa peruslinjaa. Sitä edustavat perussuomalaiset. Se tiedoksi sinne vasemmalle ja myöskin oikealle. (...) Me voimme pitää siitä huolen, älkää siitä huolta kantako, Soini julisti vuonna 2003 tultuaan valituksi eduskuntaan perussuomalaisena.
Viimeistään vuoden 2011 jytky-vaalit osoittavat, että liberalismin ja elitismin haastajaksi julistautuneelle populismille oli tilausta.
Taitavasta kielenkäytöstään tunnettu Soini sai lopulta myös oman isminsä.
Soinismi on perusteeton tai absurdi lausahdus, joka kuulostaa osuvalta. Vähän kuin oikeastaan kaikki muutkin ismit.
Eräs mahdollinen tulevaisuuden ismien lähde on maahanmuutto. Vaikka aihe jakaa suomalaisia aiempaa syvemmin, keskustelusta uupuvat toistaiseksi ismit.
Maahanmuuttokriitikot kieltävät olevansa rasisteja, eivätkä he myöskään puhu kovin aktiivisesti nationalismista tai patriotismista.
Maahanmuuttomyönteisille ismejä on vielä vähemmän.
Suomessa he eivät ole juurikaan ottaneet omakseen esimerkiksi multikulturalismia, Jani Marjanen kummastelee. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa ja Kanadassa sanaa käytetään kuvaamaan tavoitetta monikulttuurisuuden edistämisestä.
Ilmastonmuutoksen torjuminen on toinen alue, jolle voi Marjasen mukaan odottaa lisää ismejä.
Äärilaidat toki haukkuvat toisiaan ilmastodenialisteksi tai ilmastofanatisteiksi. Mutta niiden väliin jää ylivoimainen enemmistö kiihkoilemattomia kierrättäjiä.
Arvo-ismien nousu: Kirsi Piha ja "arvojen kirjo"
Kokoomuksen Helsingin pormestariehdokkaaksi lupautunut Kirsi Piha perui yllättäen ehdokkuutensa helmikuun lopussa.
Arvoliberaalina tunnettu Piha perusteli päätöstään sillä, ettei ollut varma pystyvänsä “edustamaan pormestarina sitä arvojen kirjoa, joka tällä hetkellä kokoomuksessa on”.
Marianne Sandelinin mukaan talouskysymyksiin keskittyneessä kokoomuksessa on aina ollut Pihan mainitsema arvojen kirjo. Aikaisemmin se ei kuitenkaan ole ollut niin suuri ongelma.
Mutta nyt kulttuuriset jakolinjat ovat nousseet talouskysymysten rinnalle, ja puolue on pulassa.
Eduskuntavaalitutkimuksen mukaan arvoliberalismi ja -konservatismi jakavatkin puolueiden kannattajia nykyään jo vahvemmin kuin talouteen liittyvät kysymykset.
Tälle akselille asetetaan usein sellaisia kysymyksiä kuin suhtautuminen maahanmuuttoon, ympäristönsuojeluun, vähemmistöihin, isänmaallisuuteen, uskontoon ja perinteisiin arvoihin.
Grafiikka näyttää, kuinka eri puolueiden äänestäjät asemoivat itsensä vasemmisto-oikeisto- ja liberaali-konservatiiviulottuvuuksilla.
Ismit identiteettipolitiikan areenoilla
Arvojen merkityksen kasvaminen liittyy siihen, että elämme "identiteettipolitiikan" aikakautta.
Epämääräinen termi tarkoittaa suurin piirtein sosiaalisten, etnisten, kulttuuristen, uskonnollisten, seksuaalisten tai muiden ryhmien pyrkimystä edistää omia etujaan ja saada tunnustusta erityispiirteilleen politiikan keinoin.
Ismit sopivat identiteettipolitiikan työkaluiksi paremmin kuin hyvin, koska ne erottavat meidät heistä. Retoriikan tutkija Jouni Tillin mukaan niiden tarkoitus onkin “luoda emotionaalinen rintama”, ei tehdä tarkkoja argumentteja.
Identiteettipolitiikan tuoksinoissa keskenään taistelevat juuri arvoliberalismi ja -konservatismi.
Arvoliberaalien mukaan erilaisten ryhmien vaatimuksiin tulee suhtautua rakentavasti ja positiivisesti. Vastapuolella arvokonservatiivit haluavat vaimentaa erityisryhmien pyynnöt, sillä ne uhkaavat enemmistön identiteettiä.
Identiteettipolitiikan areenoilla uusia ismejä syntyy jatkuvasti.
Liberaalien sanavarastossa rasismista on jo juontunut kosolti muihin ominaisuuksiin liittyviä syrjintätermejä. Englannin kielessä syrjiä voidaan sukupuolen, pituuden, painon ja iän perusteella termeillä sexism, heightism, weightism ja ageism.
Viime aikoina nosteessa on ollut ableism. Yleensä vammaisten syrjintään viittavaa sanaa käytetään myös kaikkien syrjimisten kattoterminä, jonka voisi kääntää syrjimismiksi tai kykyismiksi, ehdottaa Jani Marjanen.
Konservatiivien käytössä taas on ollut kulttuurimarxismi. Se viittaa progressiiviseen ja korkeastikoulutettuun kulttuurieliittiin, ja siis yhdistää kaiken, mikä tuntuu vasemmistolaiselta, liberalistiselta ja elitistiseltä.
Marjanen tuumii, että jos sille löytyisi nasevampi ilmaus, sanalle voisi olla kovasti nostetta.
Tähän juttuun on haastateltu myös Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) tutkimuspäällikkö Ilkka Haavistoa, e2-tutkimuslaitoksen tutkija Jussi Westistä, politiikan tutkija Rauli Mickelssonia ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisupäällikköä Sami Syrjämäkeä.
Lisäys 6.4. kello 12.03: Juttuun lisätty tieto siitä, että "ableism" viittaa usein vammaisten syrjintään.
