Olemme siirtymässä erikoiseen puutostalouteen. Työvoimasta on pula. Yhä useampi yrittäjä valittaa, ettei tavaraakaan saa. Ei löydy osia eikä materiaaleja.
Niinpä tuottaja ei pysty myymään, vaikka haluaisi.
Esimerkki: Lumi tuli pohjoisen kohteisiin varhain tänä syksynä. Suksia olisi mennyt kaupaksi vaikka kuinka, mutta kotimainen kokoonpanija ei saanut Kiinasta tarpeeksi nopeasti pohjia sivakoihin.
Viime kaudella murheena oli musta talvi. Nyt saa surkutella uutta ja päinvastaista pulmaa.
Kuluttajalle ilmiö on näkynyt muissakin hankinnoissa. Tuttu virsi huonekalukaupassa on ollut, että uuden sohvan saa jouluksi, kunhan sen tilaa elokuussa.
Kirjojen painattamista joulumarkkinoita varten uhkaa kuulemma paperipula.
Auton ostaja taas saa varautua odottamaan oikeilla herkuilla varusteltua menopeliään tehtaalta joskus lähes vuoden verran.
Mieleen juolahtaa muistikuva kylmän sodan ajoilta. Silloin nauroimme, kun kuulimme, miten kansalaiset DDR:ssä joutuivat Trabantin ostaakseen ensin hakemaan ostolupaa ja sitten odottamaan jonossa kuukausikaupalla.
Se on vieläkin meille todiste sosialismin toimimattomuudesta. Nyt kun omassa kalliissa kapitalismissamme jonotetaan ja odotetaan autoja, on se ilmeisesti osoitus markkinatalouden ylivertaisesta innovatiivisuudesta ja dynaamisuudesta.
Talous on ketjuuntunut niin että hirvittää. Tuotteet kootaan eri puolilla maailmaa valmistetuista komponenteista, joita kuljetetaan äärestä toiseen.
Englantilaisten pieni enemmistö halusi pölläyttää ylimielistä eurooppalaista eliittiä. Se sai palkkioksi bensajonot.
Sitten kun konttialus jämähtää poikittain kanavaan, jatkovalmistajat ja myyjät seisovat globaalikapitalismin ketjun toisessa päässä toimettomina.
Entäpä brexit? Englantilaisten pieni enemmistö halusi pölläyttää ylimielistä eurooppalaista eliittiä. Se sai palkkioksi bensajonot.
(Tekee mieli heittää tähänkin väliin jokin vertaus derkkusosialismiin, mutta antaa nyt olla.)
Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Mitä pidempi ketju on, sitä enemmän haittaa heikoin lenkki sille aiheuttaa.
Palvelutuotantoakin ketjutetaan yhä useammin tavaroiden tapaan.
Otan taas esimerkin autoista. Henkilö A palauttaa käytössään olleen leasing-auton ohjeiden mukaisesti firmaan B, jossa hädin tuskin oivalletaan, mistä on kysymys, koska leasing-yhtiö C on vasta tehnyt sopimuksen palautuspalvelun siirrosta sille. Välissä myös auton varsinainen omistus on siirtynyt C:ltä rahoitusyhtiö D:lle.
Ajoneuvon hallinta on A:n työnantajayritys E:llä, joka hankki kärryn autoliikkeestä F, joka puolestaan sopimuskauden aikana lopetti automerkin G edustuksen, minkä takia huollot hoidetaan yrityksessä Ö. Tässä vaiheessa käyttäjä A on lähinnä H – eli se kuuluisa Moilanen.
Yltiöketjuttamisen paras puoli yhteiskunnalle lienee sen bruttokansantuloa kasvattava vaikutus. Eri asia on, lisääntyykö kansalaisten hyvinvointi. Onnellisuudesta puhumattakaan. (Jälleen tulee mieleen lohkaista jotain muinaisista sosialistimaista, talouskasvusta ja tilastojen totuusarvosta, mutta antaa nyt olla.)
Traagisinta Suomessa oikeastaan on se, että talouden ja työelämän sirpaloituessa ketjuiksi on julkinen hallinto kiitettävästi pyrkinyt kohti niin sanottuja yhden luukun palveluja.
Siinä moderni osa-aikapätkäläinen kevytyrittäjä prekaari ihmettelee verottajan ja muiden viranomaisten kanssa asioidessaan, miten kaikki niiden palvelut on luotu todellisuuteen, jossa jokaisella on yksi työ, yksi työnantaja ja yksi palkka.
Ay-liikekin on tämän menneisyyden vanki. Se ehkä herää nyt sitä kautta, kun työttömyyskassoihin ei enää liitytä ammatin mukaan.
Yhden luukun periaate ei toimi miljoonan luukun maailmassa.
Toivottavasti tulevaisuuden kaikkivoipainen tekoäly pystyy ratkaisemaan ketjutuksen kohtaanto-ongelmat. Ihmisestä ei siihen enää ole.
Yhden luukun periaate ei toimi miljoonan luukun maailmassa. Ainoa toimiala, jolla se jatkossakin pelaa, taitaa olla tietty bisnes, jota arskat ovat jo kauan osuvasti kutsuneet juuri luukuttamiseksi.
Mutta missä on ongelma, siellä on myös ratkaisu. Ainakin talouselämän ketjuuntumisen ongelmiin törmätessään peruskuluttaja voi pysähtyä miettimään, tarvitseeko hän jokaista unelmiensa härpäkettä, jota havittelee.
Jos kapitalismi siis onkin niin hieno systeemi, että se tällä tavalla oikaisee ylikulutuksen ongelmia, niin sittenhän kaikki on hyvin. Tai ainakin paremmin kuin DDR-sosialismissa.
Matti Mörttinen
Kirjoittaja on pirkanmaalainen tietokirjailija ja toimittaja, joka hiihtää viimevuotisilla suksilla.
Kolumnista voi keskustella 11.11. klo 23:00 saakka.
