Oli helpompaa olla saamelainen silloin, kun en kertonut sitä julkisesti.
Aktiivisena yhteiskunnallisena keskustelijana ja lihavana naisena olin jo valmiiksi haavoittuvaisessa asemassa ja jatkuvan kritisoinnin ja vihapuheen kohteena. Kun kerroin saamelaisuudestani julkisesti, särkyi valmiiksi pirstaleinen kaupunkisaamelaisen identiteettini entistä pienempiin paloihin. Yhtäkkiä olin suomalaisena ulkopuolinen ja saamelaisena kelpaamaton. Identiteettini, minuuteni ja koko olemassaoloni kyseenalaistettiin. Hetkessä olin vain yksi nunnukkavitsi lisää.
Vihapuhe rajoittaa yhä enemmän moniäänistä, demokraattista keskustelua Suomessa. Erityisesti se rajoittaa naisten, tyttöjen ja etnisten vähemmistöjen oikeutta osallistua julkiseen keskusteluun. YK:n ihmisoikeusneuvoston määräaikaistarkastelussa vihapuhe määriteltiin Suomen yhdeksi suurimmaksi ihmisoikeusongelmaksi. Sisäministeriön vuonna 2018 toteuttamassa selvityksessä arvioitiin vihapuheen myös yleistyvän seuraavan viiden vuoden aikana. Yleistymisen arvioitiin johtavan yhteiskunnan polarisoitumiseen, poliittisten ääriliikkeiden aktivoitumiseen ja ihmisten radikalisoitumiseen.
Toisin kuin joskus ajatellaan, ei vihapuhe synny tyhjiöissä. Se heijastaa yhteiskunnallista ja sosiaalista tilaa ja ilmapiiriä laajemmin. Pirita Näkkäläjärven London School of Economicsiin syksyllä 2017 tekemän maisteritutkimuksen Threats to the Freedom of Speechof the Indigenous People Sámi in Finland mukaan Suomessa on havaittavissa viisi saamelaisten asemaa keskeisesti uhkaavaa ja kaventavaa teemaa: vaientaminen, alistaminen (muun muassa stereotypioin), virheellinen tieto, saamelaisen maailmankuvan järjestelmällinen kadottaminen ja delegitimisointi.
Delegitimisointi on Näkkäläjärven mukaan saamelaisten oikeuksien kaventamista. Saamelaisilta viedään oikeutus puhua omista asioistaan nakertamalla saamelaisten uskottavuutta ja luotettavuutta niin aktiivisten yksittäisten saamelaisten kuin saamelaisten virallisen edustajan Saamelaiskäräjienkin tasolla. Kansaa, joka saadaan vaikuttamaan epäoikeudenmukaiselta, riitaisalta ja puolueelliselta saamelaisasioissa, ei tarvitse kuunnella eikä ottaa todesta.
Riitaisiksi mielensäpahoittajiksi ja vihaisiksi loukkaantujiksi kutsumalla saamelaisia poliitikkoja, aktivisteja ja taiteilijoita yritetään hiljentää. Ilmiö on kansainvälinen ja kohdistuu pääasiassa vähemmistöihin. Sitä voidaan kutsua englanninkielisellä termillä tone policing. Tone policing on suomeksi vapaasti käännettynä äänensävyn valvomista. Se on keskustelutaktiikka, joka tyrmää kommunikaation siksi, että henkilön esittämistapaa pidetään vihaisena, turhautuneena, surullisena, pelokkaana tai muuten emotionaalisesti latautuneena. Ennen pitkää äänensävyn valvominen johtaa siihen, että muut kuin saamelaiset puhuvat kokemuksistaan ja saamelaiset itse pysyttelevät hiljaa.
En ole lainkaan yllättynyt siitä, että saamelaisilla on valtaväestöön nähden kohonnut itsemurhariski.
Olemme alttiita kritiikin lisäksi myös uhkailulle ja fyysisen väkivallan pelolle. Jo vuosia tappouhkaukset, raiskausfantasiat ja erilaiset ulkonäkööni, pukeutumiseeni tai olemukseeni kohdistuneet loukkaukset ovat olleet osa arkista elämääni. En ole lainkaan yllättynyt siitä, että saamelaisilla on valtaväestöön nähden kohonnut itsemurhariski. Joskus mietin, miksi olen valinnut tämän polun, vaikka toisaalta tiedän, ettei kyse ole valinnasta. Kyse on pakosta. Meidän on pakko puhua, meidän on pakko olla aktivisteja ja meidän on pakko käyttää ääntämme kaikkien saamelaisten puolesta.
Sukupolveni, minua edeltäneiden sukupolvien tai meidän jälkeemme tulevat saamelaiset eivät ole valinneet aktivismia. Sen sijaan olemme valinneet pyrkimyksen kulttuurin, kielen ja historiamme säilyttämiseen.
Emmi Nuorgam on vapaa kirjoittaja ja Eatnameamet – Hiljainen taistelumme -elokuvan vaikuttavuustuottaja. Elokuva esitetään Yle Teemalla 28.10. Yle on rahoittanut elokuvan tekemistä.
Kolumnista voi keskustella 29.10. klo 23.00 saakka.
2.11. Ingressiä muokattu.
